"Terveen järjen riemuvoitto".

Näin oli otsikoitu Suomi auttaa -teemaan kuuluva kirjoitus Helsingin Sanomissa perjantaina 5.6.2020. Siinä filosofi Esa Saarinen pohti sitä, miten suomalaiset ovat onnistuneet noudattamaan koronarajoituksi ja mitä se kertoo meistä kansana. Jo jutun otsikko tuntui minusta hätkähdyttävän tutunomaiselta, ja sitten innostuin Saarisen mainitsemista kolmesta ominaisuudesta, jotka hän sanoo kuuluvan "suomalaiseen tyyliin" ja jotka ovat olleet meille hyödyksi kuluneena keväänä.

Ensimmäinen on käytännöllisyys. Me olemme pragmaattisia, sanoo Saarinen. "Yhtäkkiä voi sataa paljon lunta tupaan. Suomalainen asenne on, että no, sitten vain täytyy tehdä lumitöitä." Toinen hyödyllinen ominaisuutemme on kyky hahmottaa tilanne kokonaisuutena ja toimia silloin systeemiälykkäästi. Tämä tarkoittaa sen ymmärtämistä, että yksittäisen ihmisen on järkevää toimia niin, että se on koko järjestelmän kannalta hyödyllistä. Kolmannen hyödyllisen ominaisuutemme Saarinen nimeää elämän nöyryydeksi. Se on tietynlaista vaatimattomuutta, joka ei vaadi itsensä korostamista. Se on lausumatta koettua yhteisöllisyyttä, sanoo Saarinen.

Nämä ominaisuudet tuntuvat tutuilta, koska ne ovat ominaisuuksia eli sisäisiä kvalifikaatioita, joita ihminen oppii käsitöitä tehdessään. En tietenkään väitä, että näitä ominaisuuksia olisi vain käsityöntekijöillä tai että niitä ei ilman käsityötä ihmiselle harjantuisi. On kuitenkin totta, että tutkimusten perusteella näyttää käsityön tekeminen harjaannuttavan muun muassa näitä ihmisen sisäisiä kvalifikaatioita.

Koronakriisi on nyt nostanut nämä asiat ajan hermolle. Samaan aikaan on nostettu näkyvästi esiin muutamien suurten ajattelijoiden viimeaikoina, ja myös jo kauan sitten, julkaistuja huolestuneita pohdintoja siitä suunnasta, mihin tieteen ja teknologian valtaisa kehittyminen on johtamassa ihmisen toimia maailmassa. Kysymys kuuluu, ovatko ne toimet aina rationaalisia ja järkeviä.

Tässä tilanteessa nousee ajan hermolle myös se käsityön tutkimuksessa tehty työ, joka auttaa osaltaan ymmärtämään käytännöllisen / terveen järjen käytön, monimutkaisten kokonaisuuksien hahmottamisen sekä kohtuullisuuden ja suhteellisuudentajun taustaa ihmisen ajattelussa ja toiminnassa.

Riittääkö rationaalisuus?

Ihmisen kykyä ymmärtää maailmanjärjestystä pohtineiden suurten ajattelijoiden töistä otan seuraavassa esiin vain yhden, suomalaisen filosofin Georg Henrik von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki (1987). Käsintekemisen liittämistä näihin pohdiskeluihin perustelen kahdella niin ikään sumalaisella tutkimuksella.  Linnèa Lindforsin tutkimuksella Slöjd som interaktivt system (1988)  ja omalla väitöstutkimuksellani  Ajatus käsissämme (1995).  Kaikki nämä työt on julkaistu jo viime vuosituhannen puolella, mikä osoittaa, että kysymys on ongelmista, jotka on tunnettu jo kauan.

Tänä vuonna ilmestyi Johon Strangin ja Thomas Wallgrenin toimittama teos Gerg Henrik von Wright. Modernin ajan ajattelija. Siinä esitellään von Wrightin ajankriittisiä, yhteiskunnallisia esseitä, jotka hän itse selvästi erotti tieteellisestä tuotannostaan ja jotka ilmestyessään aiheuttivat runsaasti ristiriitaisia reaktioita sekä kotimaassa että ulkomailla. Erityisesti hänen kritiikkinsä kohdistui rajattomaan talouskasvuun ja sokeaan edistysuskoon. Maailman ymmärtäminen oli hänen mukaansa jäänyt tieteessä toisarvoiseksi. Syynä tähän on lähinnä valtaisasti kehittyneen luonnontieteen kasvaminen yhteen tekniikan kanssa ja näin saavutetun kovan rationaalisen tiedon valjastaminen luonnon ja myös ihmisten hallitsemiseen ja ohjailuun. Tämän kehityskulun von Wright näki johtavan väistämättä sekä luonnon että ihmisen tuhoutumiseeen.

Minulle oli hyvin merkityksellistä tutustua Strangin ja Wallgrenin teokseen juuri nyt, heti sen ilmestyttyä. Sen innoittamana tulin sukeltaneeksi von Wrightin pessimistiseen tiede- ja kulttuurikritiikkiin samaan aikaan, kun hänen synkät ennustuksensa näyttivät toteutuvan ympärilläni. Yhtäkkiä oli miltei mahdoton löytää mitään muuta informaatiota maailman menosta kuin tietoa näiden katastrofien etenemisestä. Hankin käsiini von Wrightin teoksen Tiede ja ihmisjärki, ja mitä luen sen viimeisestä luvusta! Pohdittuaan kokonaisen pitkän luvun verran kaikkia niitä ongelmia, jotka me nytkin näemme ympärillämme alkaen ihmisen vieraantumisesta luonnosta ja hiljalleen myös työstä, tieteen, teknologian ja teollisuuden kohtalokkaasta liittoutumisesta keskenään, päätyen luonnonvarojen ehtymiseen, lajien häviämiseen ja ilmastonmuutokseen von Wright sanoo: "En näe mitään syytä odottaa, että nyt vallitsevat suuntaukset pysähtyisivät tai muuttuisivat. ... Rinnan tämän kehityksen kanssa luonto saastuu ja raiskautuu yhä pahemmin ... Samalla kun ihminen joutuu yhä enemmän alttiiksi `luonnon kostolle`, hän joutuu yhä enemmän turvautumaan omaan kykyynsä tai kyvyttömyyteensä `ohjata` kehitystä. Korkean teknologian yhteiskunnassa tällainen riippuvuus merkitsee `asiantuntijavaltaa` ja `meritokratiaa` ja yhä vähemmän tilaa demokraattiselle päätöksenteolle ja näkemykselle." (von Wright, 1987,140.)

Ruotsalainen 16-vuotias ilmastoaktivisti Greta Thunberg moitti maailman mahtavia päättäjiä YK:n ilmastokokouksessa viime syksynä sanoen: "Olemme massasukupuuton alussa, ja te ette pysty kuin puhumaan rahasta ja kertomaan satuja jatkuvasta talouskasvusta. Kuinka te kehtaatte?" Hän tuskin tiesi, että hänellä on kuuluisa suomalainen filosofi edeltäjänään. Hyvinvoiva länsimainen ihminen sai kuulla kunniansa jo von Wrightin edellä mainitsemassani kirjassa. "Läntisissä teollisuusmaissa on hyvinvointi jo kauan sitten ylittänyt kaiken sen mitä vaaditaan aineellisesti hyvinvarustettuun elämään. ... Siksi voisi luulla,että puhe korkeammasta elintasosta olisi aikaa myöten käynyt niin ontoksi ja järjettömäksi, että kenenkään edes kohtalaisen älykkään vastuunalaisessa asemassa olevan henkilön ei luulisi kehtaavan käyttää sitä argumenttina yhteiskunnallisessa debatissa." Näin latasi von Wright vuonna 1987.

Tarvitaan myös käytännöllistä järkeä...

Von Wrightillä on antaa myös ohjeita ja keinoja uhkakuvien välttämiseksi. Eräs niistä on se, että ihmisen on tehtävä ero toiveidensa ja tarpeidensa välillä. Vaikka ihminen on kiinnostunut näistä molemmista, hänelle voi joskus olla vahingoksi toivoa jotain jota ei tarvitse. Tarpeen voi tunnistaa siitä, että se on jotain jonka tyydyttämättä jääminen on ihmiselle pahaksi. Tarpeidensa tunteminen siis merkitsee sitä, että tietää mikä on itselle hyväksi, mikä pahaksi. Tämän tietäminen on erityinen järkevyyden muoto, sanoo von Wright. Se on sekä järkeä että ymmärrystä, rationaalisuutta ja viisautta yhtaikaa. Pelkästään rationaalinen ei aina ole viisasta, mutta se mikä on viisasta on yleensä myös rationaalista. von Wright viittaa Aristotelen käsitteeseen fronesis, minkä hän kääntää käsitteellä käytännön viisaus (von Wright, 1987, 21, 131.)

Omassa tutkimuksessani, käsityön käsitteen merkityssisällön analyysissä, olen käyttänyt  termistä fronesis Simo Knuuttilan käännöstä käytännöllinen järki.Tutkimukseni eräs tulos on juuri tämän käytännöllisen järjen kehittyminen ihmisessä käsityön tekemisen avulla. Se on kyky, joka vaatii kehittyäkseen sitä, että ihminen tuottamistoiminnassaan käyttää sekä henkisiä että fyysisiä taitojaan ja kykyjään rinnakkain. Kun tekemisessä näin yhdistyvät teoria ja käytäntö, tiede ja kokemus, tieto ja taito, on käytännöllisen järjen mahdollista päästä kehittymään tekijässä.

Käytännöllisen järjen avulla ihminen muodostaa mielipiteitä, jotka ovat hänen toimintansa perusteina. Silloin mielipiteiden muodostaminen ei ole pelkästään järkiperäistä vaan mukana on myös eettinen aspekti. Käytännöllisesti järkevän ihmisen on siis mahdollista arvioida esimerkiksi sitä, mikä on itselle hyväksi, mikä pahaksi, jota von Wrightin mukaan tarpeidensa tunteminen edellyttää. Nykyisin, kun ihmisen tuottamistoiminta on lähes kokonaan siirretty vain tieteellisteknisen rationaalisuuden perustalle, on ihminen menettämässä käytännöllisen järkensä eivätkä koneet voi sitä oppia. Tämä kehityssuunta on kohtalokas sekä maailmalle että meille.

Kun ihminen muokkaa omaa ympäristöään ja luontoa omin käsin ja käsityövälinein, hän oppii myös tuntemaan ja ymmärtämään ympäristöään ja luontoa. Parhaimmillaan hän löytää työssään harmonian itsensä ja muun olevaisen välillä. Samalla hän oppii tuntemaan omat mahdollisuutensa ja omien kykyjensä rajat. Käsin materiaalia työstäessään tekijä on vain oman energiansa ja omien kykyjensä varassa. Siinä omien mahdollisuuksiensa koettelu tapahtuu turvallisissa puitteissa. Mahdolliset vahingot ja onnettomuudet rajoittuvat kapealle alueelle ja ovat usein korjattavissa, mutta ne opettavat kuitenkin välttämään turhan suuria riskejä. Siinä kasvaa tekijän suhteellisuudentaju ja kohtuullisuus, kyvyt ja asenteet, joita tuskin koskaan voi olla tekoälyllä.

(Kojonkoski-Rännäli 1995, luku 5.)

... ja systeemiälykkyyttä

Yksi suomalaisten hyvä ominaisuus, jonka Saarinen toi esiin mainitsemassani Helsingin Sanomien jutussa on  kyky hahmottaa tilanne kokonaisuutena ja toimia silloin systeemiälykkäästi. Systeemiajattelu ja systeemiteoria ovat käsitteitä, jotka myös ovat viime aikoina olleet niin sanotusti ajan hermolla tieteellisessä keskustelussa. Ilmiön voi ajatella olevan eräänlainen vastareaktio kauan kestäneelle, yhä kapeampiin alueisiin keskittyvälle erikoistumiselle tieteessä. Erikoistumalla päästään tietysti hyvin syvälle tutkimuksessa ja tiedonhankinnassa. Saadaan hyvin tarkkaa tietoa hyvin kapealta alueelta. Se on hyvä ja tarpeellista, mutta vaarana on, että saavutettu tieto silloin on kovin sirpaleista ja hajallaan eri tieteenalueilla ja eri ihmisillä. Kenelläkään ei ole selkeää kuvaa suurista kokonaisuuksia, systeemeistä. On vaikeaa tehdä synteesejä ja hahmottaa laajasti maailmaa tai tapahtumia. Silloin on vaikeaa myös toimia viisaasti omassa elämässään.

Lukiessani Saarisen tekstiä suomalaisten systeemiälykkyydestä, mieleeni muistui Linnèa Lindforsin  tutkimusraportti Slöjd som interaktivt system. Et fösök att tillämpa "mjuk" systemmetodologi vid studier av arbetshandledning i textilslöjd. Etsin kirjahyllystäni tuon pienen raportin, ja kyllä, siellä tutkija sanoo, että hänen lähestymistapansa juontaa alkunsa systeemiajattelusta ja "pehmeästä" systeemimetodologiasta. Käsityö- ja suunnitteluprosessien kuvauksista nimittäin kävi ilmi, että kyseiset prosessit koostuivat kevyesti toisiinsa kiinnittyneistä osista, jotka olivat yhteisen systeemin / järjestelmän eri ulottuvuuksilla ja eri tasoilla.

Lindforsin mukaan systeemiajattelu tarjoaa mahdollisuuksia ymmärtää käsityön tuottamisprosessi erilaisten kompponenttien ja niiden muodostaman kokonaisuuden dynaamisena vuorovaikutuksena. Samalla avautuu myös teoreettinen näkökulma käsityölliseen tuottamistoimintaan systeeminä eli järjestelmänä. Keskeistä systeemiajattelussa on, että tietty kertymä keskenään relationaalisia kompponenttia muodostavat kokonaisuuden, jossa kaikki siis vaikuttaa kaikkeen. (Lindfors 1988, 11.) Tästä näkökulmasta näyttää siltä, että käsityön tekijä oppii työssään ottamaan jatkuvasti huomioon sekä työprosessin eri osa-alueet, niiden keskinäiset suhteet että niiden ja itse kokonaisuuden suhteet ja vaikutukset toisiinsa. On selvää, että tämä oppi  auttaa ymmärtämään myös muita monimutkaisia systeemejä ja sitä kautta koko maailmaa ja ihmistä sen yhtenä relationaalisena osana.

Ei liene ihme, että koronakriisin kurimuksessa tervettä järkeä menestyksellisesti käyttänyt Suomen kansa on kaikista uhkakuvista huolimatta säilyttänyt käsityöoppiaineen yleissivistävässä kolutuksessa, vaikka niin monet muut ovat siitä luopuneet. Edelleenkin tällä oppiaineella on hyvät perusteet olemassaololleen. Tuotakoon ne selkeästi päättäjien tietoisuuteen tavaratuotannon ja talouskasvun tehostamisen sijaan.