Tämän linkin takana on luokanopettaja Anna Vehkalan erinomainen blogikirjoitus  "Opetussuunnitelma ei ole mielipidekysymys". Sen luettuani oli pakko kirjoittaa vielä yksi  OODI OPETTAJALLE, tällä kertaa potenssiin n korotettuna! Tekstinsä perusteella opettaja Anna on mielestäni opetussuunnitelman perusteiden tekemiseen osallistuneen opettajankouluttajan kauneimpien toiveiden toteutuma. Hän on tainnut ymmärtää opettajuuden velvoitteet ja vaikuttavuuden niiden syvyyksiin asti.

Vaikuttamisen syvyys ja sen tiedostamisen vaikeus

Kasvattaminen on kasvamaan saattamista. Opettaminen puolestaan on sellaisten taitojen harjoittamista ja sellaisten tietojen äärelle ohjaamista, jotka palvelevat tätä kasvamaan saattamista. Tässä tehtävässä opettaja vaikuttaa todella laajalle ja syvällisesti meidän lastemme tulevaisuuteen ja koko maapallon tulevaisuuteen. Hän on tulevaisuuden tekijä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta opettaminen ei ole mielipidekysymys niin kuin ei ole opetussuunnitelmakaan. Opettaja ei opeta oman mielensä mukaan, vaan on velvollinen noudattamaan opetussuunnitelmaa, joka taas on yhteiskunnan demokraattisessa päätöksenteossa ilmaisema tahto kasvatuksesta ja opetuksesta. Se on siis ikään kuin yläpuolella yksilöllisten arvojen ja tunteiden. Parhaimmillaan se perustuu tutkittuun tietoon ja yhteisesti sovittuihin arvoihin. Suomessa tämä yhteiskunna  tahto on ilmaistu Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa, ja on sieltä luettavissa.

Amerikkalaisen filosofin, Robert Pirsigin mukaan hyvä voidaan määritellä vain yhteisössä, yhteisesti. Hyvä ei ole kenekään mielipide eikä edes laatua. Se on arete, se on hyve. Sitä me opetussuunnitelmaa tehdessämme ja sitä noudattaessamme tavoittelemme. Mutta onko se liian suuri ja vaikea tavoite?

Anna Vehkala kertoo blogissaan, kuulleensa useilta kollegoiltaan, että nämä eivät ehdi tai jaksa edes lukea tuota dokumenttia. Myös minä olen kuullut tuon saman asian useilta opettajilta, kun olen kiertänyt heille opetussuunnitelman perusteita avaamassa ja perustelemassa. (Olen ollut mukana Peruskoulun opetussuunnitelman perusteita tekemässä vuosien 1994 ja 2004 asiakirjoja valmisteltaessa.) Opetussuunnitelman perusteet näyttää olevan monelle opettajalle pakkopullaa, ja ilmiö näyttää hyvin pysyvältä. Mitä tästä on ajateltava?

Opettaja on opetussuunnitelmaa käytäntöön soveltaessaan itsenäinen ja vapaa

Opetussuunnitelman perusteet on Suomessa hyvin yleisluontoinen, yhteiskunnan arvostamia  opetuksen suuntaviivoja ja tavoitteita kartoittava asiakirja. Siinä ei määritellä tarkkaan tai yksityiskohtaisesti, mitä opetetaan tai miten opetetaan. Nämä käytäntöön soveltavat tulkinnat on jätetty paikallisesti koulutuksen toteuttajien tehtäväksi. Ja hyvä niin, meillähän on tunnetusti hyvin koulutetut opettajat, jotka ovat jo valikoituneet nuorisomme parhaimmistosta koulutukseen. Heillä on avaimet opetussuunnitelman perusteiden käytännön toteutukseen. Meillä on lupa odottaa, että he kaikki tekevät tehtävänsä vastuullisesti, jotta lasten koulutuksellinen tasavertaisuus maassamme edelleen toteutuu.

Paikalliset opetussuunnitelmat ovat maan eri alueilla tietenkin jonkin verran toisistaan poikkeavia, ja niin kuuluukin olla. Alueelliset intressit ja painotukset saavat toteutua. Mutta koko maassa paikalliset opetussuunnitelmat ovat kuitenkin valtakunnallisten opetussuunnitelman perusteiden hengen mukaisesti laaditut. Niissä kerrotaan, miten toimii hyvä koulu, ja mitä on hyvä opetus käytännössä. Niiden laatimiseen toivoisi mahdollisimman monen opettajan osallistuvan, sillä siinä työssä pääsee sisälle omaan vaikuttajuuteensa.

Onko opetussuunnitelman toteuttaminen käytännössä aina mahdollista?

Jonkun asian tavoitteleminen on aina mahdollista, ja se on aina arvokasta. Mutta realiteetit mielessä pitäen, tavoitteiden saavuttaminen on usein vaikeaa, tietyissä oloissa jopa mahdotonta. Olemme tulleet suomalaisessa yhteiskunnassa, muun muassa maahanmuuton tähden tilanteeseen, jolloin opetussuunnitelman perusteiden mukaista opetusta on joissain kouluissa erittäin vaikea, ellei mahdotonta toteuttaa. Kysymys ei ole opettajien tahdosta eikä kyvyistä, vaan resurssien riittävyydestä erittäin vaativaan toimintaan.

Päättäjät, nuo rahan jakajat, eivät kuitenkaan tule kouluihin asiaa toteamaan, niin yksinkertaista ja tehokasta kuin se olisikin. Korjausta ei tapahdu, jos kukaan sitä ei riittävän äänekkäästi vaadi. Kenelle kuuluu vaatijan rooli?

Tehtävä kuuluu ammattiyhdistykselle ja oppilaiden vanhemmille yhdessä opettajien kanssa. Perusteina vaatimuksiin heillä on omat kokemuksensa ja tutkimustietoa asiasta. Nämä tahot ovat kuitenkin perinteisesti olleet sivistyneen hillitysti käyttäytyviä ihmisiä, jotka eivät ole pitäneet suurta meteliä työnsä ja elämänsä epäkohdista, niiden kanssa on yritetty pärjätä yksin. Tutkijatkin, nuo kaikenmaailman dosentit, vain tutkivat eivätkä nouse barrikaadeille tutkimustensa tulosten edellyttämää toimintaa hallitukselta vaatimaan. Vai onko sittenkin kysymys siitä, että ei ymmärretä asian merkitystä? Puuttuuko siviilirohkeutta? Odotetaanko auttajaa ulkopuolelta?

Voimme myös kysyä, toimiiko demokratia. Sanotaan, että tulossa on ilmastovaalit. Hyvä, mutta tulossa pitäisi olla myös koulutusvaalit. Vastikään sai tuhansien kansalaisten ilmastomarssi suurta huomiota mediassa. Mutta onko kukaan järjestämässä koulutusmarssia? Äänestävätkö opettajat ja kouluissa olevien lasten vanhemmat, muiden samanmielisten kanssa, varmasti ehdokkaita, jotka haluavat korjata yhteiskunnan opettajille antamien tehtävien ja niiden toteuttamiseen annettujen resurssien välillä olevan ristiriidan?

Jos opettajat eivät enää jaksa olla vaikuttajayksilöitä lapsillemme, niin kuka heihin yhtä  syvällisesti sitten vaikuttaa? Kenen käsiin he joutuvat?