Mikä on taidetta?

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla oli 15.8. Lauantaiessee, jonka otsikossa kulttuuritoimittaja Arttu Seppänen kertoi löytäneensä vuoden sykähdyttävimmän taidekokemuksen pusikosta. Oheen liitetystä kuvasta näkyi, että kyseessä oli epämääräisen näköinen, varsin kookas kivirakennelma puskittuneessa, hoitamattomassa metsikössä. Se oli taideteos, joka oli tehnyt toimittajaan vaikutuksen.

Kuvataiteen erilaisten ilmenemismuotojen joukossa tämä kiviröykkiö ei mielestäni ole mitenkään erityinen, mutta sellaiseksi sen tekee rakennelman muuttuminen niin, että kun toimittaja kävi useita kertoja teosta katsomassa eri aikoina syksyllä 2019, talvella ei ollenkaan ja sitten taas keväällä 2020, niin se oli aina erilainen mittasuhteiltaan ja muodoltaan. Sitten, eräänä toukokuisena iltana toimittaja tapasi paikalla itse taiteilijan.

Taideteoksen jatkuvan muuttumisen syyksi selvisi se, että ihmiset eivät antaneet sen olla koskemattomana, kuten taideteokset museoissa ja näyttelyhalleissa saavat yleensä olla. Joku tai jotkut kävivät sitä aina silloin tällöin hajottamassa, siirtelemässä kiviä sinne tänne "vääriin" paikkoihin, ja niin taiteilijan täytyi tehdä se aina uudelleen. Tämä taideteos ei ole taideinstituutioiden sisäpuolella ja niiden suojeluksessa. Se on ulkopuolista. Silloin ihmiset, joilla ei ole taiteenvastaanottamisenkykyä, voivat potkia niitä kiviä ja siirrellä niitä paikoiltaan niin kuin mitä hyvänsä kiviä metsässä.

Mistä tiedän, että tämä kivikasa on taideteos ja että sen tekijä on taiteilija? Se tulee ilmi heti Arttu Seppäsen esseen otsikosta. Hän kertoo siinä, että kyseinen kivikasa oli hänelle vuoden sykähdyttävin taidekokemus. John Dewey (1859-1952), eräs estetiikan ja taideteorian suurista klassikoista puolestaan on sanonut, että juuri havaisijan, taiteen vastaanottajan, kokemuksessa paljastuu havaitun taiteenkaltaisuus (Dewey, Taide kokemuksena, 2010, n&n). Sitäpaitsi voin vedota myös omaan tutkimustulokseeni, tein nimittäin lisensiaattitutkielmani aiheesta Taiteen tekeminen ja vastaanottaminen ihmisen kokonaispersoonallisuuden kehittäjänä. Siinä pyrin vastaamaan kahteen kysymykseen, toinen koski ihmisen kokonaispersoonallisuutta ja toinen kuului: miksi taidetta on? Tähän viimeksimainittuun kysymykseen etsin vastausta varsin laajassa taidehistoriallisessa katsauksessa, ja sain yhteensä 23 perustetta tai syytä sille, että ihmisen tekemää taidetta tässä maailmassa ylipäätään on. Niistä ainakin seuraavat neljä ovat nähdäkseni voimassa tämän kivikasan kohdalla:

1. ihmisen luontainen kyky ja tarve
2. taiteen itsenäisenä arvona oleminen

Nämä syyt tulevat tässä ilmi taiteen tekijän pohdinnoista: "Tää on musta hienoin tähän mennessä. ... Nyt mä vaan kattelen sitä ja istuskelen poltellen sätkiä."

3. ihmisen ja hänen ympäristönsä välisten suhteiden ilmaiseminen
4. vastakohtia sulattava viestittäminen

Nämä syyt taas ilmenevät taiteen vastaanottajan, Arttu Seppäsen ihmettelyssä: "Siinä oli jotain mystistä, salaperäistä, vaivatonta, vilpitöntä. Kivi on luonteeltaan järkähtämätön, mutta teos muuttuu ja on jatkuvassa liikkeessä.

Instituution ulkopuolella teoksen kokemisessa ei ollut mitään keinotekoista asetelmaa tai kontekstia."

Ite, kuka muukaan!

Pusikosta löytyneen kivikasa-taiteen kaltaista taidetta on ruvettu sanomaan ite-taiteeksi. Wikipedian mukaan se on lyhennelmä sanoista itse tehty elämä, joka oli Veli Granön suomalaisen outsider-taiteen kartoitushankkeelle vuonna 1999 annettu nimi. Ite-etuliite erottaa itseoppineiden, instiuutioiden ulkopuolella työskentelevien tekijöiden teokset koulutettujen taiteilijoden teoksista, jotka on hyväksytty taideistituution piiriin kuuliviksi.

En pidä tästä taiteen luokittelusta. Elämä ei ole kenenkään itse tekemä. Elämä on ihmiselle annettu, saatu lahja. Siihen, millaiseksi tämä lahjaksi saatu elämä kunkin kohdalla muodostuu, voi jokainen kyllä itse(kin) vaikuttaa, mutta vain tietyissä rajoissa. Heideggeria seuraten voidaan ajatella, että kukin saa syntyessään oman mahdollisuuksiensa avaruuden, jossa elämäänsä elää ja rakentaa. Sieltä voi avata ovia uusiin mahdollisuuksiin, ja jokainen avaaminen voi sulkea muita ovia, tai sitten avata vielä uusia. Näin saamasi mahdollisuuksien avaruus joko laajenee tai supistuu kohdallasi. Elämäänsä voi siis saadun alun jälkeen vain rajoitetusti tehdä itse. (Heidegger, Sein und Zeit, 1977, 143-146.) Ja toisaalta, eikö kaikki ihmisen maailmassa tekemä ole itse tehtyä?