Englantilainen tutkija Joanne Turney sanoo kirjassaan The Culture of Knitting (2009), että siinä postmodernissa ympäristössä, jossa nyt elämme, neulominen voi olla mitä vaan - taidetta, muotoilua, muotia, performanssi eli esitys tai ihan arkipäiväistä tarpeellista tekemistä - tai ei mitään. Neulomisen mahdollisuudet ovat moninaiset.

On pakko pysähtyä hetkeksi tuon ilmaisun performanssi (performance) kohdalle pohtimaan, mitä se tässä merkitsee. Kyseessähän on käsite, joka alunperin on kuulunut teatteritaiteen alueelle ja laajentunut tarkoittamaan myös tietynlaista kuvataiteen tyylijajia, esityksenkaltaisia, aikaan sidottuja teoksia. Jo pitkään käynnissä olleen työn murroksen ja muuttumisen yhteydessä laajeni tämän käsitteen käyttöalue edelleen kuvaamaan myös työsuorituksia ja työn tuloksellisuutta1 Uusi työ on epävarmaa ja epätyypillistä. Työelämässä pärjätäkseen on työn tekijän tuotava rohkeasti esiin työsuorituksensa ja saavutuksensa. Tässä ympäristössä neulominenkin voi olla uutta työtä, jonka tekijä esittelee performanssina.

Jos siis pitää paikkansa, että me suomalaiset olemme maailman johtava villasukkakansa, kuten Turun Sanomat viime kuussa kirjoitti, ja kun siis me suomalaiset tutkitusti harrastamme paljon käsitöitä (Kouhia 2016; Taitoliitto 2016), niin se tarkoittaa, että käsityö elää käytännössä tätä aikaamme paitsi perinteisenä käsityönä, myös uutena työnä juuri sillä , kuin teorioissa sanotaan työn nykysin toteutuvan. Ja selvää on, että kaikilla muillakin käsityötekniikoilla tehdyllä työllä on nuo samat mahdollisuudet. Mikä parasta, kaikkien näiden moninaisten olemistapojen lisäksi käsityö voi olla ihmiselle myös hyvää tekevää olemista vain, sitä mitä monilla meistä on nykyisin arjessamme aivan liian vähän.

4.4.2009 oli Helsingin Sanomissa kulttuurisivuilla juttu Koreografi Alpo Aaltokoskesta ja hänen tanssitaiteilijaryhmästään, jotka olivat tekemässä tanssiteosta Tärkeintä on olla. Tilanne tanssisalissa oli toimittajalle hiukan hämmentävä, sillä siellä ei juuri silloin tanssittu, siellä kaikki virkkasivat. Sekä koreografi että tanssijat tekivät virkaten tulevan esityksen puvustusta itselleen. He olivat niin innokkaita tekemään, että puvustuksen suunnittelijan Marja Uusitalon oli ollut pakko asettaa heitä ajoittain virkkauskieltoon, lahkeita ja hihoja syntyi jo yli tarpeen.

Paitsi esiintymisasujen tekemistä virkkaaminen oli taiteilijoille myös vain olemisen harjoittelemista. Aaltokosken mukaan virkatessaan ihminen toteuttaa olemistaan. "Me ollaan vaan ja tehdään", hän sanoo. Työelämä on muuttunut stressaavaksi pyrkimykseksi aina vain tehokkaampaan suoritukseen. Taidekin on vaarassa joutua samaan kurimukseen, vaikka se kuitenkin on saareke, jossa ihminen voisi olla vain. Aaltokoski ja hänen tanssijansa olivat kokeneet, että virkatessaan he osaavat olla vain. Silloin asiat loksahtavat mielessä paikoilleen ja uutta energiaa virtaa olemukseen.

Jatkuvan muutoksen ja suorituspaineiden rasittavuuden ovat myös yhteiskuntatutkijat panneet merkille. Sosiologi Zygmunt Bauman on nimittänyt nykyistä yhteiskunnallista tilannetta termillä liquid modernity. Sillä hän tarkoittaa, että postmodernissa kulttuurissa ihmiselle ei ehkä aseteta niin paljon kieltoja ja normeja kuin ennen. Sen sijaan hänelle tarjoutuu runsaasti erilaisia mahdollisuuksia ja ehdotuksia. Yksilöllä on tässä kulttuurissa vapaus valita, ja hänellä on myös vastuu valinnoistaan. Kun yhteiskunnan muodot jatkuvasti muuttuvat kuin sulaen ja mihinkään jähmettymättä, yksilön asema näyttää Baumanin mukaan varsin lohduttomalta. Hän ei voi enää toivoa voivansa tehdä maailmasta mukavampaa paikkaa elää, sanoo Bauman. Hän voi varjella vain hetken mukavuuttaan jollain tarjolla olevista kuluttamisen mahdollisuuksista.

Bauman on varmaan osin oikeassa, mutta hän ei näytä tuntevan käsityötä. Kun kaikki muuttuu, liikkuu ja kuluu, kun kaikki voidaan vaihtaa rahaksi ja myös käsityönä tehdään kulutettavia tuotteita, esimerkiksi muotia, alkaa tuo rajoittamaton joustavuus tuntua selkärangattomuudelta ja muutoksen vauhti alkaa ahdistaa ihmistä. Mutta samalla se luo uusia merkityksiä käsityölle, sellaisia merkityksiä, jotka ovat tärkeitä uudessa tilanteessa. Myös monet vanhat käsityön merkitykset nousevat selkeämmin esiin uudenlaisen ympäristön paineessa. Ihminen oivaltaa, että vellovassa kulttuurin virrassa käsityö on kuin pursi, johon voi istahtaa ja joka kannattaa. Se on investointia aikaan, joka tuntuu kulttuurissamme alati loppuvan kesken. Käsin tekemiseen keskittyneenä tekijä rauhoittuu ja eheytyy. Siinä syntyy kestäviä tuotteita ja teoksia, jotka aina eivät ole edes rahaksi muutettavissa. Käsityön tekijä rakentaa tekemisessään myös omaa identiteettiään, ei vaihtaakseen entistä uuteen, vaan löytääkseen varsinaisen itsensä - hitaasti, kestävästi ja taitavasti. Hän ottaa mielellään vastaan uusia haasteita turvallisissa työskentelyn olosuhteissa ja ylittää itsensä yhä uudelleen, saaden työstään suuremmoista tyydytystä. Se on kuin mielihyvää tuottavaa leikkiä. Siinä syntyy tuotteita ja teoksia. Ja siinä muokataan myös yhteiskuntaa.