Ovatko tutkimukset mielestäsi tylsiä lukea ja vaikeita ymmärtää? Liikkuvatko ne kaukana käytännön työstä ja elämästä? Ihmetteletkö, mitä hyötyä niistä ylipäätään on?

Jos nämä ovat kokemuksiasi käsityön tutkimuksesta, sinun kannattaa tutustua Hanna Guttormin väitöstutkimukseen Sommitelmia ja kiepsahduksia : Nomadisia kirjoituksia tutkimuksen tulemisesta (ja käsityön sukupuolisopimuksesta)

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/44771

Hannan tutkimus on erilainen. Jo tutkimuksen tiivistelmää lukiessasi yllätyt. Tutkija kertoo:

"Pohdin tutkimuksessani tiedon tuottamisen ja tietämään tulemisen käytäntöjä ja kuvaan, miten ja mitä väitöskirjassa tapahtuu. Esitän pitkin tutkimuksen matkaa kirjoitettuja metodin ja empirian kuvauksia sekä runomuotoista kysymysten virtaa limittäin myöhemmin kirjoitettujen teoreettisten tekstien kanssa. Näitä kirjoituksia nimitän nomadisiksi. Samalla haen sekä rationaalisia että affektiivisia argumentteja ei-tietämisen, kunnioituksen ja yhdessäluomisen tilan avartamiseksi akateemisissa käytännöissä. Tässä tutkimuksessa päädyn kirjoittamaan rakkauskirjeitä tutkittavilleni/kanssatutkijoille."

Kannattaa lukea myös luku Esipuhe ja kiitoksia, jonka päätteeksi on sanat:

"Ja kyllä minusta on paikallaan kiittää myös itseä, tätä kirjoittajaa tässä että jaksoit kirjoittaa, istua ja lukea, ajatella ja taas kirjoittaa ja ettet sittenkään luovuttanut

ja että aurinko paistaa ja ikkunatkin pestään huomenna vaikka koti muuten onkin hyrskyn myrskyn ja aina liikkeessä

ja kohta jo jatkan/jatkamme seuraaviin projekteihin ja tulemisiin elämänvirta jatkaa meissä ja meidän kanssamme"

Kun luet tutkimusta, älä anna sellaisten ilmaisujen kuin Poststrukturalistinen tietäminen tai Nomadinen etnografia pelästyttää. Hyppää niiden yli vaikkapa lukuun Sommitelma III: Runoiksi kirjoitettuja käsityötunteja (s. 43). Siellä on, aina sivulle 65 asti tekstiä, josta voit löytää oman todellisuutesi, kuulla oman äänesi. Olet mukana tutkimuksessa. Olet oleellinen osa sitä. Samalla tulee näkyviin, keitä muita siellä on oleellisena osana, keiden muiden todellisuus on pelissä.

Seuraavassa luvussa, Vinksahduksia ja haaksirikkoja eli Tahmalassa päiväkirjaan puristuneita tekstejä ja affekteja, tutkija tunnustaa olleensa näiden todellisuuksien kanssa ihmeissään ja ahdistunut. Hän tarkoittaa tekstiilityö-tekninen työ-käsityö-todellisuuksia. Ja niinhän me kaikki olimme, muistan sen tunteen hyvin. Onko se vieläkään hälvennyt täysin?

"Toisista tietäminen ja toisten eri syistä tietynlaisiksi konstruoituneiden todellisuuksien, vaikkakin diskursiivisten, teoretisoiminen kriittisestä näkökulmasta tuntui pahalta, epäeettiseltä", sanoo tutkija.

Hänen ahdistuksensa purkautuu oman tekemisen arvon ja merkityksen epäilemiseen:

"Tiede ja tutkimus Ihmisen arvon määräytyminen suoritusten perusteella (en halua arvottaa ihmisiä sen mukaan, ovatko he akateemisia vai eivät enkä halua, että minua sen mukaan arvotetaan – tähän ajatukseen omalla elämänhistorialla vaikutuksia – tämän sanon siis tältä liikkeelliseltä paikalta) Resurssien epätasainen jakautuminen suoritusten ja hyväveli- ja -siskojärjestelmien mukaan (naiset kritisoivat hyvä veli -järjestelmiä ja tekevät itse samaa – toki tähän liittyy myös pelko siitä, ettei minua pidetä hyvänä siskona – ja kateus niitä kohtaan, joille resursseja jakautuu) Tutkijan käytävä läpi kilometrejä kirjoja ja vasta sitten valittava, mihin viittaa (en minä jaksa ehdi kykene lukemaan niin paljon tekstejä – tai vaikka lukisinkin, en halua niitä kaikkia omaan kirjaani marssittaa – epäekologistakin – toki tässäkin kateutta reippaita lukijoita ja tutkijoita kohtaan)

Turhauttavaa kirjoittaa kirjaa, jonka lukevat vain vastaväittäjä ja ohjaaja (hirveä työ ja todellinen hyöty on vain oma meritoitumiseni – luettava siis meritokratiasta – haluan herättää keskustelua, onko tässä mitään järkeä)

Tutkimusta on maailma täynnä – harmittaa myös kuormittaa tulevia tutkijoita tälläkin kirjalla Ja vaikka todetaan, että tutkimuksen arvoa ei määrää sen pituus, silti kaikki tutkimukset ovat niiiin pitkiä (voiko sanottavansa sanoa lyhyemmin? Vai onko se sitten vain pamfletti? Mitä siis on tutkimus?))"

Tutkija etsii omaa tekemisen tapaansa lukemastaan, muiden kirjoittajien kanssa:

"Helena Oikarinen-Jabain (2004, 163–164) kanssa:

hyväksy(tään) äänten moninaisuus, kiedo(taan) yhteen puhe ja hiljaisuus, palautumat, autobiografia ja fiktiot luo(daan) tuoreita keskusteluja kohtaamisia rajapinnoilla, tai niiden ylittämistä toisaalta `rajojen ylittäminen ei muuta mitään, jos emme itse halua muuttua` muntarinaan (mystory) `lihallisesti ja aistein koetun ankkuroi(tu)miseen historiallisesti erityisille kokemuksen alueille`

Arto Tiihosen (2004, 211–218) kanssa:

omaelämäkerrallisen asiantuntemuksen, kokemusten, ruumiillistenkin, oman sisäisen tarinan, sosiaalisten ja tieteellisten tarinavarantojen, integroimiseen, kirjoittamiseen ja sen hankaluuteen tekstin ja subjektin hajoamiseen

Johanna Latvalan (2004, 281) kanssa löysin Ruth Beharin (2003):

etnografian viettelevä kutsu/mahdollisuus `löytää tarina, jota ei ole etsinyt`, joka silti opettaa jotakin tärkeää myös tutkijasta itsestään"

Mutta vaikka tutkimustyö on tärkeää, ja tutkija todella haluaisi sen hyvin tehdä, niin kyllä ne aiheet ja tutkittavatkin ovat usein hankalia. Se on kovaa työtä, tämä tutkimus!

Hanna sivulla 104:

"väsyttää tämä tietäminen

että jotkut tytöt `tykkää` ihan oikeestikin neuloa ja virkata ja jotkut pojat ei tykkää ja että niin, jo tyttö- ja poika-sanojen käyttäminen `puhtaina` voi joskus olla ongelmallista, koulussa mennään sen mukaan, miten viimeistään sosiaaliturvatunnuksessa vauvat on jommaksikummaksi merkitty – ja että tää lienee pitkälti sitä, että ne on tällaiseen sukupuolimalliin sosiaalistuneita ja kulttuuristuneita, mutta voi se olla/uusintaa/toistaa sitäKIN, että jotkut tytöt tykkää joko pukeutua nätisti tai kietoutua lämpimään tai koskettaa pehmeää tai tehdä hyvää, kaunista tai lämmintä itselle ja muille, tai kaikkia näitä, mutta se ei tarkoita, että kaikki tytöt tykkäis, tai ettei pojat ollenkaan tykkäis. ja jos taas jotkut pojat ei tykkäis, se taas saattais olla/toistaa/todistaa sitä, että ne on sellaiseen sukupuolimalliin, habituksen toistamiseen, sosiaalistuneita ja kulttuuristuneita. ja sama toisin päin. : eli että jotkut pojat tykkää ihan oikeesti vasaroida ja naputtaa ja jotkut tytöt ei tykkää mutta että silti tyttöjen on yhä ja aina vaan helpompi mennä sinne poikien puolelle ja joukkoon, eikä heitä silti pidetä outoina (eikä edes tai välttämättä lesboina), vaan ehkä reippaina, ehkä poikamaisina, ehkä ihan vaan järkevinä, kun tajuavat valita oman parhaansa mukaan sillä onhan teknisillä aloilla paremmat palkat ja työmaat paikan päällä, Suomessa, täällä, tänään, huomenna ja ensi vuonna ja raskaat kalustot ja suuret koneet mitä esimerkiksi tien rakentaminen maksaa? sata kilometriä yhä nopeammin, yhä tehokkaammilla autoilla ajettavaa valtaväylää? kuinka monta miljoonaa? tosin mitä kevyemmät työkalut, sitä todennäköisemmin niitä käyttää tänään Suomessa(kin) virolainen siirtotyöläinen myös tekno-logisilla aloilla loistava tulevaisuus ja nykyisyys kun taas ale-laputettuja vaatteiksi nimettyjä lumppuja tuodaan kaukaa ja aina vain halvemmalla kertakäyttöön ja kierrätykseen Marimekko, Made in Vietnam ja poika, joka valitsee tekstiilin, saattaa saada osakseen... en pyri häiritsemään – enkö? julistan kieltämisen kautta.. "

Tutkijakoulutuksessa jokainen tutkijaksi koulutettava saa tietää, että oikeaoppisessa tutkimuksessa on aina alussa tutkimuskysymykset, joihin kyseisellä tutkimuksella pyritään vastaamaan. Vähintäänkin tutkimuksen alusta pitäisi löytyä julkilausuttuna tutkimuksen tavoite tai tarkoitus, jotta lukija saisi tietää, miksi tämä tutkimus ylipäätään on tehty.

Mutta Hanna sanoo (s. 77):

"Tässä luvussa tulen usein runomuotoisten (”tyhmien”) kysymysten ja poststrukturalistis-teoreettisten lukukirjoitusten kautta kohti ”tasa-arvoista” ja tutkijan omaa ajattelua haastavaa tutkimuksen tekemisen ja kirjoittamisen tapaa."

Lukija saa seurata kysymysten virtaa, joka kulkee paradokseista kysymyksiin ja seuraaviin. Kysymyksistään ja oikeudestaan vastata niihin tutkija kertoo:

"Kirjoitin näitä kysymyksiä siis tilanteessa, jossa olin tullut hyvin tietoiseksi siitä, että myös oma kirjoittamiseni osallistuu sosiaalisen ja kulttuurisen maailman konstruoimiseen ja uusintamiseen. Olisin mukana toiminnassa, jossa minä tutkijana kerään aineiston vallitseville käytännöille kriittisestä näkökulmasta ja jossa minä osoitan haastateltavieni ja havainnoimieni puheista ja puhetavoista sekä joistakin käytännöistä paikkoja, joissa käsityön sukupuolisopimusta uusinnetaan. Mikä minä olisin sanomaan? Miten toisista ihmisistä voi kirjoittaa, miten toisista ihmisistä voi tietää? Olisiko minulla oikeutta mennä opetustilanteessa puolihuolimattomasti heitetyn kommentin taakse ja osoittaa tietynlaisen diskurssin rakentamista ja uusintamista? Tai osoittaa tiettyyn subjektiviteettioletukseen tai toimijuuteen asettumista?"

Näitä pohtiessa löytyy sitten kuitenkin (s. 90) oma missio:

niin, missiohan minulla ihan selvästi on – että jos tiedon osittaisuus, näkökulmaisuus, ihmistieteen tutkijasta (sitoutuneisuuksista, rajoista) irtipääsemättömyys tunnistetaan ja tunnustetaan, kirjoittaminen muuttuu lopulta todella vaikeaksi. ja minulle se on sitä. ... elämän yltäkylläisyys, täyteys, ristiriitaisuus, yhtäaikaisuus, kokonaisuus, kaikkeus versus yksinkertaistetut kuvaukset, funktiot miten tämän voisi kysyä, asettaa kysymykseksi? menisikö se liian filosofiseksi?"

Tutkijan missio, hyvät kysymykset ja vastauksien etsimisen vaiva, kaikki tuo ei merkitse kuitenkaan mitään ilman lukijaa.

" mistä ihmeestä löytäisin lukijan, joka tätä ymmärtäisi, joka uskaltaisi yllättyä, ihmetellä, sallia, ryhtyä dialogiin"

"en väitä juuri mitään muuta kuin etten halua väittää mitään, heitän pallon lukijalle, seuraavalle, avaan tilan, tilaa toivon: pysähtymiselle viivähtämiselle toisin lukemiselle toisin ajattelemiselle ei paremmin tai kehittyneemmin vaan avoimemmin"

Tässä on mielestäni Hanna Guttormin tärkein viesti meille lukijoille. Hän kirjoittaa filosofista tutkimusta, hän filosofoi. Siten hän antaa lukijalleen mahdollisuuden muuttua hiukan, tulla avoimemmaksi uudelle, vaikka se uusi ei olekaan sen enemmän tosi kuin entinen totuutemme, vain uusi ja entisen rinnalla mieltämme avartava.

Joku sanoi kerran suurelle saksalaiselle filosofille, Heideggerille: minä en tarvitse filosofiaa, en tee sillä mitään. Olet oikeassa, et sinä sillä mitään teekkään, vastasi Heidegger, mutta filosofia voi tehdä jotain sinulla. Sinun kauttasi se voi uudistaa maailmaa entistä paremmaksi, kunhan se ensin on tehnyt sinusta laajemmin maailman moninaisuutta näkevän ja avarammin siitä kaikesta ajattelevan.

Filosifisiakin tutkimuksia kannattaa siis silmäillä, niin kuin kaikkia tutkimuksia. Eihän niitä läpi jaksa lukea, eikä tarvitsekaan, mutta selailla sopii etsien, josko sieltä sittenkin jotain löytyisi myös lukijan uudelleen rakentumiseksi.

Hannan sanoin:

"En analysoi käsityötuntien käytäntöjä, vaikka olin niin alussa kuvitellut tekeväni, vaan avaan kurkistusikkunan käsityöhön ... siirrän niissä nimenomaisissa tapahtumissa mukana eläneen näkemiä, kokemia ja merkille panemia hetkiä ja häivähdyksiä itseäni siinä vaiheessa kiinnostaneen teeman ympäriltä. Ja lopuksi kirjoitan – sekä vastalahjan antamisen tarpeesta ja halusta että kiitokseksi – rakkauskirjeitä heille, joita alussa ku opettaja vittelin tutkivani."

"Tietoa ei siis ole jossain löydettäväksi, tuosta vain kuvailtavaksi tai analysoitavaksi, vaan tietoa ja sitä kautta maailmaa tai esim. sitä, mitä on olla ihminen, tutkija, oppilas, luodaan ja rakennetaan koko ajan yhdessä."

Löytyypä tästä tutkimuksesta myös jotain, jota voitaisiin sanoa ihan tavanomaisessa mielessä tulokseksi (s.190):

"Ja siten käsityötä ja sen sukupuolittuneisuutta, sitä näyttää mielestäni ylläpitävän eniten valinta, se, että oppilaat monessa koulussa yhä joutuvat valitsemaan, ja valintaa käsityönopettajien vastustus, oikeutettukin huoli taidon oppimisen huononemisesta, mutta enemmän kuitenkin aine-eriytynyt opettajankoulutus ja peruskoulu, ja siksi oikeutettukin huoli työpaikan menettämisestä (jos tekstiilityö ja tekninen työ yhdistetään yhdeksi oppiaineeksi) ja oppiainejakautunutta peruskoulua mm. jakaminen ”käden” ja ”pään” (hah) oppiaineisiin ja erilaisiin arvostuksiin,

miten muuten perusopetusta voisi ajatella miten oppilasta, opettajaa, yhdessäkasvavia, yhdessäluovia?"