Kiipesin kurottautumaan kaapin ylähyllylle. Sain käsiini pussin täynnä erilaisia lankoja, erikokoisia keriä. Niistä olin joskus neulonut tai virkannut, ehkä kirjonutkin ... jotain. Kaadoin ne kaikki lattialle. Kirjavana sekasotkuna ne levisivät jalkoihini.

Hypistelin, selvittelin, kerin kokoon. Etsin puikkoja. Tämäkö koko? Vai tämä? Lähdin kokeilemaan. En tiennyt mitä teen, mihin riittää langanloppu, jonka nimi tai hankintapaikka ei enää ollut mielessä. Mutta tein vain eteen päin. Sopivan levyistä, kaunista pintaa. Kun tämä kerä loppuu, niin jatkan ehkä tuolla – tai tuolla. Tai sitten panen nämä kaksi yhteen, ja jatkan niillä molemmilla.

Niin nousi aina uusia ajatuksia, hitaasti neulomisen tahtiin, takkuilevia ajatuksen pätkiä takkuilevista lankakeristä.

Aika pitkän siitä tein, koska kivoja lankoja riitti. Ajattelin, että jos päät ovat ohuempia ja kapeampia kuin keskikohta, niin ne saa helpommin solmuun. Voin kietoa sen ympärilleni, sillä tavalla kuin sitä riittää, ja solmia sitten päät yhteen.

Kun kaikki sopivat langat loppuivat, työ oli valmis. Siitä näkyi, että se oli neulekoru. Sellainen kokovartaloneulekoru. Kun sen kiinnitti mustan mekon päälle, se oli ihana!

Heti tuli mieleen, että jos ihan kapean, tai edestä leviävän renkaan teen, niin tulee kaulakoru. Ja hei! Legginssien päälle osin kiinteä, osin avoin ja  reiällinen, lämmittävä säärikoru. Mutta ei tästä langasta, täytyy etsiä joku muu.

Uusia ajtuksia syntyi monta, melkein suunnitelmia jo.