Kosketus

Miksi oikeastaan tänä teknisesti pitkälle kehittyneenä aikana pitäisi kenenkään osata tehdä mitään käsin?

Siksi että jokin esine tuntuu nautittavalta silloin, kun siitä välittyy kokemus niistä prosesseista, joilla se on tehty. Käsin tehty esine ikään kuin kutsuu katsojaa / käyttäjää koskettamaan tekijän kättä. Tietokoneella suunniteltu ja käsin koskematta valmistettu esine näyttää täsmälliseltä ja tietyllä tavalla lopulliselta. Se houkuttelee pinnallisella viehätyksellä, mutta siinä maailmassa ei trarkastelijalla eikä tekijälläkään ole ihoa, käsiä tai kehoa. Tietokoneistettu käsi ei salli tekijälle sitä onnellista hetkeä, jolloin kaikki tietoinen kontrolli unohtuu ja moniaistiset mielikuvat ja kehollinen samaistuminen voivat tulla mukaan tekemisen prosessiin. Ja kun ne puuttuvat prosessista, syntyvä esine ei anna turvaa eikä paikkaa käyttäjän tai kokijan kehon, muistin tai unien kosketukselle.

Kaikkien luovien prosessien luontainen rakenne on epätarkka ja hapuileva. Varmuus saavutetaan niissä asteittain, useiden yritysten ja erehdysten kauttan. Tietoteknisten laitteiden hyötyjä ei tietenkään voida kieltää eikä niitä jättää käyttämättä. Ihmisen on kuitenkin opittava ensin suunnittelemaan ja tekemään käsin, vasta sitten hän voi tarttua uusiin työvälineisiin. Muuten hänen tekemisensä saattaa joutua liian etäälle aistivasta kehosta, joka kuitenkin on hänen luovuutensa lähde.

Tuntoaisti on vanhin aistimme. Kaikki muut aistit ovat sen jatketta. Käden merkitys aisti-elimenä on olennainen, koska koko elämismaailmamme on perustavanlaatuisesti haptinen eli tuntoaistilla hahmotettava. Tietokonekin pyrkii jo tavoittamaan ihmisen hänen tuntoaistinsa välityksellä tavanomaisten näkö- ja kuuloaistin lisäksi. Kännykkäsi voi esimerkiksi väristä taskussasi ja ilmaista näin tulevan puhelu, vaikka olisit säätänyt sen äänettömälle. Tämähän ei kuitenkaan tarkoita, että tietokoneella olisi tuntoaisti. Se voi omalla tavallaan `nähdä` ja `kuulla`, mutta se ei voi tuntea, koska sillä ei ole ruumista. Ihmisruumis on viittausten, muistin, mielikuvituksen ja maailmaan kiinnittymisen paikka, se on kokemuksen keskipiste. Ilman ruumista ei ole kokemusta.

Ihmisen kädet eivät muokkaa vain konkreettista materiaalia. Käsin tekemisessä kädet kommunikoivat, paitsi materiaalin, myös tekijän aivojen kanssa ja muokkaavat niitäkin. Käsillä on merkittävä rooli ihmisen älyn kehittymisessä. Kädet ajattelevat ja viestivät. Niiden ajattelun ja viestien sisältö on käsin tehdyssä esineessä. Koskettamalla esinettä, voit kokea sen viestin Mutta ilman aistivia käsiä ei voi koskettaa. Kosketuksessa herkästi aistiva ihminen saa arvokasta kokemustietoa.

Edelläolevan tekstin kirjoitin luettuani Juhani Pallasmaan kirjan Ajatteleva käsi. Arkkitehtuurin eksistentiaalinen ja ruumiillinen viisaus. (ntamo P&C 2017. Suomentanut Kirsi Heininen-Blomstedt)

Tutkimus ja kokemus

Pallasmaa (s. 1936) on professori kansainvälisesti tunnustettu arkkitehti, arkkitehtuurikirjoittaja, opettaja ja luennoitsija. Hän on julkaissut paljon ja hänen kirjoituksiaan on käännetty kymmenille kielille. Nyt lukemani kirja perustuu Pallasmaan vuosien mittaan pitämiin luentoihin ja esitelmiin.

Ajatteleva käsi on tietokirja, joka sisältää paljon tutkittua tietoa. Pallasmaa myös viittaa ahkerasti eri alojen tutkijoihin ja merkitsee lähteensä näkyviin varsin tarkkaan. Voidaan siis sanoa, että kirjan anti on tutkittua asiantuntijatietoa. Mutta se on muutakin, ja siksi sen lukeminen on vaikeaa ja osin ärsyttävääkin. Onnittelen itseäni, että jaksoin lukea sitä käsivällisesti, paikoin moneen kertaan, sillä tuon tekstin sisältämät monenlaiset totuudet avautuivat vasta vähitellen. Suosittelen kärsivällistä lukemista muillekin.

Pallasmaa ei ole vain alansa asiantuntija, hän on myös taiteilija omalla alallaan. Hän on hyvin herkkä aistimaan ja kokemaan henkilökohtaisesti itsessään ja olemassaolossaan samat asiat, jotka hän tietää todeksi tutkimusten perusteella – ja myös sellaiset asiat, joita ei ole koskaan tutkittu. Kokemuksensa hän kertoo kuin runoilija. Siinä on haastetta lukijalle. Huomaan itse olevani taipuvainen ottamaan nämä runollisesti ilmaistut kokemukset todesta siinä kuin tutkimustiedonkin. Ja vaikea niitä on kritisoida, sillä Pallasmaa asettaa ne usein tutkimustiedon rinnalle ja perustelee näin niitä vastaansanomattomasti. Esimerkiksi näin:

"Aivofysiologien ja psykologien tutkimukset osoittavat, että mielikuvat tallentuvat samoille aivoalueille kuin visuaaliset havainnot, ja että nämä kuvat ovat kokemuksellisesti yhtä autenttisia kuin kuvat, joita olemme havainneet silmillämme.(viite) Epäilemättä muidenkin aistien alueilla varsinaiset ärsykkeet ja mielikuvat ovat lähellä toisiaan ja kokemuksellisesti ne ovat siten yhtä `tosia`." (s. 94)

Hyvin viisaalta kuulostaa käsityön tekijän korvissa myös Pallasmaan puhe mielikuvituksen merkityksestä ihmisen kaikelle toiminnalle, vaikka sitä ei ole dokumentoitu ja siinä käytetään superlatiiveja ja sellaisia ilmaisuja, jotka eivät kuulu tieteelliseen tekstiin, esimerkiksi ehkä, varmaankin ja on ilmiselvää. Hän sanoo näin: "Ihmisen osa on ainutlaatuinen, koska elämme kokemusten, muistojen ja unien luomissa ja ylläpitämissä monituisten mahdollisuuksien maailmoissa. Kyky kuvitella ja unelmoida on varmaankin henkisistä kyvyistämme inhimillisin ja olennaisin. Olemmekin ehkä ihmisiä kuvittelukykymme, emme käsiemme tai älykkyytemme ansiosta. On ilmiselvää, että emme voisi käyttää käsiämme merkityksellisesti, jollemme osaisi kuvitella toimiemme lopputulosta." (s. 96) Jos tämä ei olekaan tutkimustietoa (faktaa), niin se on kokemustietoa, joka parhaimmillaan laajentaa ja syventää  tutkittua tietoa.

Merkitys ja ymmärrys

Viime aikoina on paljon puhuttu kokemustiedon saamasta huomiosta tutkimustiedon rinnalla. On kritisoitu esimerkiksi sitä, että kun media kutsuu asiantuntijoita (= tutkijoita) keskustelemaan jostain ajankohtaisesta asiasta tai ongelmasta, niin mukaan kutsutaan myös ei-asiantuntijoita, joilla on henkilökohtaisia kokemuksia keskustelun aiheena olevasta asiasta. Kokemukset ovat saattaneet johtaa aivan erilaisiin päätelmiin kuin tutkimukset, ja molemmat osapuolet pitävät omaa tietoaan totena. Tämän ristiriidan esiin tuominen ei välttämättä ole huono asia. Nähdäkseni molemmat ovatkin oikeassa, vaikka se "oikean ja lopullisen tiedon" etsijästä tuntuukin joskus ahdistavalta.

Luin hiljattain tutkijasta, joka tutki nuorison ruokailutottumuksia niiden terveellisyyden kannalta. Tulostensa perusteella hän kritisoi mediassa sitä, että Sotilaskotiyhdistykset tarjoavat (myyvät) varusmiehille munkkeja, jotka säilyttävät suosionsa vuosikymmenestä toiseen. Nehän eivät todellakaan ole terveellisiä! Hän sai palautetta eräältä Sotilaskotiyhdistyksen jäseneltä, joka kertoi, että ei näillä munkeilla ole mitään tekemistä terveellisten ruokailutottumusten kanssa, ne ovat sielunhoitoa. Tämä on esimerkki kokemustiedosta, joka varmasti ansaitsee paikkansa tutkimustiedon syventäjänä ja laajentajana.Viisas nainen tuo sotilaskotisisar!

Tässä valossa käy ymmärrettäväksi sekin, miksi villasukkien neulominen on rakkain käsityöharrastus monelle nykyisin. Sanovat, että Suomi on villasukkamaa. Pitänee uskoa, kun näillä Punomon sivuillakin perinteisen villasukan ohje on ahkerimmin käytetty (kertoi Pirjo Sinervo viime viikolla FB:ssa). Nehän eivät ole vain sukkia, ne ovat viesti tekijältä käyttäjälle, kosketuksen kautta välittyvä. Sitä ne olivat sota-aikana, kun niitä sotilaille  rintamalle neulottiin. Sitä ne ovat edelleen, kun ne ystävälle neulotaan tai maahanmuuttajalapsille annetaan. Se viesti kertoo välittämisestä ja huolehtimisesta. Se on lämmin kosketus kovina aikoina. Siinä on merkitys ja siinä on ymmärrys.

Ja niin on aina ollut.

Ohoh kullaista kotia
(Kanteletar)

Lämmin on paita liinainenkin
Oman äidin ompelema.
Vilu on vaippa villainenkin
Vaimon vierahan tekemä.