Peruin äsken ilmoittautumiseni kalannivelhelmikurssille. Syynä oli muutos minussa. Yhtäkkiä en vain voinut ajatella käyttäväni kalanniveliä tekemiseni materiaalina.

Tapahtumista ilman vastuunkantajaa ja vastuullista tekemistä

Evoluution ajan alussa, kun eläväksi tullut olio sai kädet, hän pystyi - ja myös ryhtyi - muokkaamaan maailmaa, omaa ympäristöään ja itseään. Silloin hänestä tuli vastuullinen agentti eli toimija, ”kun emme kuitenkaan ole vain luonnon koneenkäyttäjiä”, sanoo kvanttifysiikan ja filosofian tutkija Tarja Kallio-Tamminen (2020, 304).

Martin Heidegger puolestaan on sanonut: ”Sillä physiksenä läsnäolevan esiin-tuomisen-teko on siinä itsessään, esimerkiksi kukan puhkeaminen kukinnassa. Sitävastoin käsityöllisesti ja taiteellisesti esiin-tuodun, esimerkiksi hopeamaljan esiin-tuomisen-teko ei ole siinä itsessään, vaan jossain toisessa, käsityöläisessä ja taiteilijassa.” (Heidegger 1985,15). Ajatusta voidaan jatkaa: myös koneellisesti ja digitaalisesti esiin-tuotu on ihmisessä.

Kaikki esiin-tuomisen-teot muuttavat maailmaa ja meitä, eikä tekijä voi irrottautua physiksen kokonaisuudesta, ei myöskään irrottaa siitä materiaalia, jota työstää. Eroksi physiksenä läsnäolevan ja ihmisen esiin-tuomisen-tekojen välille jää vain se, että ihminen on teostaan vastuussa.

Ehkä merkittävintä tässä ajassa on luonnontieteiden ja humanististen tieteiden lähentyminen kohti toisiaan. Ne kohtaavat toisensa tiedon hankinnassa. Näissä kohtaamisissa on myös ihmisen materiaalisuus ja materian elävyys noussut keskustelun kohteeksi.

Elottoman ja elävän erottamattomuus

Ihminen ”luotiin” äärimmäisen hitaasti, kyllähän meille se jo alakoulun uskontotunneillakin opetettiin. Jumalan aika on erilainen kuin ihmisen aika. Ehkä ”luomisprosessin” kesto on helpompi ymmärtää, kun ajattelee evoluution aikaa eikä ihmisen elämäkerran aikaa. Sitä ehdottaa Jane Bennett, kun hän yrittää tehdä ymmärrettäväksi näkemystään olio-voimasta ja materiaalin lähtökohtaisesta vitaalisuudesta.

Selventääkseen asiaa Bennett lainaa meksikolaisen nykyfilosofin Manuel de Landan kuvausta luuaineksen emergenssistä eli ilmestymisestä olioiden fyysiseen olemukseen: ”Pehmeä kudos (hyytelöt ja ponnekaasut, lihas ja hermo) hallitsi aina siihen saakka, kun aikaa nykypäiviin oli vielä 5000 miljoonaa vuotta. Siinä vaiheessa jotkin lihaisen materia-energian kasaumat, joista elämä muodostui, kokivat äkillisen mineralisoitumisen, ja tuli esiin uusi materiaali elävien olentojen rakentamiseen: luu.” (de Landa, 1997,26). Mineralisoituminen oli mahdollista, koska jo olemassaolevassa materiaalissa oli luovaa toimijuutta, jatkaa de Landa. Luiden ”syntyminen” puolestaan mahdollisti eläinten liikkumisen ja vapautti ne monista rajoituksista.

Näin jatkui ”luominen”, pitkien ajanjaksojen myötä, materiaalissa piilevän vitaalisen voiman luovasta toimijuudesta. Näinkö syntyi myös ihminen?

Ihminen on kyllä materiaa, mutta myös jotain muuta, persoona. ”Pelkällä” materialla, kuten luulla ja ihmisellä, on toki eroja. Australialaisen kulttuuritutkijan John Frow’n mukaan näitä ei pitäisi kuitenkaan tulkita pystysuuntaisesti olemisen hierarkkiaksi, vaan pikemminkin vaakasuuntaisesti rinnakkaisuudeksi, sillä elämme maailmassa, jossa näiden kahdenlaisten joukkojen, materiaalisten olioiden ja materiaalisten persoonien, on alituisesti mahdollista vaihtaa ominaisuuksia. Kun tämän huomaa, alkaa myös kokea persoonien ja muiden materiaalisuuksien suhteen vaakasuuntaisemmin. Se on askel kohti ekologisempaa herkkyyttä, sanoo Jane Bennett (2020, 36-37).

Mietin, löytyisikö näistä lähteistä syytä sille, että peruin osallistumiseni kalannivelhelmientekokurssille.

Ja niin keskeneräiseksi tunnen itseni.

Lähteet