Se oli joskus 2000-luvun alkupuolella, kun havaitsin yllätyksekseni nuorempien kollegojeni ja omien tyttärieni puhetavassa erikoiselta tuntuvan muutoksen. Vastauksina ja kommentteina puheenvuoroihini he rupesivat viljelemään kannustavia kehoituksia tehdä, ajatella, valita ja ratkaista asiota tavalla, joka tuntuu itsestä hyvältä. Hyvä "fiilis" ja oikeus nauttia nousivat näissä puheissa aivan uudenlaiseen arvoon elämässä, kun ne aiemmin olivat olleet pikemminkin lisäbonus ahkeruudesta ja velvollisuuksien täyttämisestä, kärsivällisyydestä ja omastaan luopumisesta toisten hyväksi.
"Tietty SUN KUULUU ostaa ne ihanat kengät!"
"Hyvää matkaa! "NAUTTIKAA!"

Kaikenlaisen hyvältätuntumisen yleinen oikeuttaminen ikään kuin itsestäänselvyytenä oli häkellyttävää, mutta samalla houkuttelevaa. Alkaako nyt uusi onnen aika, vai ilmentääkö yksilön hyvän korostaminen välinpitämättömyyttä toisten hyvästä? Joko individualismi on ylittänyt kohtuuden rajat? Intuitiivisesti tajusin, että tapahtumassa on jonkinlainen käänne ajattelutavoissa. Se liittyy laajempiin kulttuurin muutoksiin, ja sitä siivittävät teknologiset innovaatiot, joiden avulla nuo muutokset leviävät ja lisääntyvät ennennäkemättömällä tavalla. On mielenkiintoista olla tässä kaikessa mukana.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, että myös käsityö tässä käänteessä kääntyilee ja etsii uutta suuntaa. Käsityö on muuttunut ja muuttuu monella eri tavalla. Näkyvimpiä ovat ehkä ne muutokset, jotka liittyvät uusiin suunnittelu- ja valmistustekniikoihin ja uusiin materiaaleihin. Nyt tarkoitan kuitenkin muutosta käsityön tekemisen perusteluissa, siis siinä miksi käsityötä tehdään. Siinä on tapahtunut / tapahtumassa muutos, jota nimitän käänteeksi ARJEN TARPEISTA TEKIJÄN TYYDYTYKSEEN JA ILMAISUUN.

Vielä 1950-luvulla ei ollut ollenkaan tavatonta, että koulun käsityötunneilla ommeltiin tukevasta, kestävästä, edullisesta ja usein oppilaan näkökulmasta aika ikävän näköisestä kankaasta talousesiliina. Tekeekö sellaista nyt kukaan koulussa tai harrastuksenaan? Ja ajatelkaa kansalaiskouluja, joissa käsityötunteja saattoi olla toistakymmentä / viikko! Siellä syntyi tyynyliina poikineen ja kaikkea muuta, mitä jokainen tyttö tarvitsi kapioikseen. Ja tietenkin kasapäin vauvanvaatteita tulevaan tarpeeseen. Erilaiset kodin tekstiilit ja henkilökohtainen, välttäämätön vaatetus (yöpuvut, villatakit) olivat ennen myös käsityön harrastajien yleisimpiä tekemisen kohteita. Kukaan ei kysynyt esimerkiksi oppilailta tai itseltään, miltä tekeminen tuntuu. Tekeminen vain oli tarpeellista.

Ei ole yllättävää, että käsityö rupesi yhä enemmän näyttämään vanhanaikaiselta, ja sen arveltiin kuihtuvan vähitellen pois. Mutta tapahtui aivan päinvastaista. "Nyt näkee, miten käsityö on voimissaan", sanoo käsityötieteen professori Pirita Seitamaa-Hakkarainen ja jatkaa, että käsityö on ottanut omana lajinaan paikkansa designin ja taiteen rinnalla (HS, 29.5.17). Olen minä itsekin samaa hehkuttanut ja perusteita noihin havaintoihin tutkimuksista löytänyt. Mutta mistä tämä käänne kuihtumisesta kukoistukseen käsityön tekemisen muutoksessa johtuu?

Hiukan hämmennyn kun näen neulegraffitteja Aurajoen rannan puissa. Virkatut isoäidinneliöt muodostavat liehuvia rimpsuja paksujen runkojen kupeisiin, ja kookas, neulottu rusetti on solmittu oksan hankaan, kirkkaan keltainen. Wikipedia kertoo, että neulegraffitit ovat tekstiilitaiteen ja katutaiteen välimuoto, jonka on tarkoitus tuottaa hyvää mieltä. Ne näyttävätkin iloisilta, melkein ilkikurisilta. Katsoja vakuuttuu, että noita tehdessä tekijöillä on ollut kivaa. Pysäytän pyöräni ja katson ihastuneena oksiin takertuneita seitinohuita pitsimekkoja. Ovatko metsän keijut vaihtaneet tässä vaatteita? Katseeni siirtyy fillariini, jolle virkkasin minäkin kesäksi uudet vaatteet. Teinkö graffiteja? Tulivatko ne tarpeeseen? Ilokseniko vain virkkasin?

Tunnen etääntyväni käsityöstä, kun kuulen sanottavan, että me suomalaiset olemme "sukkakansaa". KAIKKI neulovat sukkia, ja ne ovat ihania ja tarpeellisia. Niitä pitää kiireidenkin keskellä päästä neulomaan, koska sukkien neulominen tuntuu hyvältä. Katselen facebookissa mitä mielikuvituksellisempien sukkien värikästä runsautta enkä voi uskoa, että ne kaikki olisivat kovaan tarpeeseen tehtyjä. Pikemminkin niitä tehdään juuri siksi, että tekeminen tuntuu niin hyvältä. Mutta en muista, milloin itse olisin neulonut villasukat. En taida omistaakaan yhtään paria. Mistä olenkaan jäänyt paitsi!

Mitä tähän sanovat tutkijat?

Tieteessä tapahtuu-lehdessä, 2/2017, on aihekokonaisuus nimeltä "Tieteenalat dialogissa". Se löytyy allaolevasta linkistä:

https://journal.fi/tt/issue/view/4300/2017-2

Siihen kuuluu neljä lyhyttä artikkelia, joiden kirjoittajat edustavat yhteiskuntatieteiden filosofiaa (Mikko Salmela), aivotutkimusta (Lauri Nummenmaa), sosiologiaa (Christian von Scheve) ja mediatutkimusta (Susanna Paasonen). He ovat kukin alansa vahvoja asiantuntijoita. Kaikki artikkelit käsittelevät tunteita ja niiden merkitystä käyttäytymisen säätelyssä. Koska hypoteesini on, että käsityössä ja käsityön tekemisessä tapahtuneet muutokset ovat käänne tekemisen motiiveissa eli niissä syissä miksi tehdään, tukeudun seuraavassa näiden artikkeiden sisältämiin tietoihin perustellakseni näkemykseni oikeellisuutta.

1990-luvun puolivälissä alkoi monien ihmis- ja yhteiskuntatieteiden alojen, kuten politiikan teorian, kulttuurimaantieteen, ympäristöntutkimuksen, kirjallisuudentutkimuksen, taidehistorian, arkkitehtuurin, mediatutkimuksen sekä kulttuuritutkimuksen piirissä kehitys, jonka tulosta on nimitetty affektiiviseksi käänteeksi tai emotionaaliseksi käänteeksi. Sillä tarkoitetaan huomattavaa mielenkiinnon lisääntymistä tunteiden tutkimusta kohtaan. Aiemmin näillä aloilla korostettiin järkeä ja ihmisen rationalisuutta käyttätymisen ohjaajina esimerkiksi politiikassa, etiikassa ja estetiikassa. Affektisen käänteen jälkeen myös tunteiden ja kehollisuuden merkitys ihmisen ajattelussa, päättelyssä ja pohdinnassa nousi tutkimuksen kohteeksi ja ymmärrys ihmisen toiminnan motiiveista alkoi laajeta entisestään.

Tunteet nähtiin tieteen piirissä pitkään vain ihmisen subjektiiviseen kokemusmaailmaan kuuluvina ilmiöinä ja niiden tieteellistä mittaamista pidettiin mahdottomana. Uusien aivokuvantamismenetelmien ja niitä täydentävien eläinkokeiden avulla on kuitenkin saatu selville, että tunteet ovat biologisiin järjestelmiin perustuvia prosesseja, joita voidaan objektiivisesti mitata. Nyt tiedetään, että aivojen toimintaa mittaamalla on mahdollista päätellä ihmisen kulloinenkin tunnetila. Helppoa ja aukottoman varmaa se ei kuitenkaan ole, sillä aivoissa ei ole mahdollista paikallistaa yhtä selkeätä "tunnealuetta", joka käsittelisi keskitetysti tunteita siten kuin esimerkiksi näköaivokuori käsittelee näköaistimuksia.

Objektiivisin luonnontieteellisin mittauksin on jo kuitenkin voitu osoittaa, että tunteet säätelevät käyttäytymistämme ja saavat meidät valmistautumaan toimintaan. Se tarkoittaa, että ne ohjaavat meitä automaattisesti pois kivusta ja kurjuudesta kohti turvaa ja nautintoa. Eläinkokeissa saadut tulokset tukevat tätä mielenkiintoista tietoa. Ihmisen käyttäytymisen tutkimisessa on kuitenkin vielä melkoisia ongelmia verrattuna eläinten käyttäytymisen tutkimiseen. Mittausvälineitä ei nimittäin voida viedä sinne, missä ihmiset luonnollisessa ympäristössään käyttäytyvät tietyllä tavalla. Esimerkiksi hautajaisia viettävän saattoväen surun tai silmittömästi rakastuneen ihmisen tuntemusten aiheuttamia neurokemiallisia muutoksia heidän aivoissaan ei voida tutkia reaaliaikaisesti. Näihin ongelmiin digitaalisen uuden tekniikan uskotaan tuovan lähiaikoina helpotusta. Seuraavathan monenlaiset laitteet jo nyt sekä sosiaalista käyttäytymistämme (puhelut, viestit, sosiaalisen median käyttö) että terveyttämme (sydämen syke, liikunnan määrä). Odotan mielenkiinnolla sitä, kun noita digitaalisia mittalaitteita kiinnitetään myös käsityön tekijä kehoon hänen tarttuessaan työhönsä. Millaisia lukemia hänen onnellisuuden- ja levollisuudentunteilleen mahdetaankaan saada!

Ihmisen aivotoiminnan tutkimuksen kehittyminen näyttää siis lupaavalta tunteiden merkityksen ymmärtämisen kannalta. Jotkut tutkijat katsovat jo tulleen osoitetuksi, että ihmisen tunteilla on biologinen, kulttuurista vain vähän riippuva perusta. Toisaalta kulttuuritutkimuksen piirissä on päädytty päinvastaisiin havaintoihin. On muun muassa osoitettu, että ihmiselle outoa ihonväriä kohtaan tunnettua välitöntä vastenmielisyyttä tai pelkoa on mahdoton erottaa hänen kulttuurisesta ympäristöstään, muistoistaan, arvoistaan tai eettisistä periaatteistaan. Tämä tarkoittaa, että välitön fyysinen tunnereaktio on kiinteässä yhteydessä tiedolliseen prosessointiin. Käsityön tekijän tunteiden selvittämiseksi tämä tuo lisää haasteita. Mitkä tunteet tekijässä painottuvat käsityöprosessin eri vaiheissa? Miltä tuntuu idean syttyminen? Miten näkyvät suunnittelun haasteet ja teknisten ongelmien ratkominen tekijän tunteissa? Millaiset koulukäsityöt ja millainen pedagoginen ohjaus saavat oppilaiden onnellisuuslukemat nousemaan? Jne. jne.

Affektiivinen käänne useiden tieteenalojen piirissä on onnellinen käänne, sillä se lähentää eri alojen tutkijoita toisiinsa ja kannustaa saman ongelman parissa työskentelyyn yhteistyössä. Kun erilaisista näkökulmista ja lähtökohdista lähestytään samoja ongelmia ja niistä käydään dialogia tutkijoiden kesken, on mahdollista päästä sellaisiin uusiin tuloksiin, joita yhdestä taustaperinteestä käsin ei löytyisi. Tutkimuksessa tapahtuneen affektiivisen käänteen mielenkiintoisin seuraus käsityön kannalta on se, että tunteiden myönteinen merkitys ihmisen toiminanohjauksen tehostajana on ymmärretty. Jos tunteet ohjaavat meitä tekemään käsitöitä, eli tavoittelemme käsin tekemisellä hyvää oloa, eheytymistä, turvaakin maailman kiireen ja hälinän keskellä, on selvää että käsityötä ei enää voida sanoa työksi tavanomaisesti ymmärretyssä mielessä. Työ nimittäin on välttämätöntä elämässä pärjäämiseksi tai elannon turvaamiseksi. Käsin tekeminen taas on oleellinen osa ihmisen maailmassa olemista ja osa hyvää elämää. Tämän jos saamme vielä empiirisesti todistetuksi ...