Tunnekokemukset ovat elävän olennon itseorganisoituvia rakenteita, jotka rekrytoivat erilaisia prosesseja (mm. hermo-, lihas- jne.) pitkälle integroituneeseen toimintaan.

Arviointi ei - vastoin yleistä näkemystä - ole vain päänsisäinen "fiksu" ("brainy") prosessi, joka olisi täysin irrallinen tunteista, tai vähintäänkin niiden ruumiillista aspekteista. Arvioinnit syntyvät kaikkialla organismissa sen toimiessa kokonaisuutena.

Affektiivisuus läpäisee mielen. Meillä on perustavaa laatua oleva kyky vaikuttua tunteellisesti jostain, joka on meille merkityksellistä, koska olemme eläviä, ruumiillisia organismeja. Eloton olento ei pyri ylläpitämään itseään eikä sillä ole mitään syytä välittää mistään mitään.

Nämä tutkimustiedot löytyvät professori Giovanna Colombettin teoksesta The Feeling Body: Affective Science Meets the Enactive Mind (2014). Tekijä on kognitiotieteen filosofian tutkija, joka on perehtynyt älyllisen toiminnan, ruumiillisen toiminnan ja tunteiden kiinteään yhteyteen elävässä organismissa, kuten ihmisessä. Näkemykseni mukaan hänellä on paljon annettavaa käsityötieteelle ja käsityökasvatukselle. Myös käsityön opettajat löytävät varmasti rohkaisua työhönsä ja ratkaisuja ongelmiinsa tästä kirjasta.

 

Käsityötunti on tunteita täynnä

Käsin tekemisen opiminen on siirtymistä katsomaan työtään ja tekemistään aina uudesta näkökulmasta. Siinä oppija joutuu asettamaan jatkuvasti kykynsä koetukselle, ja ne myös ovat koko ajan esillä ja muille näkyvissä. Taito kehittyy hitaasti ja vaivalloisesti. Puutteitaan ei voi piilottaa eikä mestariksi ole oikotietä. Onneksi käsityöluokassa on aina mukana kaverit ja opettaja. Oppimista helpottaa, kun saa jutella muiden kanssa, kun saa auttaa ja tulla autetuksi, kun huomaa että samassa veneessä ollaan.

Mutta silti – välillä oppilaiden tekee mieli heittää koko työ päin seinää, joskus heidän taas on pakko kiljua ilosta. Joku on paniikissa, toinen hehkuu ylpeydestä, muutamat "ei vois vähempi välittää". Käsityöluokassa työskennellään keskellä monenlaisia tunneilmaisuja. Oppilaiden halu tehdä ja oppia tekemään syttyy ja sammuu, syttyy ja sammuu ... sen tunnekuohun keskellä  on tärkeintä vaalia tekemisen ja oppimisen motivaation lepattavaa liekkiä.

Kuinka opettaja voi siitä selvitä?

Stina Westerlund asetti itselleen tämän kysymyksen ja lähti etsimään vastausta Umeån yliopistossa. Syntyi väitöstutkimus Lust och olust – elevers erfarenheter i textislöjd. Väittävät, että se on ensimmäinen tutkimus, jossa päähuomio kiinnitetään tunteisiin tekstiilityössä oppilaan näkökulmasta ja vieläpä liitetään nuo tunteet taidon oppimiseen. Väitteessä lienee vinha perä, ainakaan minä en ole aiemmin sattunut tällaista tutkimusta käsiini saamaan.

Kyseessä on empiirinen tutkimus, jossa neljää tekstiilityöryhmää vuosikurssilta 8 tutkittiin tarkailemalla oppilaiden työskentelyä ja siihen liittyviä tunneilmaisuja käsityötunneilla. Havainnot tallennettiin videoimalla ja haastatteluin. Havainnoinnin kohteena olivat siis erityisesti oppilaiden erilaiset tunteet, jotka kertoivat heidän elämyksistään ja kokemuksistaan käsityössä ja käsityöstä . Tutkijan vaikea tehtävä oli sitten analysoida eri tavoin noita havaintoja ja tulkita meille muille, mitä ne kertovat siitä, miksi joku oppilas tekee työtään halukkaasti ja innostuneena, kun taas toinen menettää mielenkiintonsa tekemiseen ja oppimiseen välillä lähes kokonaan. Tulkintansa perusteella tutkija antaa sitten myös vinkkejä siitä, miten käsityön opetus olisi järkevää organisoida mm. opetussuunnitelman, työtilojen ja ajankäytön kannalta katsoen.

Stina Westerlund halusi myös asettaa kysymyksen alaiseksi sitkeästi elävän ja usein esiin tuodun näkemyksen käsityöstä hauskana ja pidettynä, helppona oppiaineena, jossa ei tarvitse paljon ajatella ja joka niin muodoin on vastapainona vaativille, teoreettisille oppiaineille, kuten matematiikalle. Hän sanoo, että voimakkaat tunnevaihtelut ovat tärkeä osa työskentelyprosessia käsityöoppiaineessa, eikä se niinkään riipu siitä onko tekeminen hauskaa vai ikävää, vaan siitä onko se oppilaalle merkityksellistä vai yhdentekevää. Aikaa vaativa ja runsaasti vastusta tarjoava käytännöllinen työ on tämän tutkimuksen valossa useimmille oppilaille positiivisella tavalla haastavaa. Juuri haasteiden vastaanottaminen ja yritykset vastata niihin synnyttivät voimakkaita tunneilmaisuja.

 

Jokainen haluaa tulla sellaiseksi kuin optimaalisesti voisi olla

Taidon merkitys ihmisen kaikessa työssä ja tekemisessä, käsin tekemisessä erityisesti, on monissa tutkimuksissa todettu. Esimerkiksi sosiologi ja työn tutkija Richard Sennett tiivistää teoksessaan The Craftsman (2008) käsityöläisyyden kaksi ydinkohtaa haluksi tehdä hyvää työtä ja taidoiksi, joita hyvän työn tekeminen edellyttää. Hänen mukaansa kaikenlaisen työn tekijät voisivat näiden käsityöläis-hyveiden avulla saavuttaa paremman elämän. Kysymys on kokemuksellisesti hyvästä elämästä, erityisesti hyvästä työelämästä. Nykyisen töelämän kehittäjien ja tutkijoiden soisi ottavan hyviä vinkkejä Stina Westerlundilta siinä, mitä tulee työntekijöiden työhalukkuuteen ja uusien taitojen oppimishalukkuuteen. Avainkäsite on työntekijän tunteet. Onko ne otettu riittävästi huomioon? Onko niistä keskusteltu yhdessä? Onko niissä piileva oppimismahdollisuus ymmärretty oikein?

Lukiessani Stina Westerlundin tutkimusta, heräsin ihmettelemään, miksi tunteista ei juurikaan puhuta, kun puhutaan taidon oppimisesta! Ilokseni löysin tähän erään syyn tästä samaisesta tutkimuksesta. Siinä tuli nimittäin esiin, että oppilaat itsekin osasivat vasta jälkeenpäin käydyissä keskuteluissa puhua tunteistaan, joita olivat kokeneet työprosessin aikana. Negatiiviset tunteet oli koettu työprosessin kuluessa varsinaisiksi esteiksi  työn etenemiselle ja tästä nousi haluttomuus koko työhön. Huomaamatta oli jäänyt, että juuri tekijän tunteet usein olisivat ilmaisseet eteen tulleen ongelman ja avun tarpeen ja mahdollisesti ohjanneet uudenlaisiin ratkaisuihin.

Pohtiessaan, miksi tunteiden huomioonottaminen työssä on oppilaille niin vaikeaa, Stina Westerlund tuo yhtenä syynä esiin kulttuuriimme syvään juurtuneen ajattelutavan, jonka mukaan tunteet todellakin nähdään enimmäkseen rationaalisen päätöksenteon esteenä eikä potentiaalina, joka voisi tukea sitä. Kulttuuriin juurtuneita ajttelutapoja on vaikea muuttaa, mutta hyvä alku kehittymiselle on se, että asia tiedostetaan ja ymmärretään. Tutkimuksensa tulosten myötä Stina Westerlund on vakuuttunut siitä, että oppiminen tekstiilityössä on pohjimmiltaan tunteellista (emotionellt). Onkin todella luontevaa, että tunteiden merkitystä juuri käsityötaidon oppimisessa selvitetään.

 

Käsin tekeminen on merkityksellistä työtä

Taidot ja osaaminen ovat ihmiselle eräs tärkeimpiä asioita elämässä. Niihin liittyy paljon toivoa ja ylpeyttä, häpeää ja pettymystä. Ne ovat suurten tunteiden lähde. Käsityössä ovat tekijän taidot koko ajan esillä. Ne näkyvät kaikille työn ulkoisen tuloksen laatuina. Voiko tunneherkempää asiaa olla! Sosiaalinen ympäristö, käsityöluokassa siis luokkatoverit ja opettaja, ovat tärkeässä asemassa. Työn tekijän on ehkä hyvinkin vaikea kestää heidän kritiikkiään. Mutta perusteeton hymistely on kuitenkin tekijän oppimis- ja tekemishalulle tuhoisampaa kuin rakentava kritiikki ja myötäelävä avunanto. Kyllä tekijä itse tietää, onko hän onnistunut. Koko työprosessin ajan hän saa parhaan vahvistuksen onnistumisestaan hiljalleen valmistuvalta työkohteelta itseltään. Valmis työ on eräänlainen tekijänsä todellistuma. Siinä tulee näkyväksi hänen kehittymisensä ja se julistaa hänen toimintamahdollisuuksiensa laajenemisesta maailmassa, sanoo Stina Westerlund. Aristoteles oli oikeassa sanoessaan, että tekijä  rakastaa  teostaan ja siinä nimenomaan omaa olemistaan, koska  teos tekee aktuaaliseksi ja tunnetuksi sen, mitä tekijä potentiaalisesti on.

Vuonna 2000 kirjoitin Aikuiskasvatus-lehden 2/2000-numerossa seraavasti:

”Eräs suurimpia onnen lähteitä elämässä ihmiselle on omassa itsessään olevien mahdollisuuksiensa aavistaminen ja niiden käyttöön ottamisen tuoma hallinnan kokemus. Tässä en tarkoita jonkun itsensä ulkopuolella olevan hallitsemista, esimerkiksi tietämistä ja todellisuuden hallitsemista tiedoillaan. Sen sijaan tarkoitan ihmisen omasta olemuksestaan löytämiensä taitojen hallintaa ja siitä nousevaa osaamisen tunnetta eli tunnetta siitä, että on kykenevä `kantamaan kortensa kekoon` oman elämänsä rakentamiseksi  ja samalla koko ihmiskunnan hyväksi.”   Eräs Stinan tutkimustuloksista kertoo, että kun oppilaat sanovat, että käsityö on hauska ja mukava oppiaine, he eivät – vastoin yleistä näkemystä - tarkoita, että se on helppo oppiaine, jossa ei tarvitse paljon ajatella. He tarkoittavat, että sillä on merkitystä. Käsityötaidon kehittyessä he kokevat mahdollisuuksiensa laajenevan maailmassa. Heideggerin sanoin: he kokevat kasvavansa varsinaiseksi itsekseen.

 

Mikä tekee työstä mielekästä?

Oppilaiden suorien ja epäsuorien tunneilmaisujen perusteella Stina Westerlund määritteli tutkimuksessaan kolme asiaa, jotka näyttivät eniten vaikuttavan heidän työhalukkuuteensa ja/tai -haluttomuuteensa. Ne olivat opetusyhteisö, itse työstettävä kohde (työn sisältö) ja käsityöprosessin eri toiminnot, erityisesti kokemus niiden sujumisesta. Näillä kolmella on suuri merkitys siinä, miten oppilas käsityöoppiaineen näkee ja kokee. Tämä tarkoittaa, että oppilailla tulisi olla omaa työtään koskien riittävästi päätöksenteko- ja toimintavapautta. Heidän pitäisi myös voida luottaa siihen, että tarjolla on  heidän tarvitsemaansa apua ja tukea sekä ennen kaikkea rohkaisevaa kannustusta ongelmien ilmaantuessa. Näihin asioihin voidaan opetuksen suunnittelulla ja toteuttamistavoilla paljon vaikuttaa. Avaimet taidon oppimisen onneen ovat siis opetushallinnon, opetuksen rahoittajan ja – näiden tahojen sallimissa puitteissa - viimekädessä opettajien käsissä.

Käytännön ratkaisut eivät tietenkään ole helppoja. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos edellyttää opetuksen suunnittelijoilta ja toteuttajilta toisaalta joustavuutta tarpeellisissa uudistuksissa ja toisaalta lujuutta sekä oppilaan että yhteiskunnan kannalta hyvin perusteltujen käsityön opetuksen vahvuuksien puolustamisessa.

 

Koulukäsityössä on aika-ongelma

Oppimisprosessi, joka koulussa on tietenkin tärkein tavoite, on yleensäkin kovin hidas. Käsityö oppiaineena on koulussa silti outo ilmiö sikäli, että siinä rauhallisen ajan tarve on vielä suurempi kuin useimmissa muissa aineissa. Lisäksi nykyinen lineaarinen aikakäsitys ja ajan tarkka jakaminen tunteihin ja minuutteihin ei sovi lainkaan käsityön tekemiseen. Käsityössä vallitsee edelleen vanha syklinen aika.

Käsityötä tehdessä tekijä kadottaa itsensä tekemiseensä, silloin jako subjektiin ja objektiin katoaa. Edestakaisliike rationaalisesti ohjautuvan tekemisen ja tietyllä tavalla kuin itsestään soljuvan tekemisen välillä, ruokkii ihmisen ajattelua ja synnyttää uusia ideoita. Kun mieli on tekemistä täynnä, ja rationaalinen ajattelu on väistynyt, tekijällä on mahdollisuus kuunnella `mietiskelevää kehoaan`. Silloin hän havaitsee, että hänen kätensä ovat `konkreettisia ajatusten alkuja` täynnä. Tekemisessä syntyneet uudet ajatus-idut taas puolestaan vaativat kehittelyä rationaalisen ajattelun avulla. Näin kasvaa käsityötaito, sillä on oma rytmi. Käsityön aika on kuin tila, josta tekijä voi poistua vasta, kun työprosessin vaiheet sen sallivat. Voi vain kysyä, mihin ennalta määriteltyyn aikatauluun tämän tekemisen tavan voi sijoittaa särkemättä työn luonnollista rytmiä!

 

Mutta näistä emme luovu

Opittavien käsityö-tekniikoiden määrää voidaan tuntien vähyyden tähden rajustikin vähentää. Ei meidän tänä päivänä tarvitse oppia koulussa kaikkia niitä tekniikoita, joiden hallitseminen ennen nähtiin tärkeänä. Työn laadusta sen sijaan emme voi tinkiä. Kysymys on hyvän työn edellyttämien taitojen oppimisesta, niitä ei voi oppia hutiloimalla eikä ongelmia oikaisten. Aluksi tarvitaan melko tarkkaan rajattuja ja ohjattuja harjoituksia.

On kuitenkin pidettävä kiinni siitä, että oppilas mahdollisimman pian pääsee kokemaan taidon oppimisen kannalta niin hedelmällisen kokonaisen käsityöprosessin sellaisen työn parissa, joka on lähtöisin hänen ikiomasta ideastaan. Hän tarvitsee tietenkin rohkaisua ja apua etsiessään ratkaisuja suunnittelua ja tekniikoita koskeviin ongelmiinsa, mutta mahdollisimma vapaa, itsenäinen toiminta on kuitenkin tavoitteena. Stina Westerlund havaitsi tutkimuksessaan, että oppimisen kannalta on hyvin arvokasta, jos oppilaalle muodostuu tunneside työhönsä. Hän kokee sen silloin omakseen ja haluaa pitää kiinni tavoitteistaan.

Monessa maassa käsityö ja design on yhdistetty yhdeksi oppiaineeksi. Taustalla on tuotteiden ja palvelujen suunnittelun merkityksen lisääntyminen työelämässä. Tätä kannattaisi kuitenkin harkita tarkkaan. Käsityö ja design-oppiaine joutuu tasapainottelemaan kahden erilaisen lähestymistavan tai kahden erilaisen diskurssin välillä. Käsityössä lähtökohta on luovassa oppilaassa, ja siinä tavoitellaan oppilaan monipuolista kehittymistä ja autonomiaa hänen työskennellessään kokonaisen käsityöprosessin puitteissa. Designissa ymmärretään tekijän luovuus enemmänkin markkinaehtoisena, ja lähtökohtana on yrittäjyyteen liittyvät periaatteet.

 

Käsityö on sivistävä oppiaine, sen perusteleminen taloudellisella hyödyllä johtaa harhaan. Tehdä jotain voiton saavuttamiseksi ei ole sama kuin tehdä jotain sen itsensä vuoksi. Ollakseen luovia, uteliaita ja innovatiivisia oppilaat eivät tarvitse designin tai yrittäjyyden lähestymistapoja työhönsä.