Luopuminen on vaikeaa

13.9.18 oli Taloussanomissa uutinen, jonka mukaan suomalainen lankafirma Novita on ryhtynyt opettamaan sukkien neulomista Lontoossa suurella menestyksellä. Siellä sillä on hyvät markkinat, sillä Englannissa ei perustaitoja enää hallita, kerrotaan uutisessa. Englantilaiset ovat olleet vallan vailla käsityön kouluopetusta, mutta nyt myös he haluavat oppia neulomaan sukkia, ja muutkin käsityötaidot kiinnostavat.

Käsityön perustaidoista on puhuttu etenkin opetussuunnitelmia laadittaessa. Se on tarkoittanut keskustelua siitä, mitkä käsityötekniikat on välttämättä pidettävä - vähentyneistä tunneista huolimatta - käsityöoppiaineen sisällöissä mukana, mitkä voi ehkä vanhentuneina jo unohtaa. Käsityön perustekniikoilla tarkoitettaan siis niitä tekniikoita, jotka mielletään välttämättömiksi jokaisen kansalaisen hallita. Ne edustavat perustaitoja, jotka kunakin aikana ovat välttämättömiä arjessa pärjäämisen kannalta. Muistan esimerkiksi keskustelun siitä, onko pakko vielä opettaa paikkaamista ja parsimista, kun aika ei tahdo riittää. Teknisen työn puolella pohdittiin mm. sitä, onko polkupyörän kumin paikkaaminen sisällytettävä perustekniikoihin.

Ajan riittäminen onkin ollut ikuinen huolen aihe käsityön opettajilla. Välttämättömiksi koettuja käsityön perustekniikoita on aina ollut paljon, taitojen oppiminen vaatii tunnetusti runsaasti aikaa, ja tunnit sen kuin vain vähenevät. Lisäksi uusia käsityötekniikoita syntyy koko ajan lisää teknologisen kehityksen ja uusien materiaalien myötä. Lähes katastrofaaliseksi tilanne muuttui, kun oppiaineen nimeäminen käsityöksi pakotti tekstiilityön ja teknisen työn jakamaan keskenään yhteiset käsityön tunnit. Ristiriita on monen opettajan kohdalla ahdistava. Luopuminen perustaidoista on vaikeaa.

Välttämätön muutos käsityön opetuksessa

13. ja 14.9.18 oli lehdissä ja sosiaalisessa mediassa uutinen 3-vuotiaasta pikku-pojasta nimeltä Toivo. Hän on tuohtunut siitä, että ihmiset jättävät roskia puistoihin ja pihoille eivätkä huolehdi luonnon hyvinvoinnista. Hän kerää innokkaasti kaikki näkemänsä roskat ympäristöstä ja huolehtii perheensä jätteiden lajittelusta asiantuntevasti. Toivon äiti kertoi toimittajalle, että pojan into ja asiantuntemus oli peräisin päiväkodista, jossa Toivo jo kaksi vuotiaana toimi "ympäristöagenttina" luonnonsuojeluun liittyvässä kasvatuksellisessa kokeiluprojektissa.

Se oli hyvä uutinen. Tässä ollaan nyky-ihmiselle välttämättömien perustaitojen äärellä, omaksumassa arvoja asenteita, joiden varassa tarpeelliset taidot hankitaan tavalla tai toisella, vaikka koulussa ei niitä ehdittäisikään opettaa. Varhaiskasvatuksen piiristä on näitä uutisia kuulunut jo ennenkin, mikä on hyvin luontevaa, sillä lapsuus on tunnetusti otollista ja herkkää aikaa ihmisen arvomaailman muodostumisessa. Epäilemättä asialla on yhteys varhaiskasvatuksen tutkimukseen. Siitä kertoo mm. Tarja Karlsson Häikön katsaus "Posthumanismi kasvatustieteessä – esiopetuksen jäljillä" (Tieteessä tapahtuu 2017, 5, 42-46).

Karlsson Häikiö kuvaa katsauksessaan sitä, kuinka ihmiskeskeinen käsitys oppimisesta ja tiedonhankinnasta varhaiskasvatuksen alueella on saanut haastajakseen posthumanistisen näkemyksen. Käsityön tekijän ja tutkijan kannalta mielenkiintoisinta siinä on käsitys tiedonhankinnasta, jossa ihminen ja materiaali ovat riippuvaisia toisistaan. Materiaali ja merkityksen luominen ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tätä kutsutaan "agentiaaliseksi realismiksi". Posthumanismin epähierarkkiset pyrkimykset haastavat esikoulu- ja koulutuskäytäntöä ja siellä vallitsevaa tiedonhankinnan rakennetta. Saman haasteen toivoisi tulevan kuulluksi myös käsityön opetuksen teoriassa ja käytännöissä. Käsityökasvatukselle jos millekä, nuo haasteet kaikuvat. Muutos, joka tarvitaan ei ole vähäinen, se on mullistava.

Käsityön perustaidot eivät katoa

On totta, että parsimisen ja paikkaamisen taito, ehkä myös pyörän kumin paikkaamisen taito, eivät ole kansalaisten keskuudessa enää kovin yleisiä. Toisaalta trendikäs tuunaaminen ja vanhojen tavaroiden kierrätys ovat elvyttäneet näitäkin taitoja. Samoin persoonallisten vaatteiden ompeleminen itse, etenkin kierrätysmaterialeista, on selvästi lisääntynyt. Puhumattakaan sukkien neulomisen taidosta, ja yleensäkin neulomisen ja virkkauksen taidoista, nehän ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti viime vuosina, vaikka niille koulussa ei ole ollut kovinkaan paljon aikaa.

Kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että ihmiset haluavat oppia käsityön perustaitoja entistä enemmän. Ne eivät katoa. Mistä oppi nykyisin haetaan? Innokkaat tekijät opettavat toinen toisiaan. Neulekahvilat ja erilaiset yhteiset työskentelytilat (makerspace) ovat kuin entisajan ompeluseuroja, joissa uusia taitoja opittaan samanhenkisessä tekijäyhteisössä. Digitaalinen media on mainio alusta verkostoitua, löytää ideoita ja tukea uuden oppimiseen. Siellä voi myös esitellä töitään ja saada palautetta, joka kannustaa kokeilemaan edelleen.

Tuntuu hyvin luontevalta, että käsityömateriaaleja myyvät firmat myös kouluttavat asiakkaitaan tuotteidensa käyttöön. Heillähän on valikoimissaan eri laatuisia materiaaleja, ja he ovat siis varsinaisia asiantuntijoita laatutietoisuudenkin kasvattamisessa ja levittämisessä käsityön tekijöiden parissa. Toivottavasti Novita ja muut kaupalliset toimijat tulevat myös suomalaisen käsityönopetuksen avuksi yhteisiin talkoisiin.

Käsityön opettajat voivat siis huokaista helpotuksesta ja keskittyä niihin tärkeisiin käsityötaitoihin, joiden opettamiseen vain heillä on avaimet. Varmasti niihin tulee kuulumaan monia tuttuja käsityön tekniikoita, ja varmasti mukaan tulee myös koko ajan uusia. Mutta niitä ei tarvitse opetussuunnitelmaan kuulua kovin monia eikä välttämättä aina samoja, koska niiden myötä opittavat perustaidot, jotka tässä ajassa ovat tärkeimpiä, voidaan oppia millä tekniikalla hyvänsä ja mitä materiaalia hyvänsä työstämällä. Se mitä tarvitsemme, on uusi filosofinen lähtökohta käsityökasvatukselle ja käsityön tutkimukselle.

Mutta paneutuminen siihen ansaitsee oman blogikirjoituksensa.