Mitkä ihmeen filosofiset lähtökohdat?

Käsityökasvatuksella, niin kuin kaikella inhimillisellä toiminnalla, on aina joku tai joitain perusteita ja syitä olla olemassa ja tapahtua. Kutsun niitä perusteita ja syitä kyseisen toiminnan filosofisiksi lähtökohdiksi. Ne löytyvät, kun vastataan kysymykseen: Miksi näin toimitaan?

Tästä näkökulmasta asiaa tarkastellen näyttää selvältä, että inhimillisen toiminnan perusteet ja syyt voivat olla erilaisia eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Toiminnan filosofiset lähtökohdat siis muuttuvat Joskus ne katoavat kokonaan, silloin kyseinen toiminta loppuu, se jää historiaan.

Suomalaisen käsityökasvatuksen elämä ilmiönä yhteiskunnassamme alkoi Cygnaeuksesta ja hänen perustamastaan kansakoulusta. Se on jatkunut tähän päivään asti erilaisten kehitysvaiheiden kautta kulkeneessa koululaitoksessamme. Paljon on maailmassa, ja omassa yhteiskunnassammekin, muuttunut sitten Cygnaeuksen aikojen, mutta vuonna 1998 hyväksytyn peruskoululain mukaan meillä on edelleen koulussa oppiaine nimeltä käsityö. Tästä voimme päätellä, että päättäjien mielessä on edelleen myös tietyt filosofiset lähtökohdat, tietyt syyt, opettaa käsityötä suomalaisessa peruskoulussa. Kuitenkin tämän oppiaineen nimeä on useita kertoja lainsäädännössä muutettu samaan aikaan kun useimpien muiden oppiaineiden nimet ovat säilyneet ennallaan. Tästä taas voimme päätellä, että käsityökasvatuksen filosofiset lähtökohdat ovat liikkeessä, ne elävät ajan mukana. Tässä suhteessa käsityökasvatuksella näyttää olevan erityisasema oppiaineiden joukossa.

On havahtumisen aika

Elämme aikaa, jolloin maapallon geologisessa historiassa on kääntynyt lehti, sanovat luonnontieteen tutkijat. Vielä äsken elimme haloseenin ajassa, joka oli ihmislajille suurta voittokulkua. Nyt on alkanut antroposeenin aika, jossa ihmis- ja yhteiskuntatieteet tulevat haastetuiksi. Ihmisen on ajateltava oma suhteensa ympäristöön ja luonnon suhde kulttuuriin uudella tavalla. Nyt, niin kuin aikakausien taitteessa aina, geologinen aika ikään kuin tulee häirityksi ja herää rauhallisen ajan unestaan. Silloin planeettaa hitaasti muovaavat voimat tulevat näkyviksi.

Antroposeenin aikana käy ilmi, että ihminen on hallitsemattoman luonnonvoiman tavoin vaikuttanut kaikkeen maapallolla. Aitoa, puhdasta, villiä luontoa ei enää ole. Ihmisen kädenjälki näkyy kaikessa. Luonnon muuttumisen ja myllerrysten keskellä me nyt ihmettelemme, kuinka tässä näin kävi, ja toivomme, että voisimme korjata rumat jälkemme samoilla keinoilla, joilla ne niin taitavasti saimme aikaan, esimerkiksi "puhtaalla teknologialla".

Se, että edes jotain voimme ymmärtää tapahtuneesta vahingosta, on paljolti monialaisen luonnontieteen, maapallojärjestelmätieteen (Earth System Science, ESS) ansiota. Tämä tieteenala mallintaa ja kuvaa sitä, miten maapallojärjestelmä toimii kokonaisuutena. Yleensäkin, ainakin näin humanistin näkökulmasta, näyttää siltä, että luonnotieteiden uusimpien saavutusten valossa useimmat viheliäiset ongelmamme alkavat vähitellen avautua ajatukselle. Tätä kirjoitusta varten olen käyttänyt tietolähteinäni Mikko Pelttarin artikkelia "Mihin uutta aikaa tarvitaan" viimeisessä niin&näin-lehdessä (3/18, 19-27), englantilaisen ihmismaantieteen tutkijan Jamier Lorimerin haastattelua Turun Sanomissa (10.8.2018, s. 16) ja nuoren turkulaisen biologin, Maria Katajavuoren uuden kirjan, "Kuoleman ja elämän kysymys – miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle" esittelyä (HS 30.9.2018, C2).

Tietoa on tänä päivänä yllin kyllin esimerkiksi ilmaston muutoksesta ja myös sen ehkäisemisestä. Ongelma on siinä, että me emme käytä sitä tietoa, koska ihminen on itsetuhoinen laji, sanoo biologi Maria Katajavuori. Ihminen on lyhytnäköinen, koska luonnonvalinnalla ei ole kaukonäköä. Kaikkien lajien yksilöt ovat kiinnostuneita vain lähitulevaisuudessa itseään koskevista asioita.

Kyse on yhteisen resurssin liikakuluttamisesta. Ihmisen kohdalla se on samalla maailmantalouden kasvattamista. Maailmantalous puolestaan lisää resurssien ja ympäristön ylikuluttamista, ja pahan kierre on valmis. Mutta liikakuluttaminen ei ole vain ihmisen ominaisuus, sitä esiintyy – ja on aina esiintynyt – myös kasvi- ja eläinkunnan keskuudessa. Ihminen on laji lajien joukossa, ei sen parempi kuin muutkaan. Haloseenin aikakaudella kyllä luulimme, että ihminen on luomakunnan herra, jotain enemmän kuin muu olevainen maapallolla. Se oli harhaa, ja nyt on havahtumisen aika.

Posthumanistinen näkemys käsityökasvatuksen tehtävästä

Renessanssin aikana syntyi länsimaissa antiikin kulttuurin vaikutuksesta humanismiksi kutsutta kulttuurivirtaus. Aatteellisena käsitteenä se viittaa elämänkatsomukseen, joka korostaa ihmisen erityisyyttä muuhun olevaiseen verrattuna. Vähitellen se laajeni ihmiskeskeiseksi maailmankatsomukseksi, jossa elonkehän katsotaan olevan olemassa vain ihmistä varten (elonkehä on se maapallon pinnan osa, jolla elämä on mahdollista).

Niin paljon hyvää kuin humanismi tutkimustietona ja sivistyksenä on maailmaan tuonutkin, näyttää se kuitenkn nykytietämyksen valossa menneen ihmiskeskeisyydessään liian pitkälle. Sen voidaan sanoa ottaneen vallan elonkehällä ja olevan väkivaltainen muuta olevaista kohtaan. Uuden geologisen ajanjakson, antroposeenin kaikkine vitsauksineen, katsotaankin olevan seurausta juuri ihmiskeskeisestä maailmankatsomuksesta. (Ihmisen väkivaltaisesta toiminnasta muuta olevaista kohtaan ks. tarkemmin esim.  Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen, "Väkivalta ihmisen aikakaudella, Tieteessä tapahtuu 3/2018, 11-16.)

Posthumanismilla tarkoitan tässä ei-hierarkkista näkemystä, joka sanoutuu irti humanismin ihmiskeskeisyydestä ja ottaa tasavertaisesti huomioon ihmisoikeuksien rinnalla elänten, kasvien ja materian oikeudet ihmisen toiminnassa. Tässä on eräs tärkeä käsityökasvatuksen filosofinen lähtökohta tänä päivänä.

Käsityökasvatuksella on  juurissaan humanistinen lähtökohta. Ihmisen monipuolinen kehittyminen käsityötä tekemällä on sen tärkein tavoite. Se on olemassa, jotta ihminen pärjäisi arjessaan ja voisi hyvin tässä maailmassa. Eikä tässä ole mitään väärää. Entisiä lähtökohtia ei tarvitse hylätä. Niitä on kuitenkin tarkistettava ja tarvittaessa täydennettävä.

Käsityöläiset kaikkina aikoina ovat usein olleet maailmankatsomukseltaan posthumanisteja, vaikka tätä termiä ei ole käytetty, eivätkä asianomaiset ole asiaa tiedostaneet. Aistien  välityksellä, kokemuksena saatu tieto työstettävästä materiaalista, synnyttää tekijässä ymmärryksen ja arvostuksen materiaalia kohtaan. Materiaalista tulee tekijän yhteistyökumppani. Hän ei halua kohdella sitä kaltoin. Tämä asenne materiaalista maailmaa kohtaan voi oppilaassa kasvaa myös käsityötunneilla.

Käsityökasvatuksen edustajien ja toimijoiden tulisi tiedostaa filosofiset lähtökohtansa ja miettiä tekemisensä perusteita ja tavoitteita uudelleen posthumanistisen filosofian näkökulmasta. Didaktiikan asiantuntijoina he voivat myös kehitellä käytännön välineitä tavoitteen saavuttamiseksi. Suomessa peruskoulun opetussuunnitelman perusteet antavat opettajille ja koulutuksen suunnittelijoille siihen luvan ja vapauden. Ja se on heidän velvollisuutensa.