Käsityötä ja käsillä tekemisen edellytyksiä alettiin tutkia empiirisesti 1950-luvulla Yhdysvalloissa. Tutkimus palveli aluksi ensisijaisesti teollisten tuotantoprosessien kehittämistä. Silloisen käytännön mukaisesti tätä tutkimusta tehtiin sivuuttaen kokonaan sellaiset luovan tuottamisprosessin laadulliset osat, jotka edellyttävät tunteita, kokemuksia, havaintoja ja ajattelutoimintaa, ja jotka nyt tiedetään olevan ominaisia käsin tekemiselle. Kun samoihin aikoihin myös Pohjoismaissa ja Suomessakin ryhdyttiin käsityötä tutkimaan tehtiin se hieman toisesta näkökulmasta, käsityöperinteen pohjalta, yksilöllisen tekijän ja hänen tekemiseensä vaikuttavien asioiden kannalta katsoen.

Näin muistelee oman alansa tieteellisen tutkimuksen alkuaikoja suomalaisen käsityötieteen grand old lady, Pirkko Anttila tällä viikolla ilmestyneessä Tulevaisuuden tutkimuksen seuran lehdessä (Futura 3/2016, 9). Kyseisessä artikkelissaan hän kuvaa varsin seikkaperäisesti käsin tekemisen luonnetta inhimillisenä tekemisen tapana ja selvittää käsityön asemaa yhteiskunnassa historian eri vaiheissa. Esiin nousevat käsin tekemisen ja käsin tehdyn tuotteen merkitys itse tekijälle ja myös talouden, teknologian ja kestävän kehityksen kannalta katsoen.

Mielestäni erityisen mielenkiintoinen on tässä artikkelissa se jakso, jossa Anttila kertoo väitöstutkimuksestaan ja sen tärkeimmistä tuloksista. Tuo vuonna 1983 ilmestynyt opus, Työ ja työhön kasvatettavuus. Tutkimus koulun työkasvatuksen rakenteesta ja siihen liittyvistä tekijöistä, on laajuudeltaan hulppea, 451 sivua liitteineen. On ymmärrettävää, että esimerkiksi omaa työtään ajatellen oleellisten asioiden löytäminen tuosta tekstistä ei ole helppoa. Juuri siksi tämä nyt ilmestynyt artikkeli on arvokas dokumentti käsityön opettajalle.

wp_000951

Käsityön opettajina me olemme tietysti hyvin kiinnostuneita taidosta ja sen opettamisesta. Pirkko Anttila selvitti jo väitöstutkimuksessaan olennaisia asioita tästä aiheesta. Tulosten mukaan käsityötaidon olennainen selittäjä on "yleiseksi älykkyydeksi" tulkittava selittäjäryhmä, jonka keskeinen tekijä on päättelykyky. Toinen vahva selittäjä on "muodonantokyky", joka koostuu mm. haptis-kineettisestä (kosketus- ja liikeaistiin perustuvasta) ja avaruudellisesta hahmotus- ja havaintokyvystä. Vasta kolmanneksi tärkeimpiä selittäjiä ovat käden motoriikkaan liittyvät tekijät.

Tässä valossa vanha sanonta "peukalo keskellä kämmentä" johtaa harhaan käsityötaidon puutteesta puhuttaessa. Myös nimitys "lukuaineet / harjoitusaineet" on aiheeton, sillä käsityötaidon taustalla olevat tekijät ovat samoja kuin yleisen koulumenestykseen, erityisesti matematiikan arvosanaan, vaikuttavat tekijät. Tukea saa näkemys teorian ja käytännön luontevasta yhteydestä käsin tekemisessä.

wp_000952

Ja sitten se toinen tutkimus taidosta. Olen tutustunut siihen vasta alustavasti, koska se on juuri äsken ilmestynyt väitöstutkimus. Väitöstilaisuus oli eilen, 29.10. Jyväskylän yliopistossa. Tekijä on Marjo Rissanen ja tutkimuksen nimi on Taitamisen tiede – Tietämisen taide. Taidon oppimisen arkkitehtuuri.

Työnsä alussa tutkija esittää seuraavan väitteen: Taito- ja taideaineet ovat tärkeitä, koska niiden avulla ihmisen minuus vahvistuu, aivotoiminnat ja motoriikka kehittyvät sekä oppiminen tehostuu vuorovaikutuksen ja luovan ajattelun avulla. Tutkimuksen tuloksena hän vastaa tähän väitteeseensä perustellen sen laajasti ja systemaattisesti.

Vaikka en vielä tunne tätä tutkimusta kovinkaan tarkasti, uskallan kuitenkin vihjata, että sen tuloksista näyttää löytyvän samat elementit kuin Anttilan tutkimuksenkin tuloksista. Asian voisi ehkä tiivistää sanomalla, että ihminen on näiden tutkimusten valossa kokonaisuus, jonka kaikki osa-alueet toimivat yhdessä toistensa kanssa. Ihmisen äly, luovuus, fyysinen olemus, tunne-elämä ja sosiaalisuus ovat kaikki vaikuttamassa erilaisten taitojen, myös käsityötaidon, kehittymiseen. Ja nuo kaikki puolet ihmisessä niin ikään itse kehittyvät erilaisia taitoja harjoiteltaessa.
Että sellainen kasvatuksen väline meillä taidon opettajilla on käsissämme.