Hän teki sen käsityönä

Tiedot Jenny Hytösen mallistosta ja hänen työskentelystään perustuvat Helsingin Sanomissa julkaistuihin uutisiin ja artikkeleihin, jotka koskevat Hytösen pääpalkinnon ja yleisöpalkinnon saanutta mallistoa tämän vuoden kansainvälisessä festivaalissa Hyéresissä Ranskassa.
Jenny Hytönen on Aalto-yliopistosta valmistunut muotitaiteilija. Hän työskentelee tällä hetkellä Pariisissa. Kun hän työsti voitokasta mallistoaan, tuli työskentelyn tielle koronavirus. Jennykin joutui etätöihin. Hän kertoo, että vaikka se vaikeutti työtä, se oli hänelle myös ”ihanaa aikaa”. Kun oli yksin kotona ilman studiotilojen laitteita ja kollegojen työyhteisöä, oli keksittävä uusia keinoja työskennellä, hän sanoo.
Noista ”uusista” keinoista ehkä tärkein ei kuitenkaan ollut uusi, vaan ikivanha. Hän istui yksin ja neuloi ja neuloi. Työpäivät venyivät 12-tuntisiksi, välillä piti käydä koiran kanssa lenkillä, ei muuta. Syntyi mm. kokoelman ykköstyö, morsiushuntu nimeltä Gyborg. Se koostuu helmineuleesta, jossa helmiä on 25 000 kpl. Hän käytti työhön omaa neulekonettaan. Neulekone on käsityöväline, jota ihmiskäsi ja aivot ohjaavat, käyttövoimana on lihasvoima. Toinen hänen käyttämänsä työmenetelmä oli käsinkirjonta, sekin ikivanha.

Käsityön tekemisen intentio on tekemisen perusintentio

Aika monet muutkin löysivät korona-ajan poikkeusoloissa käsityön uudelleen tekemisentapana, joka on kuin zen-kokemus: eheyttävä, rauhoittava, keskittymisen ja mahdollisimman hyvään tulokseen pyrkimisen mahdollistava tekemisen tapa. Ihmiset innostuivat tästä kokemuksesta. Syntyi ilmiö, jota sanottiin ”neuloosiksi”. Villalangat uhkasivat loppua kaupoista. Väitettiin että ihmiset ”hurahtivat” käsitöihin. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään sairaus eikä mielen sekoaminen. Ilmiön taustalla oli tekemisen perusintentio. (Tekemisen intentiosta eli tarkoituksesta ks. tarkemmin SKR, 1995, 48-54.)
Kun työtiimien aivoriihi (brainstroming) hiljenee ja paine nopeaan innovointiin vähenee, ihminen voi hitaasti ja harkiten keskittyä käsintekemiseensä. Silloin yhteys maailmaan ja materiaan syntyy sekä älyllisellä / ajattelun tasolla että elämyksellisesti elimellisellä / käden tasolla. Tekeminen on sekä rakenteiden pystyttämistä että työmateriaalista hoivaten huolehtimista. Tekijä oppii työssään tuntemaan yhä paremmin materiaaliaan ja maailmaa, johon itsekin osana kuuluu. Hän tutustuu tekemisensä mahdollisuuksiin ja myös omiin rajoihinsa. Hän sitoutuu materiaaliinsa ja tuntee vastuuta tekemisestään. Hän antaa kasvot syntyvälle teokselle ja rakastaa sitä, koska siinä on jotain, mitä hän itse optimaalisesti on. Hän haluaa tehdä sillä hyvää hyvin. Näistä syistä sanon käsityön intentiota tekemisen perusintentioksi (SKR, 1995, 54).
Voittonsa jälkeen Jenny Hytönen toivoo, että suunnittelu voitaisiin jatkossa tehdä hitaammin. Olisi hyvä miettiä asioita välillä ”laatikon ulkopuolelta”. Arvokkaat asiat vaativat miettimisaikaa.

Jenny Hytösen mallistossa yhtyvät ääripäät

Ääripäiden yhdistäminen oli peräti lähtökohta malliston tekemiselle, sanoo Jenny. Hän haluaa, että ihmiset olisivat rohkeasti omana itsenään ja tuntisivat itsensä vahvoiksi vaatteissaan. Materiaaleissa vastakohtia ovat raskas, läpinäkymätön nahka ja herkkä, kevyt helmineule, jonka läpi ihmiskeho kuultaa. Tähtinä hohtavat helmet ovat myös vastakohta nahkaan kiinnitetyille piikikkäille niiteille. Ohuen hunnun alla tuikkivat ledvalot morsiamen sydämen sykkeen voimalla. Myös bdsm-seksin estetiikka ja siihen liittyvä 1900-luvun irvokas naiskuva ovat olleet malliston inspiraatioita. Vaatteissa nämä ääripäät elävät harmoniassa, vaikka materiaaleina ne tuntuvat haluavan tuhota toisensa. Mitä mahdollisuuksia on ihmiskehon ja koneen välillä, ne kysyvät.
Kysymyksestä tulee heti mieleen tekoäly ihmisälyn rinnalla ja tukena, tai sen tilalla. Hytönen on inspiroitunut noista mahdollisuuksista kahden taiteilijan, japanilaisen Atsuko Tanakan (1932-2005) ja saksalaisen Rebecca Hornin (s. 1944) taiteessa, jossa koneet ja esineet - ei vielä heidän töissään tekoälyä - on liitetty ihmiskehoon. Joka tapauksessa kysymys koskee ihmisen oman energian ja ulkopuolelta, maailman lihasta, saadun energian yhdistämisestä ihmisen tekemisessä.
Minulle tulee tästä kaikesta väistämättä mieleen koulukäsityön surkuhupaisa historia? Se on riemastuttavaa, sillä Jenny Hytösen käsityöt ja näkemykset herättävät toivoa kokonaan uuden käsityön syntymisestä myös kouluun?

Tyttöjen käsityö, Poikain käsityö
Tekstiilityö, Tekninen työ
Käsityö

Kaksi sukupuolta, nuo perinteiset, nainen ja mies, ovat koulukäsityössä olleet ääripäitä, jotka melkein ovat näyttäneet haluavan tuhota toisensa. Ne on kuin varmuuden vuoksi haluttu erottaa toisistaan eri oppiaineisiin. Mutta nyt alkaa jo vihdoin näyttää siltä, että ne voisivat elää harmoniassa keskenään samassa käsityö-oppiaineessa tai rinnakkain sen usealla sisältöalueella. Historialla on rasitteensa oppiaineemme kehittämisessä (SKR, Käsityön kaksi maailmaa. Kasvatus 5/2001, 493-505.) Mutta nyt elämme uutta aikaa ja mahdollisuudet ovat uudet. Onhan sukupuoliakin jo monta kahden sijaan. Sukupuoli ei enää määrää tekemisentapaamme.

Kokonaan uusi käsityö

Olen kauan elättänyt mielessäni hahmotelmaa ihan uudesta koulukäsityöstä, nyt kerron siitä ensimmäistä kertaa julkisesti. Se noudattaa tietysti Peruskoulun opetussuunnitelman perusteiden linjauksia, mutta muotoutuu toteutettavaksi paikallisissa opetussuunnitelmissa hyvinkin erilaisena eri paikkakunnilla. Erot ilmenevät oppisisällöissä siten, että paikkakunnan ja alueen vahvuudet materiaalien saatavuudessa ja niiden työstämisen asiantuntijuudessa näkyvät myös koulukäsityössä. Ehkä tästä voi kehittyä erilaisia taitokulttuureita eri alueille Suomessa. Esimerkiksi Lemmenjoelle kullan työstämisen taitokulttuuri.
Sisältöjä ei koulukäsityössä tarvitse olla kovin montaa, ja niitä voi olla eri määrä eri kouluissa. Tärkeää on, että niitä ei ole liikaa käytettävissä olevaan tuntimäärään nähden. Oppilailla on oltava aikaa paneutua harjoitteluun ja taidon oppimiseen. Heidän ei tarvitse oppia joitain tiettyjä ”perustaitoja”, he oppivat omaksi tuntemiaan taitoja. Yleistavoitteena on oppia työstämään materiaalia omin käsin, jotakin tai joitakin materiaaleja. Mielellään niin, että oppilailla on jonkin verran valinnanvaraa siinä, mitä materiaalia kukin työstää ja miten.
Tämä järjestely edellyttää tietenkin vastaavanlaisia muutoksia opettajankoulutuksessa. Opiskelijat kehittävät opinnoissaan itselleen oman ”taitokimppunsa” ja työskentelevät valmistuttuaan kouluissa yhteistyössä. Oppilaat valitsevat niistä kimpuista mieleisensä kukkaset omaan kasvavaan ”taitokimppuunsa”.
———-
Juu, tiedän, että olen utopisti, ja siitä, että olen sitä uskaltanut ennenkin olla, olen ylpeä. Jos ei ole haaveita, epärealistisiakin arvoja ja unelmia vaalittavana, ei mikään koskaan kehity eikä edisty. Utopioista uusi voi alkaa, ja niistä kehittäjät voivat etsiä suuntaa kehitykselle, vaikka ne eivät varsinaisia patentoitavia innovaatioita olekaan.
A’ propos
Jenny Hytönen sanoi voitokkaasta - aika utopistisesta - mallistostaan haastattelijalle kertoessaan: ”Tähtään kasvuun ja kehitykseen ihmisenä, sillä saan eniten nautintoa siitä, kun opin uutta ja musta tuntuu, että olen menossa eteenpäin.” Sama tavoite on ajanut minuakin elämässä ja työssäni eteenpäin. Ei ole ihme, että vaatimaton, vanha mutta ikuinen käsityö liittyy tähän tavoitteeseen. Tuskin on montakaan muuta inhimillistä aktiviteettia, joka kehittäisi tekijäänsä niin monipuolisesti kuin käsityö. Pedagogisesti ajatellen, käsityö-oppiaine on yksi perusopetuksen tärkeimpiä oppiaineita.

Lähteet

• Kojonkoski-Rännäli, S. 1995. Ajatus käsissämme. Käsityön käsitteen merkityssisällön analyysi. Turun Yliopisto. Sarja C. Osa 109.
• Kojonkoski-Rännäli, S. Käsityön kaksi maailmaa. Kasvatus 5/2001, 493-505.
• Koppinen M. Suomalaissuunittelija voitti maailman arvostetuimpiin kuuluvan muotikilpailun. HS 17.10.2022. Kulttuuri/Muoti.
• Körkkö, H. Muotikilpailuvoitto avaa ovia. HS 22.10.2022. B 6