Media kertoo meillä ja maailmalla, että Suomessa tehdään paljon käsitöitä. Olemme "maailman johtava villasukkakansa" otsikoi Turun Sanomat jouluaattona vuonna 2016. Lankavalmistaja Novitan brändipäällikkö Erika Appelström sanoo, että ulkomaisilla messuilla ihastellaan suomalaisia sukkamalleja. Erityisesti sukan kantapään uudet tekotavat herättävät kiinnostusta, mutta myös ehtymattöminä ilmestyvät uudet kirjoneulemallit ihastuttavat ja ihmetyttävät maailmalla.

Asia on ihan tutkimuksinkin todistettu. Marraskuussa julkaistun Taitoliiton tutkimuksen mukaan joka neljäs 36 - 65-vuotias suomalainen tekee käsitöitä viikottain, ja 85 % heistä antaa tekemänsä lahjaksi joko läheisilleen tai hyväntekeväisyyteen. Anna Kouhia, joka väitteli niin ikään marraskuussa käsitöiden harrastamisesta sanoo, että käsityön tekemisessä onkin kyse sekä tekijän tarpeesta tehdä että hänen halustaan jakaa tekemäänsä. Tutkijan mukaan tämän päivän käsityön tekijä haluaa käyttää aikaansa ei-tehokkaasti itsensä kehittämiseen. Hän tekee elääkseen ekologisesti, hän harjoittelee uusia taitoja ottaakseen maailman haltuun. Tekemällä itse hän haluaa olla massakulttuurin ulkopuolella. Mutta suurin ja näkyvin muutos viimeisen kymmenen vuoden ajalta käsitöiden tekemisessä on kuitenkin hyväntekeväisyys- ja yhteisöllisyyskäsityöt.

Tämä uusi tieto käsityön tekemisestä saa minut hiljaiseksi. Se kertoo jotain suurta ja kaunista tapahtuvan tässä maailmassa kaiken ruman ja alhaisen keskellä. Ei se varmaankaan ole vain suomalainen ilmiö, eikä se tietenkään ilmene vain käsityön tekemisenä ja tekemisensä antamisena. Mutta juuri tässä, ihmisen ikiaikaisessa halussa tehdä omin käsin jotain kaunista ja hyödyllistä, se voi olla eturintamassa tuomassa uutta elämänlaatua ja viihtyvyyttä maailmaan, sillä siihen voi osallistua lähes jokainen. Siinä ei tarvita vaurautta eikä valtaa.

Alle kouluikäinen tyttärenpoikani oli taitellut ruutupaperista aika erikoisen näköisen esineen. Taitteet oli kiinnitetty niitein ja liimalla. Yhdestä reunasta se oli avoin, eräänlainen tasku siis. Silmät loistaen hän ojensi sen minulle lahjaksi. Kun en heti oivaltanut, mikä se oli ja mitä sillä voitaisiin tehdä, hän auliisti neuvoi, sehän on rannekellonsäilytyskotelo, johon kello pannaan yöksi lepäämään yöpöydälle.
Niin tietenkin! Oi kiitos!

Jo silloin, kun ihminen on pieni vasta, eikä hänen mieleensäkään voi tulla ostaa jotain toiselle lahjaksi, hän ymmärtää voivansa tehdä lahjan itse. Hän haluaa tehdä, opetella tekemään, ja hän haluaa jakaa tekemänsä muille. Se on enemmäkin tekemisen antamista kuin tavaran kerryttämistä. Se kertoo lähimmäiselle, että olen tässä ja haluan auttaa sinua.

29.12.2016
Seija