kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä

kuka minä

minä

me

Tähän kolmella sanalla paljon puhuvaan runoon päättää Minna Uotila kirjansa Pukeutumisen kuvaus (1995). Se on kirjoitettu edellisenä vuonna julkaistun vätöskirjan jatko-osaksi. Väitöskirjan nimi on Pukeutumisen kuva – fenomenologis-eksistentialistinen lähestyminen pukeutumiskuvien tekemiseen ja tulkintaan. Se on käsityötieteen ensimmäinen väitöskirja Suomessa.

Tänään voimme todeta, että käsityötiede aloitti akateemisena tutkimusalana hyvin avandgardistisesti, sillä Minna Uotila oli edelläkävijä asettaessaan kysymyksen pukeutumisesta ja minuudesta rinnakkain vihjaten näin, että ihmisen minuus ei ehkä rajoitukaan vain ihmisolennon mieleen, vaan ulottuu myös hänen ruumiiseensa laajenee siitä edelleen hänen vaatteisiinsa ja asusteisiinsa, siis ihmisen ulkopuoliseen maailmaan. Minna puhuu pukeutumisen kuvasta ihmisen todellistumisen muodon kuvana ja kertoo etsivänsä filosofisia ja humanistisia lähtökohtia tuon todellistumisen eri muodoille.

Luin hiljattain Eurooppalaisen filosofian seuran niin & näin-lehteä 2/2017. Sen yhtenä teemana on ruumiillinen mieli. Artikkeleissa puhutaan mm. mielen hauraista rajoista ja ihmisen aivoista, jotka eivät ole kuin tietokone. Tutkijat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana vähitellen luopuneet tietokonevertauksesta puhuessaan ihmisaivoista ja kiinnostuneet sen sijaan ihmisen toiminnallisista valmiuksista ja hänen tavoistaan olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kognitiotieteen filosofiaa käsittelevä artikkeli Maailmaan ulottuva minuus (Heidi Haanila, Anne Salminen & Pii Telakivi, s. 35-39), nosti mieleeni Minnan väitöskirjan ja oivalsin, että jo tässä varhaisessa käsityötieteen tutkimuksessa on myös kyse samasta asiasta, siis pukeutujan, ja ehkä vielä enemmän itselleen vaatteita ja asusteita tekevän ihmisen minuuden laajenemisesta hänen toimintansa ja sen edellyttämien taitojen välityksellä ulkopuoliseen maailmaan.

Tässä linkki kyseiseen n&n-lehden numeroon:

https://www.netn.fi/lehti/niin-nain-217

Mielenfilosofia on perinteisesti määritellyt ihmisen mielen rajoittuvan pään sisälle, tarkemmin sanoen aivoihin. Vaikka aivot ovat tietenkin osa ihmisruumista, niin vanha kartesiolainen käsitys mielen ja ruumiin erillisyydestä (body - mind) on saanut meidät kuvittelemaan, että aivoissa oleva mieli ei ole missään tekemisissä ruumiin kanssa, koska se on henkeä, tai se on sielu. On hämmästyttävää, että vasta viime vuosikymmenten aikana on kognitiotieteessä syntynyt suuntaus (enaktivismi), jonka mukaan mieli onkin luonteeltaan perustavanlaatuisesti kehollista. Ihmisen mieli on kiinteästi sidottu aistivaan ruumiiseen, ja ruumis puolestaan on kiinteästi sidoksissa omaan ulkoiseen ympäristöönsä. Kognitioon, myös ns. korkeampiin kognitiivisiin prosesseihin, kuuluu ajattelun lisäksi kehollinen toiminta sekä vuorovaikutus ympäristön kanssa. Käsityön tekijälle ja tutkijalle tuo tuntuu niin tutulta. Se on koettua todellisuuttamme.

"Minulle pukeutumiskuva onkin kirjallisuuden, musiikin, elokuvan ja tanssin rinnalle asettuva kulttuurin ilmenemismuoto ja osa sitä sekä henkistä että aineellista kulttuuria, jota ihmiset erilaisten yhteisöjen jäseninä omalla olemasolollaan ja toiminnallaan luovat", sanoo Minna Uotila kirjassaan vuonna 1995. Vuonna 1994, kun Helsingin Sanomat haastatteli häntä väitöksen vuoksi, hän sanoo: "Luon teoksen joka aamu. ... Kyse ei ole vaatetuksesta viestinnällisenä kielenä ja sen esteettisestä käytöstä, vaan kyse on pukeutumisesta yksityisen ihmisen arvomaailman kannalta, yksilön luovuudesta ja ilmaisu- ja toimintakyvystä." Pukeutumisen kuva on luovan teon tuote. Se yhdistää tekijät ja kokijat. Se on kuvataiteen laji. "Kaikki pukeutumiskuvat eivät toki ole taidetta, mutta parhaimmillaan ne voivat koskettaa taideteoksen tavoin", sanoo Minna. Hänen mukaansa pukeutuminen on haaste jokaiselle osana arkea ja itsensä ymmärtämistä.

Niin, "elämä on mielenkaltaista ja mieli on elämänkaltaista" sanovat kognitiotieteen enaktivistisen suunnan tutkijat tänä päivänä. Kognitiivinen systeemi, kuten ihminen, on itseohjautuva aktiivinen toimija, jolla on kyky erottautua ympäristöstään ja ylläpitää omaa kehollista identiteettiään. Se on itse oman toimintansa lähde, joka säätelee vuorovaikutustaan ympäristönsä kanssa ja luo omat tavoitteensa. Kehollinen identiteetti, minuus, on tämän kognitiivisen systeemin eli ihmisen ydin.

Minna Uotilan mukaan eräänlaista pukeutumisen kuvausta ovat myös pukeutumisen kuvan tutkiminen ja lisäksi kaikki ne arviot, joita omasta ja muiden pukeutumisesta arkisissa yhteyksissä esitetään. Hyvin usein nuo arviot ovatkin yksilön pukeutumisen kuvan taustalla oman minuuden tai identiteetin ilmaisemisen sijaan. Ja noiden arvioiden taustalla taas ovat yhteisölliset arvokäsitykset, joiden tavanomaiset muodot ja merkitykset ovat kulttuuriyhteisön omaisuutta.

Kukin yhteisö pyrkii kasvattamaan jäseniänsä ilmaisemaan nimenomaan yhteisön arvokäsityksiä pukeutumisessaan. Tästä näkökulmasta pukeutuminen voidaankin nähdä – ei niinkään taitona oman identiteettinsä ilmaisemiseksi – kuin taitona omaan yhteisöönsä sopeutumiseksi. Se taito kulkeutuu ajassa vanhemmilta lapsille. On ymmärrettävää, että silloin saatetaan kokea tuo opittu taito joskus omalla kohdalla kovin rajalliseksi. Sen avulla ei aina löydy ilmausta niille asioille, jotka itse kukin kokee olennaisiksi omassa pukeutumisessaan ja omana itsenään olemisessa. "Usein tuntuukin siltä, että ilmaisuun – itsekseen tulemiseen – kaivataan jotain enemmän. Tarvitaan sitä mikä osuu, jotakin jossa voimme kohdata enemmän itseämme ja omimpaamme", sanoo Minna.

Maailmaan ulottuva minuus-artikkelissa todetaan, että enaktivistisen näkemyksen mukaan ihmisen minuus voi laajeta kehollisena kokemuksena kehon ulkopuolelle. Klassinen esimerkki tästä on sokeankepin käyttö. Harjaantunut kepin käyttäjä tunnistaa kepin avulla ympäristössään olevia pintoja ja niiden muotoja ja osaa näiden aistimustensa avulla toimia ympäristössään. Hän ei ensisijaisesti koe/havaitse keppiä kädessään, vaan tien tai kadun kepin päässä. Keppi ei ole vain ulkoinen esine, vaan kehoon sulautunut aistielin tai sen korvaaja. Näin mukautuvainen on ihmiskeho ja myös aivot. Sokeankeppi kuuluu käyttäjänsä keholliseen identiteettiin, ja niin voi myös viulu olla taitavan soittajan minuuden jatke, sanovat tutkijat.

Käsitys ihmisen minuuden laajentumisesta ihmiskehon ulkopuolelle avaa kiehtovia näkymiä myös käsityön tekemiseen. Kun teet itsellesi vaatteen tai asusteen, pidät suunnitellessasi ehdottoman tärkeinä kriteereinä sen väejä, muotoja ja yksityiskohtia aina tikkausten pistonpituutta myöten. Sen pitää tuntua omalta ja siinä sinä täytyy voida viihtyä. Etkö silloin laajennakin minuuttasi materiaalien ja taitojesi avulla pukeutumiseesi? Sinä ikään kuin tunnustelet pukeutumisellasi sosiaalista ympäristöäsi, sitä miten muut sinut kokevat ja miten he sinuun suhtautuvat. Ja jos annat itse tekemäsi asusteen jollekin toiselle, etkö silloin annakin hänelle osan itsestäsi? Sinun luovuutesi ja kätevyytesi tuotos/teos hätkähdyttää sinua, nähdessäsi sen toisen ihmisen yllä tai käytössä. Siihen liittyy tunteita, esimerkiksi sen hylkääminen tai sen kaltoin kohtelu koskee tekijän sydämeen. Se ei ole sinulle vain ulkoinen esine, se on minuutesi laajentuma.

Mutta entä sitten, jos et olekaan vapaa toteuttamaan itseäsi pukeutumisessasi! Ehkä et aina huomaa, että olet päätöksissäsi sidoksissa toisiin. Tai et uskalla poiketa normista. Pukeutumisen kuvaus-kirjassa on sivuilla 149 – 164 Sovellettu pukeutumisen kuvaus – kertomus erään suomalaisen kuvantekijän kielestä. Se on esimerkki pukeutumisesta, joka ei olekaan itsenäistä, vaan tehdään yhteisön ehdoilla. Onko se silloin enää minuuden laajentumista vai ehkä yhteisön identiteetin laajentumista yksilön minuuden kustannuksella?

Kyseinen pukeutumisen kuvaus on kertomus rouva Lahtisesta. Tutkijan aineistona ovat useat valokuvat rouva Lahtisesta runsaan kymmenen vuoden ajalta sekä haastattelut ja havainnot hänen lähiymparistöstänsä. Rouva Lahtinen oli tutkimusaineiston keräämisen aikoihin noin 50-vuotias. Hän perusti perheen jo 18-vuotiaana ja hänellä on kaksi lasta. Ammatiltaan hän on pehepäivähoitaja. Ompelijan ammattitaitoa vastaavat taidot hän on hankkinut omaehtoisesti opiskelemalla ja seuraamalla innokkaasti käsityöalan tapahtumia.

Tutkijan analyysi tutkimushenkilön pukeutumisen kuvasta perustuu siis varsin laajaan aineistoon, mikä lisää analyysin tulosten luotettavuutta. Rouva Lahtinen oli tehnyt itse kaikki tutkimuksessa mukana olleet asunsa asusteita myöten. Tämä taas tuo tutkimuksen tuloksineen hyvin lähelle kaikkien käsityön tekijöiden elämismaailmaa. Tässä yhteydessä en käy tarkasti kuvaamaan tutkimusanalyysia enkä sen tuloksia, ne kannattaa jokaisen lukea itse tutkimuksesta. Mutta koska tämä analyysi on mielestäni suorastaan herkullinen kuvaus rouva Lahtisen pukeutumisen kuvasta, en malta kuitenkaan olla referoimatta sitä kursoorisesti.

Tutkija kysyy tutkimuksessaan ensinnäkin, mihin rouva Lahtinen pukeutumiskuvien tekijänä ja siis samalla itsensä todellistajana kiinnittää huomiota. Toiseksi tutkija on kiinnostunut siitä, mitä yksilökohtaisia ja yhteiskunnallisia päätelmiä hän voi tehdä rouva Lahtisen pukeutumiskuvien ja arvostelmien pohjalta. Luettelen seuraavassa tutkijan löytämiä vastauksia näihin kysymyksiin.

Yleisvaikutelma rouva Lahtisen pukeutumisen kuvasta on silmiinpistävän siisti, viimeistelty ja siinä määrin ristiriidaton, että siitä oli aluksi vaikea sanoa yhtään mitään. Nuo piirteet eivät kuitenkaan vaikuta lainkaan tarkoitushakuisilta. Sen sijaan niistä huokuu vaatimattomuus omaan olemukseen nähden. Samalla niistä välittyy kuitenkin myös itsestä huolehtiminen ja kokemus oikeudesta siihen. Niissä on ilmaisullista rikkautta värien vaihteluna ja vaateparsien lukuisuutena. Tämä koskee myös tavallista arkea, josta voidaan päätellä, että rouva Lahtinen on varautunut erilaisiin arjen tilanteisiin hyvin.

Silmiinpistävä piirre Rouva Lahtisen pukeutumisen kuvassa on staattisuus. Kuva pysyy hyvin samanlaisena vuodesta toiseen. Koko tutkimuskuvasto koostuu omin käsin tehdyistä vaatteista ja asusteista, jotka on tehty eräänlaisen peruskaavakokonaisuuden avulla. Tuttuja kaavoja hieman muunnellen Rouva Lahtinen on selvinnyt läpi muodin vaihteluiden. Tutkijan mukaan tämä saattaa merkitä kuvan vastaanottajan kannalta helpotusta; vaikka itse muuttuisit, rouva Lahtisen voit aina tavata turvallisesti, entisenään.

Rouva Lahtisen pukeutumiskuviin liittyy tiettyä ärsyttämättömyyden ja sopivuuden estetiikkaa. Hän tuntee hyvin ympäristönsä odotukset ja pysyttelee itse tekijänä taka-alalla. Hän jättää tekijyyden niille odotuksille, joita hänen kuvalleen on tapana asettaa. Katsoja olettaa kuitenkin tekijäksi rouva Lahtisen, vaikka varsinainen tekijä onkin kuvan taustalla vaikuttava näkymätön lähiympäristö odotuksineen. Tutkija kutsuukin tekijää eräänlaiseksi ideologisesti muokkautuneeksi rouva Lahtiseksi. Rouvan itsensä kannalta se merkitsee toisten toiveiksi puetun tahdon alinomaista toteutumista.

Tutkija näkee rouva Lahtisen pukeutumisen kuvissa myös pukeutumiseen liittyvää realismia. Teokset syntyvät aina tiettyyn elämäntilanteeseen: arki eroaa juhlasta ja myös tavallisesta pyhästä. On vaikea arvioida, johtuuko tämä itse tekijästä vai sosiaalisista velvoitteista. Muutenkin näiden kuvateosten kautta on vaikea löytää yhteyttä tekijän sisäiseen todellisuuteen.

Rouva Lahtisen kuvakieli on ilmaisullisesti selkeää, silti hänen kuvistaan on vaikea löytää tekijää, hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Pikemminkin esiin tulevat katsojan pitämiset ja merkityksenannot. "Kuvatasolla yleiskuva on hyökkäämätön ja vaatteiden kunto – niiden puhtaus ja siisteys – on yhdenmukainen käsityksiimme vaimouden ja äitiyden todellistumisen kuvasta", sanoo tutkija.

Yhteenvetona analyysistä lainaan vielä tutkijan sanat: "Tämän kuvantekijän näkemykset ovat yhdenmukaisia kulttuuristen kuvakäsitysten kanssa eivät niinkään hänen itsensä. ... Ruova Lahtinen kunnioittaa todellisuutena niitä käsityksiä, joiden mukaisesti ihmisen kunakin aikana odotetaan ilmenevän."

Rouva Lahtinen on aikansa lapsi kuten me kaikki. Nyt, tänä idividualismin aikana, tuntuu vieraalta ajatus, että minuuden laajentuminen tapahtuisi jonkun muun kuin yksilön itsensä ehdoilla. Se ei kuitenkaan ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on se, että tiede on vihdoin taipunut ymmärtämään ihmisen minuuden hämärät rajat. Mieli, minuus on vapautettu aivojen ahtaudesta, ja ruumis saa arvoisensa paikan ihmisen kokonaisuudessa ollessaan yhtä mielen kanssa.