Hyvä paha oppimateriaali

Otsikon kysymys on yksi tärkeimmistä kysymyksistä kaikissa yhteiskunnissa kaikkina aikoina, sillä vastaus siihen kertoo osaltaan varsin selkeästi, millaiseen tulevaisuuteen kyseinen yhteiskunta on kulkemassa.  Kussakin valtiossa kunakin aikana noudatettava opetussuunnitelma on se asiakirja, josta vastauksen tuohon kysymykseen voi lukea ja tulkita, mutta opettajien käyttöön tehty ja hyväksytty oppimateriaali voi sisältää toisenlaisia painotuksia ja jopa muuttaa yhteiskunnan kulusuuntaa.

Liberaalessa, demokratioissa, kuten Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, opetussuunnitelmistakin keskustellaan asiallisesti päättäjien ja asiantuntijoiden kesken ja päätökset tehdään demokraattisesti niin, että ne perustuvat mahdollisimman hyvin tutkittuun tietoon ja laajasti hyväksyttyihin yhteisiin arvoihin. Kun opettajankoulutus lisäksi on korkeatasoista ja opettajia arvostetaan, ovat olosuhteet otolliset itsenäisesti työskenteleville opettajille, jotka voivat, riittävän väljästi laaditun opetussuunnitelman puitteissa, itse päättää omasta opetuksestaan ja kasvatuksellisista ratkaisuistaan. Tämä onnellinen tilanne on jo pitkään vallinnut Suomessa ainakin siinä, mitä tulee käsityönoppettajien työhön.

Tästä on tietenkin seurannut myös se, että käsityönopettajat ovat yleensä joutuneet tekemään opetuksessa tarvittavan oppimateriaalin itse. Valmista oppimateriaalia on heille ollut varsin vähän tarjolla. Se taas on lisännyt opettajan ennestäänkin suurta työtaakkaa, joka vielä korostuu nykytilanteessa, kun oppilaita pyritään kannustamaan mahdollisimman suureen omatoimisuuteen opiskelussaan, ja oppilasaineksen monimuotoisuus on entisestään laajentunut eri kulttuureista ja kielialuelta tulevien maahanmuuttajen myötä. Opetushallituksen taholta onkin näkynyt viestejä, että myös koulun ulkopuolella tehtyjä oppimateriaaleja halutaan tarjota käsityönopettajien käyttöön heidän työnsä helpottamiseksi. Monet opettajat näyttävät, sosiaalisen median tietojen perusteella, ottaneen lupauksen ilolla vastaan.

Opetushallituksen pyrkimys on varmasti vilpitön, enkä missään tapauksessa halua sitä vastustaa. En kuitenkaan voi olla muistuttamatta siitä historiallisesta tosiasiasta, että juuri oppimateriaali on usein ollut se kanava, jota kautta opettajan vapautta asiantuntijana omassa työssään on ulkopuolelta usein päästy rajoittamaan. Taustalla on silloin yleensä koulutuspoliittiset tarkoitusperät. Esimerkkejä voitaisiin hakea vaikkapa Natsi Saksasta tai Venäjän sosialistisesta neuvostotasavallasta, mutta niitä löytyy myös Suomesta. "Suomettuminen teki suomalaisista kouluista satujen levittäjiä – ja se näkyy yhä karulla tavalla arvokyselyssä", näin otsikoi vastikään toimittaja Lauri Nurmi Näkökulma-artikkelinsa.   https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/c7017aff-1ece-455f-ba4e-d8ae6ee1eade

Mutta voiko käsityön opetuskin joutua oppimateriaalin ohjailemaksi?

Oppimateriaalin opetusta ohjaava vaikutus on usein kohdistunut lukuaineisiin. Niissä se onkin varsin helppoa, koska niissä oppimateriaalin eli oppikirjojen ja muun dokumentteihin tallennetun tiedon rooli on aina ollut merkittävä tekijä opetuksessa. Taitoa ei sensijaan voi oppia kirjoista eikä sitä voi vastaisen varalle tallentaa.

Kyllä taide- ja taitoaineessakin käytetään myös kirjallista oppimateriaalia, mutta henkilökohtaisella kädestäpitäen-ohjauksella on siinä kuitenkin ratkaiseva merkitys. Varsinkin nuorimpien ja taidoissaan alkuvaiheessa olevien oppijoiden kohdalla on perinteinen mestari-kisällimenetelmä välttämätön käsityön opetuksessa. Myös pitemmälle ehtineiden opetuksessa on oppimateriaalin, silloin kun sitä käytetään, oltava havainnollista ja demonstroivaa. Oppimateriaalin tekijältäkin siis vaaditaan hyvää taidon hallintaa. Tässä lienee yksi syy siihen, miksi oppimateriaalia ei ole käsityön opetukseen ollut kosolti saatavilla.  Mutta käsityössä työstetään monenlaisia materiaaleja ja monin eri tekniikoin. Entä jos hyvää oppimateriaalia olisikin mukavasti saatavissa vain tiettyjen materiaalien  työstämiseen ja vain tietyjen tekniikoiden opiskelua varten, jotka eivät ehkä aina edes olisi käsityötekniikoita vaan ennemminkin esimerkiksi teollisen tuottamisen aloille johdattavia. Eikö sellainen tilanne saattaisi ohjata käsityöoppiaineen sisältöjen valintaa melko voimakkaasti?

Käsityöoppiaineen erityisyys ja haavoittuvuus

Käsityötaito on tekemisen taitoa. Aristoteles kuvaa taitoa näin:

"Esimerkiksi talonrakennustraito on tietty taito ja se on järkiperäinen tekemisvalmius, eikä ylipäänsä ole sellaista taitoa, joka ei olisi järkiperäinen tekemisvalmius, eikä järkiperäistä tekemisvalmiutta, joka ei olisi taito. Taito on siis totuudenmukaisesti päättelevä tekemisvalmius. Jokainen taito koskee jonkin syntymistä, ja taidon harjoittamiseen kuuluu myös sen käsittäminen, miten jokin sellainen syntyy, joka voi olla tai olla olematta ja jonka olemassaolon perusta on tekijässä eikä siinä, joka tehdään" (Aristoteles 1989, 1140a).

Tämä määritelmä kertoo tekemisen taidon monipuolisuudesta ja korostaa sitä, kuinka  tuottamistoimintaan kuuluvat välttämättä sekä osaaminen, esim. fyysinen valmius tekemiseen, että tieto, järkiperäisyys, sen käsittäminen mitä ollaan tekemässä ja myös sen miksi ollaan tekemässä. Tekijän on hallittava sekä teoria että käytäntö, ja hän on myös vastuussa tekemisestään. Käsityöllisessä tuottamistoiminnassa tämä toteutuu, automaattisessa koneellisessa tuottamisessa toteutuminen on ohjelmoijan ja valvonnan varassa. Kone ei voi harkita eikä käsittää, tekeminen on jakautunut ja vastuu tekemistoiminnassa on hämärtynyt.

Uusimmassa teoksessaan Tekniikan filosofia Ilkka Niiniluoto puhuu tekniikasata taitona ja viittaa edellä lainaamaani Aristoteleen määritelmään taidosta. Hän sanoo, että taidot muodostavat laajan spektrin synnynnäisistä kyvyistä tekoälyyn ja että tiedon ja taidon raja-alueelle sijoittuvat jännittävästi osaaminen, taitotieto ja know how. Taidon ymmärtämisen taustalla on kreikan termi teknē. Niiniluodon mielenkiintoisen tulkinnan mukaan se muodostaa vaihtoehdon toiselle kreikan käsitteelle tykhē, joka puolestaan viittaa ihmisen kohtaloon ja sattumaan. Teknē siis on ihmistä ja eläintä erottava tekijä. (Niiniluoto 2020, 100-104.)

Silloin taito merkittyksessä teknē olisi kyky ja mahdollisuus ikään kuin ottaa kohtalo omiin käsiinsä ja siten vaikuttaa omaan elämäänsä ja ympäristöönsä, jopa rakentaa tulevaisuutta tällä maapallolla.

Myös Heidegger on tarkastellut kreikan teknē käsitettä. Hän sanoo sen tarkoittavan toisaalta sekä käsityöllistä tekemistä ja osaamista että taidetta, toisaalta käsittämistä ja tietämistä kaikkein laajimmassa mielessä, selviytymistä, joka tuo esiin olevaisesta sellaista, mikä ei itsestään voi tulla esiin, mutta millä kuitenkin on ilmenemisen mahdollisuus muodossa tai toisessa. Talon tai laivan rakentaminen tai hopeamaljakon takominen on tällaista esiin tuomista. (Heidegger 1985, 16-17.)

Olen selvittänyt laajemmin Heideggerin tutkimusten pohjalta termiä teknē väitöstutkimuksessani (1995, 56-57). Siinä analyysissani tulee näkyviin käsityön luonne esiin-tuomisen-tekona, joka ei tuhoa eikä tuhlaa luonnosta saamaansa materiaalia. Heideggerilaisittain ilmaisten käsityö on "olemisen sallivaa". Se että ihminen osaa näin käyttää tekemisen taitoaan on äärimmäisen tärkeää näiden ihmistä ja koko maapalloa uhkaavien kriisien keskellä. Toinen analyysissäni esiin noussut käsin tekemisen ominaisuus on tuottamiprosessin kokonaisuus, jossa sama tekijä tekee kaikki prosessin vaiheet ideoinnista teknisen ja taiteellisen suunnittelun kautta valmistamiseen ja arviointiin saakka. Näin hän kehittyy työssään kaikilta persoonallisuutensa eri alueilta tasapuolisesti. Tämä ominaisuus taas tekee käsityöstä hyvin arvokkaan kasvatuksen välineen eli oppiaineen. Näiden kahden ominaisuuden tähden käsityöoppiaineella on vahva itseisarvo koulutusjärjestelmässämme. Tässä on käsityöoppiaineen erityisyys.

Tekniikka mahdollisti kehittyessään teollisen tuottamisen ja sai samalla välineellistä arvoa talouden yhä tehokkaampana palvelijana, mutta menetti samalla tekemisen taitoon liittyvät ominaisuutensa olemisen sallivana tekemisenä ja kokonaisena työprosessina. Suomalaiseen käsityöoppiaineeseen se jäi sinnittelemään agraariyhteiskunnan perintönä, mutta kehittyneessä muodossaan, teknologiaksi uudistuneena ja vahvan välinearvon kapitalistiselle yhteiskunnalle saavuttaneena. Tässä on käsityöoppiaineen haavoittuvuus.

On olemassa vaara, että mahdollinen koulun ulkopuolelta tuleva oppimateriaali ei juurikaan palvele käsityöoppiaineen itseisarvoista osaa eli käsin tekemisen opettamista, vaan on tehty lähinnä sen välinearvoa omaavalle osalle, koska silloin se palvelee suomalaisen yhteiskunnan taloudellista kilpailukykyä ja kasvua välittömämmin ja solahtaa suomalaisen koulutuspolitiikan trendikkääseen linjaan sujuvasti. Tiedämme, että tällainen paine on jo kauan kohdistunut käsityöoppiaineeseen ilman ulkopuolella tehtyä oppimateriaaliakin, siitä on esimerkkinä vaikkapa yrittäjyyskasvatuksen liittäminen osaksi käsityökasvatusta. Emmekä ole yksin tämän ongelman kanssa, paine kohdistuu koko koulujärjestelmään, ja sitä on tutkimuskirjallisuudessakin laajasti käsitelty.

(Ks. mm. Värri 2018, luku Uusliberaali koulutuspolitiikka tuotemaailman ideologiana, sivulta 46 eteenpäin; Kivistö, Pihlström 2018, luku Välineellistämisen ongelmat, sivulta 155 eteenpäin.)

Lähteet

Aristoteles VII 1989. Nikomakhoksen etiikka. Suomentanut ja selitykset laatinut Simo Knuuttila.

Heidegger, M. 1985. Vorträge und Aufsätze.

Kivistö, S. & Pihlström, S. 2018. Sivistyksen puolustus. Miksi akateemista elämää tarvitaan?

Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi.

Niiniluoto, I. 2020. Tekniikan filosofia.

Värri, V.-M. 2018. Kasvatus ekokriisin aikakaudella.