Isäni kysyi minulta lukion viimeisellä luokalla ollessani, mitä haluaisin työnäni tehdä elämässäni. Minä, lapsellisen romanttinen perhetyttö, vastasin haluavani tehdä "käsilläni jotain kaunista". Järkevä ja käytännöllinen isäni vastasi viipymättä: "Jaha, siis käsityönopettajaksi kannattaa sinun opiskella. Silloin voit toteuttaa tuon toiveesi ja saat samalla työn, joka sopii naiselle."
Tässä on syy, miksi minusta tuli käsityönopettaja.

Asia näytti niin yksinkertaiselta, kun isä sen selvästi ilmaisi. Myöhemmin ymmärsin, että ei se niin yksinkertaista olekkaan, kauneuden tekemisen oppiminen ja varsinkaan sen opettaminen. Käsityötaidon taitokimpussa on niin monta kukkaa, monta erilaista taitoa opittavaksi. Jokaisen niiden kehittyminen tekijässä vaatii paljon harjoittelua ja siis myös paljon aikaa. Taidon harjoitteleminen on kärsivällisyyttä vaativa, pitkä prosessi. Kaikki käsityötaidon taitokimpun kukat eivät aina puhkea kukoistamaan, eikä niitä kaikkia ehditä kouluissa opettamaankaan. Aina ei edes tohdita kaikkiin niistä puuttua.

Minulle on syntynyt käsitys, että käsityön opetuksessa kauneuden tekemisen taito on jotenkin kovin herkkää ja henkilökohtaista aluetta. Se mielletään Luojan lahjaksi, jota joillain vain on enemmän, toisilla vähemmän, eikä sen määrään opetus auta. Toisaalta kauneus käsitteenä on ollut kovin epämääräinen. Mitä se on, ja milloin se muuttuu ei-kauneudeksi? Onko ei-kauneus rumuutta tai ikävystyttävää mitäänsanomattomuutta? Kannanotot näihin kysymyksiin ovat usein hyvin tunnepitoisia. Käsitteen vaikea määriteltävyys houkuttelee pakenemaan asiaa: sepä onkin vain mielipide tai henkilökohtainen näkemys, makuasia, josta ei voi kiistellä. Siksi siihen ei voi, ehkä ei saakaan opetuksellisesti puuttua. On annettava kaikkien kukkien kukkia.

Mutta eihän se niin ole. Entisinä aikoina, silloin kun minä käsityötä opiskelin, ja vielä pitkään silloinkin, kun sitä jo opetin, luonnehtivat tutkijat ihmistä nimityksellä homo faber, tekevä/tekninen/maailmaa rakentava ihminen. Käsityönopetus sellaisena kuin se silloin Suomessa toteutui, oli aikaansa hyvin sopiva. Opetettiin asiallisia, järkeviä, hyödyllisiä käsityötaitoja jokaisen ihmisen arjen tarpeisiin. En muista puhuneeni oppilailleni kauneudesta, mutta omien töidensä suunnitteluun yritin heitä kyllä varovasti ohjata. Olin ensimmäisen työvuoteni kansalaiskoulussa. Siellä aikaa oli paljon, ehdimme tehdä vaikka mitä. En kuitenkaan osannut käyttää aikaa juurikaan oppilaiden suunnittelua rikastuttavien virikkeiden tarjoamiseen heille. Saatikka että olisin uskaltautunut heidän kanssaan keskusteluun siitä, mikä väriyhdistelmä, sommitelma tai kokonaisuus on kauniimpi kuin joku toinen ja miksi. Oppilaatkin ottivat mieluummin vastaan heitä miellyttäviä ehdotuksia töiden suunnitteluun opettajalta, kuin ryhtyivät itse omia ehdotuksia tekemään ja perustelemaan.

Myöhemmin oppikoulussa sain oppilaita, jotka esittivät omia ideoitaan rohkeammin ja keskustelivat erilaisista visuaaliseen suunnitteluun liittyvistä ehdotuksista toisten oppilaiden ja opettajan kanssa. Homo faber oli vähitellen sopeutumassa jälkiteolliseen, postmoderniin maailmaan ja muuttumassa homo aestheticukseksi. Omaan toimintaani tuskin liittyi silloinkaan vielä tietoista pyrkimystä kauneden tekemisen opettamiseen. Tietoisuuteeni pyrki kuitenkin jo se tosiasia, että sellaista opetusta tarvittaisiin, mutta minulta puuttui siihen kompetenssia. Siinä vaiheessa lähdin uudelleen opiskelemaan. No, olihan tuohon elämänmuutokseen muitakin syitä, eikä tämä riittämättömyyden tunne ehkä ollut niistä tärkein, mutta se ohjasi kyllä opintojeni valintaa ja painotuksia.

Monta vuotta myöhemmin, monien opintojaksojen ja tutkimushankkeiden myötä kauneuden tekemisen ongelma sai mielessäni vähitellen hiukan selkeämmän muodon, ja siihen löytyi myös joitain ratkaisuehdotuksia. Muutamia muistiinpanoja niistä on kirjattuna artikkelissani Käsityön kaunis tulevaisuus vuodelta 2006. Mutta onko siitä kaikesta työstä mitään hyötyä?

Kun luen tuota tekstiäni nyt niin ymmärrän niitä moitteita, joita me tutkijat saamme "kentältä" eli käsityönopettajilta. Tutkimusartikkeleissa ja raporteissa saavutettu tieto todellakin kätkeytyy usein monien perustelujen ja lähdeselvitysten taakse. Lisäksi se on ilmaistu tavalla, jota tutkijayhteisön ulkopulisen on vaikea ymmärtää. Tätä epäkohtaa anteeksi pyytäen yritän - luvallanne – seuraavassa selkeyttää kyseisen artikkelini sanomaa koska, rehellisesti sanoen, pidän sitä tärkeänä ja seison edelleen rohkeasti sanojeni takana. Tietenkin tässä tulee rajusti mutkia oiottua ja ilmaisua typistettyä, joten voimme joutua ojasta allikkoon. Silti otan riskin.