Minulla on ongelma. Kaapissani roikkuu kaksi samanlaista kansallispukua, toinen on pikkutytön puku (2-3v) ja toinen aikuisen (kokoa S). Samaan sarjaan kuuluu vielä kolmaskin puku (koko jostain tuolta väliltä), mutta se roikkuu jonkun sukulaisen tai tuttavan komerossa, näitä kaikkia kun kierrätettiin aikoinaan ahkerasti. Nyt niistä aika on ajanut ohi.

wp_000935

Eihän tuo mikään ongelma olisi, mutta kun olen ne itse tehnyt tarkkojen määräysten mukaan. Hamekankaat kutoi virtolainen kutoja ja paitakankaat ostin Wetterhoffilta. Ne kaikki ovat Virtain pukuja. Esikoistyttömme harrasti nimittäin kansantanhuja Virtain minitahuajissa 1960-luvulla heti siitä asti kun oppi kävelemään. Hän tarvitsi esiintymisasun, aina uuden ja suuremman sen mukaan kuin kasvoi.

Eivät ne kovin vaikeita olleet tehdä, vaikka oli niissä kyllä vähän reikäompeleitakin. Vaikeus on nyt niistä luopumisessa. Hävittäminen tuntuu melkein mahdottomalta. Vaikeuden takana taitaa olla se outo ilmiö, että (Aristoteleen mukaan) tekijä rakastaa teostaan, koska siinä on todellistuneena jotain siitä, mitä hän itse optimaalisesti on. Siis ikäänkuin osa itseäni olisi näissäkin tekeleissäni.

Luin hiljattain Anu Kantolan kolumnin (HS 4.10.16, A 5), josta löysin toisenkin selityksen ongelmaani. Kantola puhuu kansallisuusaatteen syntymisestä eri maissa ja erilaisissa historiallisissa tilanteissa. Esimerkiksi Ruotsissa, entisessä suurvallassa, kansallisuusaate syntyi varsin kivuttomasti, ilman vapaus- ja kielitaisteluita. Siksi se ei perustunut vieraan pelolle, ja ruotsalaisuudesta tuli suurpiirteistä ja joustavaa. Suomessa kansallisuusaate syntyi sulkeutumalla. Täällä rakennettiin homogeeninen etninen kansa ja vaalittiin yhtä kieltä ja yhtä mieltä.

Vaikka minä teinkin nuo kansallispuvut kyseisen historiallisen vaiheen jälkimainingeissa, en varmaankaan välttynyt tuon ajan vaikutteilta. Kansallispuvut kuuluvat niihin tärkeisiin symboleihin, joiden avulla rakennetaan kansakuntaa ja kansallisuusaatetta.

Vaikka Suomi jo kuusikymmentäluvulla oli suuret urheilusuorituksensa saavuttanut ja Miss Universum-kilpailun voittanut, näkyvyyttä maailmalla oli jo saatu suomalaisella designilla ja arkkitehtuurilla, oli Marimekko ja Muumit, silti globalisaatioprosessi oli vasta aavistuksena ihmisten mielissä.

Avautuminen ulospäin oli kuitenkin jo alkamassa. Minäkin tunsin kyllä kansallispukuja tehdessäni olevani jonkun tavallista arvokkaamman tehtävän äärellä, mutta en sitä arvokasta halunnut päästää liian lähelle, ei ihan "iholle" kuitenkaan. En koskaan käyttänyt kansallispukua, vaikka se viimeksi tekemäni oli omaa kokoani.

Anu Kantolan mukaan suomalaisuudesta, vaikka se syntyessään oli sulkeutunut, ei pidä kuitenkaan luopua. Nykymaailmassa se modernina aatteena laajenee ja sallii meille yhteenkuuluvuudentunteen myös kaukana oleviin ja kaukaa tuleviin ihmisiin. Se on kehittyvä tarina omissa käsissämme. Jatkamme sitä joustavaksi selviytyäksemme taas uusissa historiallisissa tilanteissa.

En taida vieläkään tekemiäni kansallispukuja hävittää. Ehkä niitä käytetään joskus tilanteissa, joissa monien kansojen kirjontatekniikat, perinteiset värit ja ornamentit iloisesti vilahtelevat katujemme vilinässä ja saavat meidät tuntemaan, että kuulumme kaikki yhdessä yhteiseen maailmaan.