"Iloisia arvosanoja lapsiasiakkaille"
Näin on otsikoitu HS:n Tukholman-kirjeenvaihtajan Petja Pellin Merkintöjä-palsta 5.2.2019 (HS, A4).

Kirjoituksessa kerrotaan Ruotsissa 1990-luvulla tehdystä koulu-uudistuksesta, jonka aiheuttamia ongelmia nyt, noin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kutsutaan ilmaisuilla "betygsinflation" ja "glädjebetyg".

Mitä siis on tapahtunut todistuksille ja arvosanoille naapurimaassamme? Ne on pantu "alennusmyyntiin"! Näin voidaan tehdä, koska oppilaista on ruvettu pitämään "asiakkaina", joita – ja joiden vanhempia – houkutellaan kouluun halvoilla eli helpoilla arvosanoilla, todistuksilla, jotka tuottavat asiakkaille iloa ja joiden hankkiminen on silti helppoa. Asiakkaat saavat vapaasti valita opinahjonsa, ja koulut kilpailevat asiakkaista, koska he tuovat mukanaan kouluun sen toimintaan tarvittavat rahat sekä julkiselta että yksityiselta sektorilta.

Koulut siis toimivat markkinalogiikan mukaisesti kuin mitkä hyvänsä yritykset. Tätä meilläkin ajetaan nykyisin terveydenhuoltoon. Mutta kenen etua silloin ajetaan?

Terveydenhuolto, sen enempää kuin kasvatuskaan, ei ole tavaratuotantoa. Ne ovat kansalaisten perusoikeuksia. Markkinalogiikka ei niihin sovellu, ainakaan ilman massiivista valvontaa. Ruosin koulu-uudistuksen seuraukset ovat hälyyttäviä, oppilaiden tietotaso ja osaaminen ovat hiekentyneet huomattavasti samalla kun arvosanat ovat nousseet merkittävästi.

Halutaanko Suomessakin saada "iloisia todistuksia" ja aiheuttaa "arvosanainflaatio"?
Kyllä, näihin on kova pyrkimys. Olemmehan aina tottuneet ottamaan oppia länsi-naapuristamme.

Se oli samaa 90-lukua, kun istuin muiden Peruskoulun opetussuunnitelman perusteita laatimaan kutsuttujen asiantuntijoiden kanssa Opetushallituksen meille tätä tehtäväämme varten järjestämässä koulutuksessa. Esiin nousi juuri näitä samoja uudistustarpeita, vapaus valita koulu ja koulujen välisen kilpailun tarve. Opeteltiin myös puhumaan oppilaiden sijaan asiakkaista.

Se kuulosti todella pahalta koulun käytännöissä toimivien kuulijoiden korvissa, ja ilmaisimme myös selkeästi kielteisen kantamme näihin suunnitelmiin. Muistan, että vastaus oli melko tyrmäävä, ja tunsimme olevamme muutosvastarintaisia menneen maailman puolustajia.

Kaikesta huolimatta meidän demokraattinen systeemimme on pysytynyt melko hyvin jarruttamaan näitä arveluttavia uudistuksia – näihin asti. Mutta vain jarruttamaan, ei estämään. Merkkejä ruotsalaistyyppisistä ongelmista on meilläkin näkyvissä.

Meidän kannattaa harkita tarkkaan, minkä inhimillisen toiminnan laatua kilpailu voi parantaa. Tiedossamme on jo, että se voi jättää myös hyvin rumia jälkiä, joilta ei edes huippu-urheilu ole säästynyt. Siitä kertoo Kalevi Heinilä artikkelissaan "Kilpailun Janus-kasvot" (Kanava 1/2019, 20 - 23).