Vuonna 1995 eräänä kevätpäivänä kuljin Rauman kampuksella pihan poikki melkein hyppien, onnesta sekaisin. Väitöskirjani, jota olin työstänyt viitisentoista vuotta, oli juuri tullut painosta ja jaettu kollegoilleni! Vastaan sattui kävelemään työkaveri, saman alan (eri sukupuolen) edustaja. Hän pysähtyi juttelemaan, ja innoissani odotin onnitteluja.

"Olet sinä, Seija, sellainen utopisti", sanoi hän. Muutaman sekunnin hämmennyksen jälkeen tunsin ymmärtäväni häntä. Siltähän se varmaan tuntui monesta käsityön tekijästä, opettajasta ja tutkijasta, joka tekstiäni vähän jaksoi lukea. Sanoin: "Utopisti, se varmaan olenkin, ja ylpeä siitä." Yhtäkkiä tajusin, kuinka onnellista oli, että tuo asia tuli ilmi vasta nyt. Jos olisin hoksannut sen aiemmin, olisi koko homma saatttanut jäädä kesken. Mutta nyt tiesin vain, että olinpas ollut rohkea! Monet uudet asiat ovat ennen toteutumistaan olleet jonkun utopioita, haaveita ja pilvilinnoja.

Mikä se siinä tutkimuksessa sitten niin utopistista on? En vieläkään tiedä, mitä minua utopistina pitänyt kollega silloin tarkoitti, mutta itsekseni asiaa pohtiessani olen tullut siihen päätelmään, että utopistista tutkimuksessani ovat tulokset, jotka ovat tiivistettynä luvussa 5.7 (s. 66 – 68 / 1995; s. 61 – 63 / 1998 2. painos). Siinä on käsityön käsitteen merkityssiusällön elementit. Niitä on kuusi kappaletta, joista erityisesti neljäs:

käsityön luonne kokonaisena ja olemisen sallivana tekemisenä

oli silloin varsin utopistiselta tuntuva. Ei ehkä niinkään se kokonainen tekeminen, mutta se olemisen salliva tekeminen.

Mikä ihmeen olemisensallivatekeminen?

Tämän ilmaisun lähtökohdat ja perustelut ovat tietenkin tarkkaan tutkimuksessa selvitetyt, mutta mutkia suoriksi oikoen voidaan sanoa, että omituinen ilmaisu tarkoittaa käsityön tekijän, hänen materiaalinsa ja tekemisessä valmistuvan tuotteen läheisestä suhteesta kasvavaa tekijän materiaalituntemusta ja hyvin tekemisen halua.

Käsityön tekemisessä syntyvä materiaalituntemus on myös materiaalin kunnioittamista arvokkaana ja omanlaisenaan yhteistyökumppanina tuotteiden suunnittelussa ja valmistamisessa. Jos meillä sellaista materiaalituntemusta olisi enemmän, lisäisi se oleellisesti luonnon hyvinvointia ja materiaalien riittoisuutta maailmassa. Käsin tekijän hyvin tekemisen halun rinnalla se myös varmistaisi valmistettavien tuotteiden laadun lisäten näin meidän kaikkien viihtymistä täällä.

Tuon saamani ikimuistettavan utopisti-arvion jälkeen, ja osin varmaan sen rohkaisemanakin, olen myöhemmin kehitellyt asiaa edelleen. Näen käsityön, paitsi tuotteiden suunnitteluna ja valmistamisena, myös tiedonhankintana. Siinä tietoa saadaan suoraan materiaalilta, joka on peräisin luonnosta. Tietoa saadaan siis itseltään luonnolta, ja se on luonteeltaan ymmärrystä. Välineenä tässä tiedonhankinnassa on käsityön tekijän aistiva ja kokemuksiaan prosessoiva keho. Käden taitava työstöliike on kuin kysymys materiaalille, ja taidon herkistämä aistimus tulkitsee vastauksen työstöliikkeen vaikutuksesta materiaalissa. Tätä tiedonhankita-menetelmää olen, Maurice Merleau-Pontya mukaillen, nimittänyt vitaaliseksi kommunikaatioksi tekijän ja hänen materiaalinsa välillä. Taustalla on Edmund Husserlin teoria elämismaailmasta, jossa kokemuksina saavutettu tieto on autenttista eli suoraan kohteelta saatua. Se on elämän käytäntöjen kannalta tärkeätä tietoa, koska sitä päästään käsittelemään käytännön vaatimalla tavalla. Se on kuitenkin myös älyllisen prosessoinnin ainesta ja siis teoriaa, joka voidaan verifioida eli todentaa aistihavainnon välittömänä kommentointina.

Olen selvittänyt asiaa tarkemmin mm. artikkeleissani Voiko tekijä oppia ymmärtämään materiaaliaan? (2002) ja Käsityön filosofian lähtökohtia (2005). Viimeksi olen tuonut tämän ajatuksen esille pienessä kirjoituksessani Käsissä syttyvä rakkaus ( 2016).

Utopistista realistiksi kahdessa vuosikymmenessä.

3.5.2017 Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen professori Markku Wilenius puhui vuosisatamme jälkipuoliskon kaupunkeja käsittelevässä apahtumassa Turun Logomossa. Hänen mukaansa luonto ja kaupunki lähenevät toisiaan tulevaisuudessa sekä esteettisessä että toiminnallisessa mielessä. Talot esimerkiksi tuottavat itse tarvitsemansa energian, niin kuin ennen maaseudulla. Seinillä ja katoilla on kaunis ja ilmaa puhdistava kasvipeite, josta saadaan myö lähiruokaa. Eikä tämä ole utopiaa, vaan todellisuutta jo nyt monessa kaupungissa, kuten Milanossa ja Madridissa. Meilläkin on jo selviä merkkejä vahvistuvasta luontotrendistä kaupungeissa, sanoo Wilenius.

2.5.2017, katsoin TV-uutisia, jossa haastateltu vihertaiteilija (!) sanoi, ettei hän taidetta tehdessää aina tiedä, käyttääkö hän kasveja materiaalinaan, vai tekeekö hän taidetta kasvien kanssa.

29.4. 2017 luin Helsingin Sanomien lauantaiesseen, jonka otsikko oli: Mozartia viiniköynnöksille ja muutamia muita huomioita kulttuurielämän vihreästä vallankumouksesta. Siinä puhuttiin mm. kasvien aisteista, niiden älykkyydestä ja uudesta tieteenalasta nimeltä kasvineurobiologia.

Tänä vuonna on ilmestynyt professori Yrjö Sotamaan teos Vihreä päänsärky. Siinä puhutaan mm. kaupunkiakupunktiosta. Termi tarkoittaa ekologisen kaupunkisuunnittelun teoriaa, jonka mukaan kuntoutusta vaativille alueille voidaan suunnitella paikalliseen perinteeseen sitoutuvia kestävän kehityksen projekteja. Ne ovat kuin akupunktioneuloja, jotka parantavat ja elvyttävät kaupunki-ympäristöä.

Viime vuonna ilmestyi suomeksi saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin kirjoittama kirja Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä (alkuperäisteos 2014). Siinä kerrotaan, miten puut kommunikoivat keskenään, ja miten ne hoitavat vanhuksiaan ja lapsiaan.

Uusi tieto eläinten älykkyydestä, aisteista ja tunteista on puhuttanut meitä jo kauan. Nyt siis nousevat samat kysymykset pintaan myös kasvien kohdalla. Käsityön tekijän materiaali on useinmiten peräisin kasvi- tai eläinkunnasta. Ihmisen käsissä ja sormenpäissä tuntoaisti voi kehittyä äärimmäisen herkäksi ja hänen empatiankykynsä laajenee helposti aistimaan esim. koirien, lampaiden ja hevosten, niin myös rakkaiden puutarhakasvien “tunteet ja tuntemukset”. Ruumiillinen tai ruumiillistunut tieto, (embodied knowledge) on myös yhä näkyvämmin noussut tutkimuskohteeksi käsityötieteessä ja taiteen tutkimuksessa.

Mitä utopistista enää on vitaalisessa kommunikaatiossa tekijän ja hänen materiaalinsa välillä? Onko parempaa tapaa oppia ymmärtämään materiaalia, kuin harjoitella työstämään sitä käsin mahdollisimman hyvin niin, että sen parhaat puolet tulevat uudessa olomuodossa kauniisti ja käytännöllisesti esiin? Eikö ihminen juuri käsiensä kautta saadun, ja tiedoksi prosessoimansa kokemuksen avulla ole aina tiennyt, millaisesta puusta ja miten talo on rakennettava niin, että se pysyy pystyssa eikä homehdu. Onhan hän ilman luonnontieteellistä tietoakin tiennyt, mistä kuidusta lanka kehrätään ja miten nuttu neulotaan, jotta lapsi pysyy lämpimänä.

Todellakin tässä ajassa utopiani alkaa näyttää realismilta.

Tekstissä mainittujen artikkelieni lähdetiedot:

Käsissä syttyvä rakkaus. 2016. Futura 35 (3), 79 – 80.

Käsityön filosofian lähtökohtia. Utgångspunkter i sløydens filosofi. 2005. In Sampsa Kullas, Marja-Leena Pelkonen (Eds.) The relationship of Nordic handicraft studies to product development and technology. Techne Series. B:14/2005, 284 – 320.

Voiko tekijä oppia ymmärtämään materiaaliaan? 2002. Kasvatus 33 (5), 454 – 465.