16.06.2017 oli Aalto Yliopiston Johtamisen laitoksella väitöstilaisuus, jossa tarkastettavana oli Toni Ruuskan väitöstutkimus Reproduction of Capitalism in the 21st Century: Higher Education and Ecological Crisis (Kapitalismin uusintaminen 2000-luvulla: korkeakoulutus ja ekologinen kriisi). Tutkija on siinä ottanut tehtäväkseen selvittää, mitä on kapitalismi ja miten sitä uusinnetaan sosioekonomisena rakenteena. Hänen tarkoituksenaan on esittää, miten nykyinen korkeakoulutus on mukana tässä uusintamisprosessissa ja kuinka tämä prosessi on yhteydessä meneillään olevaan ekologiseen kriisiin. Asia on hyvin tärkeä hänen mukaansa siksi, että tavallisesti kasvatusta on pidetty ekologista tuhoa lievittävänä, mutta tämän tutkimuksen mukaan nykyinen korkeakoulutus pikemminkin pahentaa sitä.

Aikaansa seuraavalle lukijalle ei tämä oikeastaan ole yllätys, silti mielen valtaa ahdistus, kun Toni Ruuska, akateemiseen kirjallisuuteen viitaten ja empiirisin havaintoesimerkein todistaa, että myös suomalainen korkeakoululaitos on vahvasti mukana tässä vaarallisessa kehityskulussa. Kyse on valtion koulutuspolitiikasta, jossa korkeakoulutuksen eräänä päätehtävänä nähdään talouskasvun ja alueellisen kilpailukyvyn edellytysten edistäminen. Käytännössä se tarkoittaa, että korkeakoulutus instituutiona toimii kestämättömällä pohjalla ekologisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tässä linkki Ruuskan tutkimukseen niille teistä, jotka haluatte tutustua siihen tarkemmin: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-7441-2

Olen ehkä lukijoilleni velkaa selityksen siitä, miksi nyt tällaisen aiheen olen kirjoitukselleni valinnut. Tahdonko ehkä osoittaa oikeaksi Toni Ruuskan tutkimuksen tulokset? Onko tarkoitukseni perustella tai kritisoida tiettyä poliittista järjestelmää? No, ei kumpaakaan. Sattui vain niin, että tämä tuore tutkimus nosti eletystä todellisuudestani esiin ilmiön, joka herättää minut ihmettelemään ja kutsuu kuvailemaan, miten sen koen. Jos nimittäin korkeakoultuksemme instituutiona toimii ekologisesta näkökulmasta kestämättömällä pohjalla, niin hätkähdän kysymään, toimivatko käsityönopettajakoulutus ja käsityön tutkimusalat instituutioina korkeakoulutusinstituution sisällä niin ikään ekologisesti kestämättömällä perustalla, sillä korkeakouluinstituutioonhan nekin kuuluvat? En haluaisi uskoa sitä! Siksi kysynkin teiltä, käsityönopettajat, käsityönopettajiksi opiskelevat ja käsityön tutkijat, miten käsityö näinä vaikeina aikoina korkeakoulussamme on?

On yleisesti tiedossa, että Suomessa viime vuosina toteutetun koulutus- ja tiedepolitiikan johdosta on monissa yliopistoissa jouduttu typistämään, tai jopa lopettamaan, tutkimus ja opetus monilta sellaisilta tieteenaloilta, joiden tutkimustuloksia ei suoraan voida tuotteistaa kaupallisesti tuottaviksi. Näin on käynyt monilla humanistisilla tieteenaloilla kuten historiatieteissä ja kielitieteissä, mutta myös esimerkiksi kulttuuritutkimuksessa ja eri taiteenaloilla. Käsityö on yliopistossa ikään kuin "kasvatustieteen kainalossa", mutta onko se siellä turvassa leikkauksilta? Täytyykö sen tinkiä omimmasta olemisen tavastaan ja pyrkiä osoittamaan olevansa kilpailukykyä lisäävää ja talouskasvua suoraan edistävää toimintaa?

Monin tutkimuksin on osoitettu, että käsityö on erinomainen "kasvatuksen väline", koska käsityön opiskelu ja tekeminen kehittää ihmistä hyvin monipuolisesti. Monipuolisesti kehittyneitä ihmisiä yhteiskunta, ja myös maan talous, tietysti tarvitsevat. Käsityön tekemisessä tulee käyttöön ja kehittyy tekijässä monia sellaisia ominaisuuksia ja kykyjä, jotka ovat merkittäviä tekijöitä myös alueellisen kilpailukyvyn ja koko maan talouskasvun kannalta. Näitä ovat esimerkiksi luovuus, sisäinen yrittäjyys, innovatiivisuus, riskinottokyky, itseluottamus, pitkäjänteisyys, huolellisuus, tarkkuus ja ongelmanratkaisukyky, Varsin yksimielisiä ollaan myös siitä, että käsityön tekemisellä on monia terapeuttisia vaikutuksia. Se "tekee hyvää" sekä terveille että monille tietyistä sairauksista kärsiville ihmisille. Tämä lienee maan hallituksenkin kannalta hyvä asia. Kun lisäksi tiedämme, että käsityö kuuluu oleellisena osana suomalaiseen kulttuuriin ja kansanperinteeseen, niin voisi olettaa, että se myös suomalaisessa koulutuspolitiikassa saa ansaitsemaansa arvostusta.

Käsityö on myös konkreettisesti tuottavaa toimintaa. Siinä syntyy tuotteita kulutukseen ja teoksia taiteen ja suunnittelun alueelle. Onko tämä se osa käsityötä, josta koulutuspoliitikot lähinnä ovat kiinnostuneita? Käsityötuotteet syntyvät kovin hitaasti ja niistä tulee kalliita. Lisäksi käsityömaailmasta puuttuu kokonaan kilpailullisuus (ks.mm. Gauntlett, Making is Connecting, 2012). Näistä syistä voidaan väittää, että käsityö varsin huonosti sopii talouskasvun edistämiseen tai kilpailukyvyn lisäämiseen. Millaisia paineita tästä syystä kohdistuu käsityön opetukseen ja tutkimukseen koulutuspoliitikkojen taholta?

Kaikista peloistani huolimatta olen kuitenkin varsin opitimistinen. Viimeaikaiset muutokset työssä ja työelämässä antavat toivoa. Tarkoitan sellaisia muutoksia, joissa käsin tekeminen asettuu ikään kuin uuteen asentoon uusien tekemisen tapojen rinnalle.

Vuonna 2009 ilmestyi Jussi Vähämäen tutkimus Itsen alistus. Työ tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Hän kuvaa tietokykyä eräänlaisena tekemisvalmiutena, jossa ruumiillisia taitoja ja älyllistä ymmärtämistä ei voi erottaa toisistaan. Tätä kykyä voidaan ihmisessä harjoittaa ja sitä tulee harjoittaa, sillä se käy yhä tarpeellisemmaksi tietoyhteiskunnan työelämässä. Kun luen Vähämäen kuvausta tietokyvystä, en voi välttyä ajatukselta, että se muistuttaa sangen paljon tuttua käsityötaitoa sellaisena, kuin käsityön tutkimus on sen tuonut esiin. Näyttää siis siltä, että digitalisoituminen raivaa tilaa käsityöläismäiselle tekemiselle työelämässä. Ja sehän sopii, aina innokkaana uutta oppimaan käsityön tekijä on jo nyt vauhdilla mukana digitaalisessa tekemisessäkin. Tästä lähemmin artikkelissani Punomossa https://static.punomo.fi/uploads/2016/11/kasin-tekeminen-digitaalinen-tekeminen_seija-kojonkoski-rannali.pdf.

Richard Sennett, New Yorkin yliopiston ja Lontoon Kauppakorkeakoulun sosiologian professori, nimeää kirjassaan The Craftsman (2008) käsityöläisyyden kaksi suurta asiaa, joita hän on halunnut tutkia. Ensimmäinen niistä on käsityöläisen halu tehdä hyvää työtä; toinen liittyy niihin kykyihin, joita hyvän työn tekeminen edellyttää. Hyvin tekemisen halu voi esiintyä myös negatiivisena perfektionismina, jolloin mikään suoritus ei ole tekijälleen kyllin hyvä. Sennett`n mukaan käsityön tekijän hyvin tekemisen halu on kuitenkin positiivista, se ei stressaa tekijää, vaan rentouttaa, koska käsityön tasainen rytmi saa tekijän unohtamaan itsensä ja uppoutumaan vain tekemiseensä. Juuri sellaista perfektionismia nykyinen työelämä kaipaa työntekijöiltä. Lisäksi hyvin tekemisen halu kasvattaa tekijän mieleen eettisinä periaatteina eräänlaisen sisäisen laadunvarmistusjärjestelmän, joka varmistaa työn laadun ilman kallista ulkopuolista valvontajärjestelmää.

Hyvän työn tekemisen kykyihin Sennett liittää mm. luonnostelun ja suunnittelun merkityksen ymmärtämisen, sattuman ja välttämättömyyden kunnioittamisen, väkisin yrittämisen välttämisen sekä sen oivaltamisen, milloin työ on lopetettava. Myös "käsityöläisen hidas aika", eli käsityöprosessin hitaus, on Sennett`n mukaan vahvuus, sillä se sallii tarvittaessa työn tekijän syventyä pohtimaan tekemistään. Tulevassa työelämässä, niin kuin työssä aina, nämä käsityöläistaidot ovat kysyttyjä.

Käsityöllä saattaa siis olla mahdollisuuksia selviytyä nykyisen koulutuspolitiikan korkeakouluissa aiheuttamassa myllerryksessä. Mieleen hiipii kuitenkin epäilys. Joutuuko käsityö kuitenkin selviytyäkseen tinkimään omasta olemisen tavastaan ekologisesti kestävällä perustalla esimerkiksi painottamalla yrittäjyyskasvatusta, joka ei enää olisikaan vain ns. sisäistä yrittäjyyttä, vaan tähtäisi enemminkin ns. kasvuyritysten edellyttämään yrittäjyyteen? Tai pyritäänkö tulevaisuudessa ehkä käsityöprosessin suunnitteluosuutta muokkaamaan opetuksessa jonkinlaisen innovaatiotuottamisen suuntaan, jossa tekijän luovuus otetaan suurten kuluttajamassojen mieltymyksiä palvelemaan?

Omissa, käsityön filosofiaan liittyvissä pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä käsin tekemisessä on sen "olemisensallivuus". Se tarkoittaa käytännössä materiaalien säästämistä ja niiden tulevan saatavuuden varmistamista luontoa suojellen ja hoivaten. Toisaalta se tarkoittaa korjattavien ja ajassa kestävien tuotteiden tekemistä todelliseen tarpeeseen ja ihmisen viihtymiseksi täällä maailmassa. (Tästä tarkemmin blogikirjoituksessani Utopiastani on tulossa totta! 4.5.2017). Toinen ainutlaatuinen piirre käsityössä on elimellisen yhteyden syntyminen tekijän ja materiaalin välille tekemisessä. Se mahdollistaa materiaalin syvällisen tuntemuksen ja siitä kasvavan materiaalin ja sen lähteen, luonnon, kunnioittamisen. Kun nämä käsityön omimmat ominaisuudet ovat mukana käsityön opetuksessa, on se näkemykseni mukaan ekologisesti kestävällä perustalla. Sen opiskelu ja tutkimus ei lisää ihmisestä johtuvaa luonnon tuhoutumista vaan päinvastoin vähentää sitä.