Käsityö on yksi niistä käytännöistä, joissa tekijän eli käytännön harjoittajan, on mahdollista saavuttaa sisäisesti hyviä asioita. Siksi se ei kuole eikä suostu museoitavaksi, vaan kukoistaa ja kehittyy ajan mukana. Tämä on väitteeni tai hypoteesini. Sen todistaminen ei kuitenkaan ole tämän blogi-kirjoituksen päätavoite.

Tarkoitukseni on moraalifilosofiseen tietoon nojautuen selvittää sitä, miksi yhteiskunnissa, joissa vallitsee liberalistinen individualismi, ja joissa voitonhaluinen kilpailullisuus on hallitseva piirre, erilaiset hyvät, ja tutkimuksissakin hyödyllisiksi todistetut käytännöt kuten esimerkiksi taiteet, tieteet ja käsityö, perhe-elämän ylläpitäminen, koulutus, sairaanhoito ja sosiaalihuolto joutuvat marginaaliin ja jäävät usein talouden varjoon. Selvitykseni ei tietenkään ole täydellinen, mutta se avaa erään näkökulman monia ihmisiä tänä päivänä huolestuttaviin ongelmiin. Joku näkökulma on parempi kuin täydellinen näköalattomuus, ja jostain on aina pakko alkaa, jos haluaa asioita paremmin ymmärtää.

Kirjoitan tätä seuraten moraalifilosofi Alasdair MacIntyren (1929 - ) teosta Hyveiden jäljillä. Teoksen johdannossa filosofi ja historioitsija Juha Sihvola (1957 – 2012) kertoo, että MacIntyre oli pettynyt modernin aikamme moraaliin ja individualistiseen ihmiskuvaan. Hän etsi niille vaihtoehtoa muun muassa Aristoteleen hyve-etiikasta ja yhteisöllisestä ihmiskuvasta. Eräänä pohdintansa tuloksena hän esitti, että moraali edellyttää jaettua arvoperustaa, yhteistä vakaumusta ihmisenä olemisen tarkoituksesta ja ymmärrystä siitä, mitä on hyvä elämä. Nämä näkemykset ovat myös oman ajatteluni taustalla.

Kun katselen modernin yksilön ilmaisevan yksilöllisyyttään ja tekevän valintojaan minuuttaan rakentaen, tulen surulliseksi tehtävän vaikeuden tähden ja yksilön yksinäisyyden tähden. Onko minuuden rakentaminen yksin, muista ihmisistä riippumattomana, sittenkin mahdoton tehtävä? Ilahdun, kun kuulen MacIntyren ohjeen: hän kehottaa ihmistä katsomaan ympärilleen ja huomaamaan, millaisiin kertomuksiin jo on joutunut mukaan. Jokainenhan toimii jossain roolissa jossain yhteisössä. Sen roolin ovat muut paljolti muokanneet, ja jokaisen on ymmärrettävä siihen liittyvät odotukset osatakseen toimia asianmukaisesti muiden kanssaihmisten joukossa. Ihmisen on suhteutettava valintansa siihen, mitä hän itsestään riippumattomista syistä jo valmiiksi on. Minuuden muotoutuminen ei niinkään ole itseilmaisua, vaan etsimistä ja löytämistä, omaan yhteisölliseen ympäristöönsä sisältyvän kertomuksen juonen löytämistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sopeutumista jo olevaan ja ulkoa annettuun, vaan myös vahvan perustan löytämistä kriittiselle näkemykselle entiseen ja oman luovuuden käytölle sen entisen uudistamisessa. Ihmisen on voitava tukeutua perinteeseen voidakseen uudistua ja luoda uusia perinteitä.

 

Ihmiselämä koostuu käytännöistä, joissa voi saavuttaa sekä ulkoisesti että sisäisesti hyviä asioita

MacIntyre tarkoittaa käytännöillä johdonmukaisia, monimutkaisia, sosiaalisesti vakiintuneita inhimillisen yhteistoiminnan muotoja, jolla on mahdollisuus saavuttaa tiettyjä hyviä asioita, kun kehitetään niissä tarvittavia taitoja ja kykyjä sekä laajennetaan käsityksiä kyseiseen toimintaan kuuluvista päämääristä ja hyvistä asioista. Mikä tahansa teko tai tekeminen ei ole käytäntö, mutta se voi kehittyessään tulla sellaiseksi. Esimerkiksi tiilien pinoaminen päällekkäin ei ole käytäntö, mutta rakennusten rakentaminen on. Perunan istuttaminen ei ole käytäntö, mutta maanviljely on. Pallon taitava potkiminen tai jätkänshakki eivät ole käytäntöjä, mutta jalkapallo ja shakki ovat. Käytäntöjä ovat myös vaikkapa biologian tai fysiikan tutkimus, historioitsijan työ, kuvataide ja musiikki.

Osallistumalla käytäntöihin ihmiset voivat saavuttaa erilaisia ulkoisesti ja/tai sisäisesti hyviä asioita. Ulkoisesti hyviä asioita, kuten esimerkiksi voiton tuoma kunnia ja maine tai taloudelliset edut, voidaan saavuttaa myös muilla toiminnoilla. Jossain tietyssä käytännössä saavutettavat sisäisesti hyvät asiat ovat kuitenkin sellaisia, joita voidaan saavuttaa vain kyseiseen käytäntöön osallistumalla. Esimerkiksi shakin pelaamisessa sellaisia ovat tietynlainen hyvin omintakeinen analyyttinen taitavuus, strateginen mielikuvitus ja kilpailun intensiivisyys.

Sekä ulkoisesti että sisäisesti hyviä asioita saavutetaan käytännöissä oppimalla niiden edellyttämiä erinomaisuuksia eli tulemalla niissä taitaviksi. Taidot ja osaaminen ovat siis avaimia sekä sisäisesti että ulkoisesti hyviin asioihin käytännöissä. Ne ovat välineitä, joilla saavutetaan jotain ulkoista hyvää, esimerkiksi taloudellista etua. Mutta niillä on myös itseisarvo, eli taitava toiminta ja osaaminen ovat itsessään ihmiselle arvokkaita. Jokaisessa käytännössä on taitamisen ja osaamisen mittapuita ja sääntöjä, jotka osallistujien on hyväksyttävä. Mutta käytännöillä on myös historiansa, jonka puitteissa sen mittapuut ja säännöt ovat kehittyneet. Aloittelijan on hyväksyttävä käytännön nykyiset mittapuut ja säännöt, kehittyessään hänen on kuitenkin myös mahdollista päästä niitä kritisoimaan ja edelleen kehittämään.

Käytännöissä saavutettavilla ulkoisesti ja sisäisesti hyvillä asioilla on eräs tärkeä ero.Ulkoisesti hyvät asiat ovat aina jonkun yksilön omaisuutta tai hänen hallussaan. Jos niitä kertyy jollekin yksilölle paljon, jää niitä aina vähemmän muille käytäntöön osallistuville. Näin käy esimerkiksi vallan ja kuuluisuuden suhteen välttämättä. Rahan ja muun taloudellisen edun suhteen näin saattaa joskus käydä myös satunnaisten tekijöiden tai olosuhteiden tähden. Ulkoisesti hyvistä asioista kilpailtaessa on joka tapauksessa aina häviäjiä siinä missä voittajiakin.

Myös sisäisesti hyvät asiat ovat tulosta tietynlaisesta kilpailusta, jossa pyritään erinomaisuuteen. Niiden saavuttaminen on kuitenkin hyvä asia koko kyseiseen käytäntöön osallistuvalle yhteisölle. Ne tulevat kaikkien omaisuudeksi, eivätkä ole keneltäkään pois. MacIntyre antaa esimerkiksi William Turnerin, joka uudisti merimaisemien maalaamisen 1700-1800-lukukujen taiteessa ja W.G.Cracen, joka kehitti krikettimailan käyttelyn aivan uudeksi taiteenlajiksi 1900-luvun alkupuolella. Kummankin saavutukset koituivat kaikkien maisemamaalereiden ja kaikkien kriketinpelaajien hyödyksi ja iloksi. Lähempää omaa aikaamme löydämme esimerkkinä samasta ilmiöstä vaikkapa raumalaisen pitsitaiteilijan Tarmo Thorströmin, joka parhaillaan uudistaa pitsin nypläyksen perinnettä ennennäkemättömällä tavalla.

http://iloverauma.fi/artikkelit/tarmo-tomuttaa-ja-ravisuttaa-vanhoja-kasityksia-pitsista

http://www.thorstrom.com/teokset/

Tarmon työstä ja ideoista hyötyvät ja saavat ammentaa uutta osaamista omaan tekemiseensä kaikki nyplääjät. Lisäksi kaikkien näiden omien käytäntöjensä mestareiden saavutukset rikastuttavat myös ulkopuolisten ihmisten elämän laatua.

 

Sisäisesti hyvien asioiden taustalla on tietynlaisten hyveiden hallinta ja harjoittaminen

Osallistuessaan eri käytäntöihin, ihminen välttämättä myös sitoutuu toimimaan muiden kyseiseen käytäntöön osallistuvien ihmisten kanssa ja ottamaan heidät huomioon omassa toiminnassan. Saavuttaaksemme jollekin käytännölle ominaisia sisäisesti hyviä asioita meidän on saatettava itsemme riippuvaisiksi paitsi tuohon käytäntöön kuuluvien taitojen laatukriteereistä myös siihen osallistuvista muista ihmisistä. Tämähän on tuttua meille tosielämästä. Esimerkiksi tietyn tieteenalan tutkijan on otettava omassa työssään huomioon muiden tutkijoiden tekemä työ liittääkseen oman työnsä siihen kokonaisuuteen, jonka puitteissa kyseinen tieteenala etenee. Hänen on myös vastaanotettava kritiikkiä ja ohjeita kollegoiltaan sekä noudatettava tieteenteon yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Joukkuepelaajan on täytettävä pelissä hänelle kuuluvat tehtävät ja velvollisuudet ja näin tuettava toisten pelaajien toimintaa.

Tällainen yhteistoiminta vaatii osallistujilta oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja rehellisyyden hyveitä. Ne ovat aitoja erinomaisuuksia, joita ilman sisäisesti hyvätasiat eivät voi toteutua. Jos emme suostu näitä hyveitä itsessämme harjoittamaan, emme voi kokea sisäisesti hyviä asioita käytännöissä. Käytännöt ovat silloin meille vain eräs tapa saavuttaa tiettyjä ulkoisesti hyviä asioita, esimerkiksi rahaa ja mainetta. Samalla nuo hyveet ovat kriteereitä, joiden perusteella neidän on arvioitava omaa ja muiden ihmisten toimintaa riippumatta siitä, millainen yksityinen moraalinen kanta meillä kullakin on, tai millainen moraalikoodisto yhteiskunnassa vallitsee. Emme siis voi väistää hyveiden mukaista toimintaa vetoamalle esimerkiksi omiin, toisenlaisiin arvoihimme tai vaikkapa yleiseen maan tapaan.

 

Käytännöt toimivat instituutioiden suojissa

Yhteiskuntia rakennetaan ja kehitetään käytäntöjen piirissä. Shakki, fysiikan tutkimus, lääketiede tai lääkärin toimi ovat käytäntöjä, mutta shakkikerhot, tutkimuslaboratooriot,yliopistot ja sairaalat sen sijaan ovat instituutioita. Myös politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen yhteiskunnassa, on eräs käytäntö. Se toimii erilaisten valtiollisten ja hallinnollisten instituutioiden suojissa. Käytännöt eivät voi selviytyä kovinkaan pitkiä aikoja ilman instuutioita, jotka hankkivat käytäntöjen tarpeisiin rahaa ja muita aineellisia hyödykkeitä ja perustavat esimerkiksi tarvittavia virka-asemia. Ne siis huolehtivat käytäntöjen ulkoisista hyvistä asioista. Ja siinä on myös vaaransa. Jotta käytännöissä voitaisiin saavuttaa myös sisäisesti hyviä asioita, on käytännön harjoittajien toiminnan oltava hyveiden ohjaamaa. Ilman oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja rehellisyyttä käytännöt eivät voi vastustaa instituutioiden korruptoivaa voimaa.

Hyveiden harjoittaminen instituutioden suojissa toimivien käytäntöjen toiminnassa edellyttää ihmisiltä hyvin määrätietoista asennetta sosiaalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Silti se ei aina tahdo onnistua. Yhteiskunnissa, joissa hyveitä ei arvosteta, eivät käytännöt voi kukoistaa, vaikka yhteisiä tavoitteita palvelevat instituutiot ja tekniset taidot olisivatkin hyvät. Hyveiden harjoittaminen on aina koko yhteisön etu. Hyveellisyys kohdistuu kanssaihmisiin. Esimerkiksi liberalistiselle individualismille yhteisö kuitenkin on ainoastaan areena, jolla kukin yksilö tavoittelee itse valitsemansa näkemyksen mukaista hyvää elämää. Sellaisessa ympäristössä hyveiden harjoittaminen saattaa tehdä yksilölle ulkoisesti hyvien asioiden saavuttamisen erittäin vaikeaksi.

On kuitenkin selvä, että myös ulkoisesti hyvät asiat ovat aidosti hyviä. Ne ovat tyypillisiä inhimillisten halujen kohteita, ja niitä tulisi toki kohdentaa oikeudenmukaisesti. On valitettava tosiasia, että sellaisessa maailmassa, jossa me nyt elämme, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rohkeus ovat hyveellisiä ominaisuuksia, jotka usein estävät yksilöä olemasta rikas, vaikutusvaltainen tai kuuluisa. On täysin odotusten mukaista, että kun ulkoisesti hyvien asioiden tavoittelu saa yhteiskunnassa hallitsevan aseman, hyveiden käsite joutuu ensin syrjään ja saattaa sitten jopa kokonaan kadota. Tämän ikävän ilmiön joudumme kohtaamaan joka päivä arjessamme.

 

Ihmisen toiminnassa hyveet toteutuvat laatuna

Ihminen tavoittelee luonnostaan tekemisessään laatua, sanoo Aristoteles teoksessaan Nikomakhoksen etiikka. Tällä hän tarkoittaa, että ihminen haluaa tehdä hyvää työtä, joka tuottaa hyviä tuloksia. Sanan hyvä sijaan on tässä yhteydessä käytetty myös sanaa kelpo, jotta vältettäisiin se väärinkäsitys, että tässä olisi kyseessä eettinen hyvä. Kreikan kielessä sama termi tarkoittaa sekä hyvää että kelpoa. Nykykielessä hyvin tehdyn työn, kelvollisen/kunnollisen työn sanotaan yleisesti olevan laadukasta työtä, siksi sana laatu sopii tähän yhteyteen hyvin.

Ihmisen luontainen laadun tavoittelu johtuu yksinkertaisesta asiasta, nimittäin kun ihminen tietää / kokee tekevänsä jotain hyvin / laadukkaasti, hän tulee siitä onnelliseksi. Onnellisuus on Aristotelen mukaan ihmiselämän korkein päämäärä ja tavoite, joka ei ole väline minkään muun tavoitteen saavuttamiseksi. Onnellinen elämä on hyvää elämää. MacIntyren määrittelemiä käytäntöjä voidaankin sanoa hyvän elämän käytännöiksi, koska niissä toimiessaan ihminen voi harjoittaa itsessään kyseiseen käytäntöön liittyviä taitoja ja saada tekemisessään aikaan laadukkaita tuloksia. Samalla hänen saavutuksensa tulevat koko yhteisön hyödyksi ja iloksi, ja hän voi myös kehittää tuota käytäntöä edelleen. Tässä on syy, miksi sanon käsityötä hyvän elämän käytännöksi.

Hyvän elämän käytännöissä ja niihin verrattavissa, sisällöllisesti ja rakenteellisesti työntekijää tyydyttävissä `oikean` työelämänkin tehtävissä, ihminen tekee uskomattoman ahkerasti ja uupumatta laadukasta tulosta mielellään, kun palkkana on ulkoisen hyvän lisäksi myös sisäisesti hyviä asioita. Eräänlainen laadunvarmistusjärjestelmä on rakentunut hänen mieleensä eettisinä periaatteina. Hyvän elämän käytännöillä on siis myös suuri yhteiskunnallinen merkitys.