Itseohjautuvia työntekijöitä

Luin äskettäin Ajatushautomo Ellun Kanojen liiketoimintajohtajan Miia Savaspuron kirjoituksen "Itseohjautuvuus tuli työpaikoille – mutta kukaan ei kertonut meille, miten sellainen ollaan".

Kirjoittaja toteaa, että hierarkkisesti organisoituneissa ja johdetuissa yrityksissä pohditaan kuumeisesti työntekijöiden itseohjautuvuutta. Se tarkoittaa, että pomot yritetään saada luopumaan kontrolloinnista ja työntekijät yritetään saada luottamaan itseensä, tekemään valintoja ja päätöksiä itse sekä kantamaan myös vastuuta itse.

Työntekijöiden itseohjautuvuus on välttämätöntä koska nopeat muutokset työympäristössä vaativat nopeita päätöksiä. Oman ja muiden tekemisien arviointia ja korjaamista on tehtävä ajantasaisesti. Ei siinä ehditä odotella eri organisaatioportaiden hyväksyntää. Uusi teknologia mahdollistaa työryhmien joustavan organisoitumisen ja vaihtelevat työtavat, siihen ei tarvita esimiestä. Sitäpaitsi työntekijöistä on tullut vaativampia. He odottavat työantajalta vapauksia ja luottamusta ja sitä, että yritystä johdetaan kulttuuri ja ihmiset, ei raha edellä.

Itseohjautuvuuden nimiin vannovia yrityksiä on jo niin paljon, että puhutaan työelämän uudesta paradigmasta. Monet ovat ihastuksissaan näistä trendeistä. Se kuulostaa työltä kivassa porukassa, lämpimässä auringonpaisteessa. Se kertoo innostuksesta, luovuudesta ja hauskasta kekseliäisyydestä, onnistumisen juhlimisesta ja epäonnistumisen kohdatessa ystäviltä shampanjan kera saadusta lohdutuksesta.

Mutta monet eivät jaksakaan sellaista itseohjautuvuutta. Se uuvuttaa ja hämmentää. Kaikki eivät ilman muuta ymmärrä, miten olla itseohjautuva uudessa tai muuttuvassa työssään. Vastuun kantaminen ja toistuvasti esiin pyrkivä riittämättömyyden tunne ovat stressaavia. Savaspuron mukaan itseohjautuvuuden aiheuttamasta ahdistuksesta puhutaankin aivan liian vähän.

Liian vähälle huomiolle on jäänyt myös se, mitä työtekijöiden itseohjautuvuus edellyttää yritysten johtajilta. He eivät tässä uudessa työkulttuurissa pääse yhtään sen vähemmällä kuin työtekijätkään. Savaspuro sanoo, että itseohjautuvien työntekijöiden johtajalta vaaditaan erityisen paljon viisautta. Hänen on kyettävä luomaan psykologisesti turvallinen ilmapiiri, asettamaan selkeät ja realistiset tavoitteet sekä vahvat tukirakenteet, jotka eivät petä, vaikka työntekijän ote pettäisikin.

Savaspuron kirjoitus on lyhyt ja aihe on siinä pelkistetty. Hän ei esitä ratkaisuja havaitsemiinsa ongelmiin. Psykologi Jarkko Rantasen kirjoituksesta (https://www.hs.fi/paivanlehti/14012018/art-2000005521510.html) hän kuitenkin on löytänyt yhden vihjeen: yrityksen keskeinen menestystekijä tässä uudessa kulttuurissa on hyvä tunneilmasto. Erityisesti olisi kiinnitettävä huomiota kiitollisuuteen työpaikoilla.

Itsenäisesti opiskelevia ja oppivia oppilaita ja opiskelijoita

Ajatus itsenäisesti opiskelevasta ja oppivasta oppilaasta on sukua ajatukselle itseohjautuvasta työntekijästä. Kummassakin tapauksessa johtaja / opettaja julistetaan lähes tarpeettomaksi kyseessäolevan toiminnan suunnan näyttäjänä, toimintatapojen määrittelijänä  ja toiminnan laadun valvojana. Työntekijöille / oppilaille ja opiskelijoille nähdään tästä avautuvan vapauden toteuttaa itseään ja luovuuttaan innokkaiden työ- ja opiskelukavereiden kanssa, itse etsimiensä virikkeiden ja innovatiivisten oivallusten siivittäminä, vailla niskaan puhaltavaa päällepäsmäriä. Tekemisen ja oppimisen tulokset ovat omia, itse konstruoituja, eikä johtajan määrittelemiä tuotteita tai opettajan oppilaaseen "kaatamia" tietoja ja osaamista.

Koulumaailmassa tämä toiminnan kehitysvaihe alkoi jo kauan sitten. Joskus viime vuosisadalla, kun konstruktivistinen oppimiskäsitys syrjäytti behavioristisen oppimiskäsityksen. Kokeiluja ja kokemuksia asiasta on meillä jo noin 40 vuoden ajalta (?). Hiukan niitä on pitkittänyt ja mutkistanut se tosiasia, että koulutus on maassamme yhteiskunnan rahoittamaa ja siis poliittisesti ohjailtua. Oppijoiden itseohjautuvuus eli oppimaan oppiminen itsenäisesti näyttäytyy silloin myös huokuttelevana mahdollisuutena leikata varoja koulutuksesta. Kärjistetysti sanoen, kun oppijat oppivat itsenäisesti, tarvitaan opettajia entistä vähemmän, ja verorahoja säästyy.

Tulkintani on, että jatkuvien muutoksen ja kokeilujen vuosikymmenten jälkeen koulutuksen alueella ollaan päätymässä tietynlaiseen kompromissiin. Koululaitoksessa oppijoina on sekä pieniä lapsia että eri ikäisiä nuoria ja aikuisia. On selvää, että siellä tarvitaan myös useammanlaisia  opiskelutapoja ja eri määrä itsenäisyyttä ja vastuuta kaikille toimijoille. Mutta selväksi käynee vähitellen myös se, että samat ongemat, joita ilmenee työelämässä työntekijöiden itseohjautuvuuden saadessa yhä enemmän jalansijaa, vaivaavat myös koululaitosta. Itsenäisen opiskelun joissain oppijoissa tuottama ahdistus ja uupumus samoin kuin opettajien uudenlainen rooli ja sen edellyttämät toimet ovat jääneet liian vähälle huomiolle.

Opettajilta on aina vaadittu viisautta tietojen ja taitojen lisäksi. Itsenäisesti opiskelevien oppijoiden opettajilta sitä vaaditaan entistä enemmän. Eikä tunneilmasto, jonka olemme aina tienneet olevan ratkaisevan tärkeä kaikissa opiskeluympäristöissä, menetä merkitystään, vaikka oppijat opiskelisivat kuinka itsenäisesti hyvänsä. Päinvastoin, se on entistäkin tärkeämpää. Yksinkertainen ja selkeä johtopäätös tästä kaikesta on, että mikäli haluamme edetä tällä itsenäistä opiskelua suosivalla kehitystiellä, säästöhaaveet koulutuksesta on syytä unohtaa. Suunta on oikea, mutta se vaatii entistä enemmän resursseja koulutukseen, erityisesti opettajankoulutukseen ja opettajien jatkuvaan täydennyskoulutukseen.

Itsenäisestä käsityön opiskelusta opettajankoulutuksessa

Tein kerran pienen tutkimuksen selvittääkseni itselleni, miten itsenäinen käsityön opiskelu sujuu opettajankoulutuksessa ja mitä se edellyttää opiskelijoilta ja opettajalta.

(Kojonkoski-Rännäli, S. 1998. Työ tekijäänsä opettaa – totta toinen puoli. Kasvatusteoreettista ja koulutuspoliittista pohdintaa sekä empiirinen tutkimus itsenäisestä käsityön opiskelusta. Turun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Julkaisusarja A: 189.)

En rasita lukijoitani tässä selvittämällä tarkemmin tutkimustani, mutta joitain tuloksia siitä haluan kuitenkin nostaa esiin siksi, että ne näyttävät tukevan niitä huomioita, joita tänä päivänä nousee esiin tarkasteltaessa itseohjautuvuutta työpaikoilla. Lisäksi saamissani tutkimustuloksissa on joitain vihjeitä siitä, mitä seikkoja itseohjautuvuudesta työelämässä on ehkä vielä kokonaan huomaamatta, vaikka niihin olisi toiminnan sujuvuuden ja tuloksellisuuden kannalta mitä kiireisimmin puututtava.

Yleisesti voin oman tutkimukseni tulosten perusteella todeta, että opiskelijoiden itsenäinen käsityön opiskelu edistää kyllä parhaimmillaan toiminnan tehokkuutta ja ehkä myös sen monipuolisuutta edellyttäen kuitenkin, että toiminta on etukäteen organisoitu hyvin ja että sen laajat suuntaviivat ovat vahvoissa käsissä. Itsenäisen opiskelijan on lisäksi voitava tuntea olonsa turvatuksi toimintaympäristössään. Hänen on voitava saada, paitsi vapautta, myös tarvittaessa yksilöllistä ja ymmärtävää tukea ja ohjausta, hyväksyntää, kannustusta ja rakentavaa kritiikkiä. Lyhyesti sanottuna hän tarvitsee osaavan ja viisaan opettajan. Tästä tietenkin seuraa, että tässä koulutuksen muutoksessa tarvitaan runsaasti lisää resursseja opettajien koulutukseen. Ilman sitä ei itsenäsesti opiskelevilta oppijoilta voida odottaa hyviä tuloksia.

Tutkimuksessani kävi ilmi, että opiskelun tulokset, käsityöstä puhuttaessa sekä sen ulkoiset että sen sisäiset tulokset, eivät aina ilman muuta ole itsenäisessä opiskelussa parempia kuin opettajajohtoisessa opiskelussa. Vapauden mukana saatu vastuu tekee opiskelijan varovaiseksi. Joskus se johtaa tavoitteiden alentamiseen – varmuuden vuoksi. Toisaalta itsenäisyys ja oma vastuu antaa myös luvan perustella vaatimattomia saavutuksia sillä, että ne palvelevat sellaisenaankin tämänkertaista käyttötarkoitusta ihan hyvin. Tutkimuksen kohteena olevalla kurssilla itsenäinen opiskelu ei juurikaan kohdistunut uusiin, tuntemattomiin käsityötekniikoihin, sen sijaan jo jollain tavalla hallussa olevat tekniikat kyllä vahvistuivat entisestään. Vapaus ja itsenäisyys opiskelussa ei siis aina riitä motivoimaan opijaa tarttumaan uusiin haasteisiin. Siihen tarvitaan tässäkin opiskelutavassa innostavaa ja kannustavaa – ja tuloksen turvaavaa opettajaa.

Poikkeuksen tässä suhteessa muodosti tutkitulla kurssilla tehtävän käsityötuotteen materiaaliin tutustuminen. Se toteutettiin tutustumalla valittuun materiaaliin autenttisesti siellä, missä sitä tuotettiin ja muokattiin. Kyseessä oli suomenlampaan villa. Kaikki tieto materiaalista saatiin alan asiantuntijoilta lammastilalla ja villan muokkaukseen päästiin myös tutustumaan siihen itse osallistumalla. Opiskelijat järjestivät itse opintokäynnit ja uhrasivat päiviä tutustuakseen materiaaliinsa, sovittivat aikataulut keskenään ja myös kustansivat itse opintomatkansa.

Tämä opiskelutapa osoittautui menestykseksi. Oppimista tapahtui yli odotusten ja opiskelijoista tuli itse asiassa materiaalinsa asiantuntijoita, jotka esittivät myös opettajalle ylpeinä tietojaan ja taitojaan. Syvällinen materiaalituntemus sai heidät sitoutumaan materiaaliinsa ja sitä kautta myös siitä tehtävään työhön. Lisäksi ekologinen tietoisuus ja kiinnostus tekstiilimateriaaleja kohtaan yleisemminkin heräsi. Autenttiset kokemukset ja elämykset osoittautuivat siis erittäin hyviksi oppimisen edistäjiksi. Opiskelutavan valitseminen ja sen toteutuksen suunnittelu itsenäisesti näytti nimenomaan olevan hyvien oppimistulosten taustalla, vaikka tehtävä ei ollut helppo, eikä ennestään tuttu. Koska tämä vaihe kurssin opinnoista päätettiin käytännön syistä toteuttaa ryhmänä, pääsivät aremmat ja itsestään epävarmemmatkin oppijat nauttimaan hyvistä tuloksista ja myös kaikkien sosiaaliset taidot kasvoivat. Positiivisia tunteita ja toiminnan palkitsevuutta ei voi oppimisessa yliarvioida.

1990-luvun lopulla, kun tämä tutkimus tehtiin, oli itsenäistä käsityön opiskelua koskevaa tutkimusta varsin niukasti julkaistu, eikä keskustelukaan siitä ollut kovin vilkasta. Nykyään alalla kuin alalla keskustellaan enemmän ihmisten itsenäisyydestä ja vapaudesta sekä oppijoina että työntekijöinä, mutta edelleenkään aihe ei liiemmin tutkijoita kiinnosta. Tutkittua tietoa kuitenkin tarvittaisiin aikana, jolloin koulutusta voimakkaasti kehitetään työelämän nopeita muutoksia paremmin palvelevaksi ja jokaisen kansalaisen elinikäistä oppimista korostetaan edellytyksenä työllistyä tai työllistää itsensä yhä uudelleen muuttuvissa olosuhteissa.

Omassa tutkimuksessani mukana olleet opiskelijat pohtivat kurssinsa arviointikeskustelussa sitä, millaista itsenäisen käsityön opiskelun, tai itsenäisen opiskelun ylipäätään, pitäisi olla institutionaalisessa koulutuksessa silloin, kun vielä on kyse nimenomaan institutionaalisesta koulutuksesta, ja milloin on siirrytty puhtaan itseopiskelun puolelle. He olivat koko kevään työskennelleet yksin ja pikku ryhmissä tietokoneiden äärellä, kirjastoissa, tehtaissa ja verstaissa ja kyselivät toisiltaan, mihin yliopistoa enää tarvitaan, jos opiskelu sujuu tarkoituksenmukaisesti myös nyt toteutetulla tavalla. Jääkö opettajien tieto ja taito vain kurssien ja kurssitöiden arvioinnissa käytettäväksi, ja onko tulevaisuudessa maksettava palkkaa myös niille työelämässä toimiville oheisopettajille, joilta opiskelijat esimerkiksi tällä kurssilla kävivät noutamassa suuren osan tiedoistaan ja ohjausta taitojensa hallintaan?
Nämä ovat vielä nykyäänkin hyviä kysymyksiä vailla vastauksia.