Tekemisentavoilla on sekä konstitutiivisia että regulatiivisia päämääriä

Kahva, kädensija, ovenripa, vedin, työntölevy, oviautomatiikka. On monta tapaa avata ovi. Lapinmökin ovessa on luonnosta löytynyt, ehkä vähän korjailtu kelohongan oksankäkkärä. Turun Taidemuseon jykevän ulko-oven voi avata tarttumalla ihanasti käteen sopivaan, pronssiin valetun pantterin vartaloon. Tavaratalon maailma avautuu pöyrivän lasioven takaa ja messukeskuksen aulasta voi sisään markkinoille astua automaattisesti avautuvan lasiseinän "läpi", jos pituutesi riittää automatiikan laukaisemiseen (minulle kävi kerran niin, ettei se pituus riittänyt, onneksi keksin nostaa käteni pystyyn).

Miten nämä erilaiset ovien avaamiseen tarvittavat apuvälineet tehdään, ja miksi ne tehdään juuri niin kuin ne tehdään? Luin äsken Sami Pihlströmin  kirjoituksen "Miksi oikeastaan teemme niitä asioita, joita teemme? Huomioita käytäntöjemme konstitutiivisista ja regulatiivisista pyrkimyksistä"  Tiedepolitiikka-lehden tämän vuoden ensimmäisestä numerosta. Teidänkin kannattaisi lukea, sillä poliittisia kysymyksiä nämä meidän käytäntömme koulutuksessa ovat.

Pihlström selvittää asiaa vertaamalla shakinpelaajien toimintatapaa heidän pelatessaan suuryhtiöiden johtajien toimintatapaan heidän johtessaan yritystään. Hän arvelee, että jos shakinpelaajilta kysyttäisiin, kumpi heidän pelissään on ensisijainen tavoite, matin tekeminen vastustajan kuninkaasta vai upseerien kehittäminen nopeasti peliin keskustan haltuunottamiseksi, he vastaisivat, että kyseiset tavoitteet ovat vertailukelvottomia, niitä ei voi asettaa samalle viivalle. Molemmat ovat tärkeitä, mutta matin tekeminen vastustajasta eli voittaminen on pelin konstitutiivinen päätarkoitus. Siihen on pelaajien sitouduttava, jotta yleensä voivat pelata. Kaikki muut tavoitteet palvelevat voittamista regulatiivisina tavoitteina.

Sama pätee yritysten kohdalla. Kun yritysjohtajille tehtiin talvella 2019 - 2020 kyselyitä, joissa asetettiin vertailtaviksi voiton tuottaminen omistajille ja mm. yhteiskunnallisesti vastuullinen toiminta tai henkilöstön hyvä kohtelu, joutuivat he vertailemaan keskenään vertailukelvottomia asioita, jotka kaikki ovat monen yrityksen tavoitteita, mutta eri tasoilla. Voiton tuottaminen omistajille on yrityksen pääpyrkimys eli konstitutiivinen piirre yrityksen toiminnassa, muut hyvät tavoitteet voivat kyllä olla mukana toimintaa säätelevinä, regulatiivisina tavoitteina, jos ne tukevat tätä päätavoitetta, jota ilman yritys ei määritelmällisesti ole olemassa.

Käsin tekemisen konstitutiivinen päämäärä eli tekemisen perusintentio

Ovenavaamisen apuvälineet ja laitteet, joista alussa oli puhe, ovat jotkut tehdyt käsityönä, toiset teollisesti, jotkut on aikaansaatu digitaalisin keinoin. Mikäli näitä tuotteita on tarkoitus tehdä paljon myytäväksi, kyse on massatuotannosta, jonka on pakko olla teollista yrittämistä. Silloin tekemisen konstutitutiivinen päämäärä on tuottaa voittoa yrityksen omistajille. Itse tuotetta koskevat tavoitteet ovat regulatiivisia ja niiden on palveltava konstitutiivista päämäärää. Erilaisten tavaroiden massatuotantoa tarvitaan tietysti aika paljon, sen vaatimaan tuottamiseen tarvitaan siis ihmisiä, jotka hallitsevat sen homman. Tämä on otettava huomioon myös koulutuspolitiikassa.

Vaikka käsityö on sekin konkreettista tuottamistoimintaa, se ei sovellu tavaroiden massatuotantoon. Käsityön tekemisessä tarvittavat ja opittavat taidot ovat kuitenkin ihmiselle monin verroin tärkeämpiä kuin massatuotannossa tarvittava asiantuntijuus. Siinä opitaan syvällistä materiaalituntemusta, tekemisen vaatimaa varovaisuutta ja pitkäjänteisyyttä, omiin haluihin kohdistuvaa kohtuullisuutta ja vastuun kantamista tekemisestään. Näiden asioiden oppimiseen on koulutuspolitiikalla syytä tehdä tilaa ja varata aikaa.

Käsin tekeminen on hidasta ja jokainen sen ulkoinen tulos on yksilöllinen. Käsityötä määrittelevää päämäärää eli sitä, miksi käsityötä tehdään, olen nimittänyt tekemisen perusintentioksi. Se siis on, Pihlströmin termiä käyttääkseni, käsityön  konstitutiivinen päämäärä. Tekemisen perusintentio on sitä, että käsityössä tekijä on pohjattoman kiinnostunut siitä, miten käyttökelpoinen, toimiva, kaunis, kestävä ja käyttäjäystävällinen hänen tekemästään tuotteesta tulee. Hän haluaa huolehtia myös siitä, ettei hän tuottamistoiminnassaan tuhlaa eikä turmele materiaaliaan eikä sen lähdettä, luontoa.  Hän haluaa tehdä hyvää hyvin.

Tekemisen perusintention taustalla on käsityön tekijän kokemus siitä, että hän on vastuussa tekemisestään ja tietynlainen hallinnan tunne siitä, että hän kykenee vaikuttamaan ympäristöönsä. Tämä kokemus syntyy käsityössä, koska tekijä on siinä kiinteässä, elimellisessä yhteydessä materiaaliinsa ja oppii työssään tuntemaan sen ja arvostamaan sitä. Vähitellen materaalituntemuksen ja käsityötaidon kasvaessa tekijälle syntyy ymmärrys kaiken tässä olevaisessa olevan yhteydestä kaikkeen, ja myös ihmisen kuulumisesta samaan yhteyteen.

(Tekemisen intentiosta tarkemmin ks. Kojonkoski-Rännäli, Ajatus Käsissämme, 1995, alaluvut 5.1 – 5.3.)

Pihlström kritisoi kirjoituksessaan viime aikoina Suomessakin harjoitettua tiede- ja korkeakoulupolitiikkaa, joka ei ota tarpeeksi huomioon tieteen tekemisen ja korkeakoulutuksen konstitutiivista päämäärää eli tutkimusta ja siihen perustuvaa opetusta, vaan yrittää vääntää tekemistä yliopistoissa enemmän monien regulatiivisten päämäärien, esimerkiksi yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen suuntaan ja taloudellisten resurssien hankintaan omaan toimintaansa yrittäjyyden tapaan. Hänen mukaansa politiikkojen ja kansalaisten tulisi ymmärtää, etteivät regulatiiviset  päämäärät muutu yliopistojen varsinaisiksi tehtäviksi, vaikka sitä kuinka suureen ääneen vaadittaisiin. Käsityön kohdalla tämä sama tendenssi näkyy koulutuspolitiikassa, jossa käsityöstä yritetään väen väkisin saada lisäresurssia taloudelliseen kasvuun korostamalla sen yhteydessä yrittäjyyskasvatusta ja innovoinnin oppimista. Ne toki kuuluvat käsityön tekemiseen, mutta eivät koskaan voi olla siinä tekemisen perusintentio. Voimme yhtyä Pihlströmiin, kun hän kirjoituksensa päätteeksi toteaa, että joskus, kuten kevään koronaepidemian yhteydessä saattaa osoittautua, että elämämme monet käytännöt kietoutuvatkin toisiinsa eri tavoin ja kenties tiiviimmin kuin olemme kuvitelleet. "Tällöin on erityisen tärkeää, että ymmärrämme, mitä nuo käytännöt `sisäisesti`merkitsevät (tai ovat aiemmin merkinneet), jotta ymmärtäisimme miten niiden keskinäisten suhteiden muutokset maailmaamme muuttavat." (Pihlström, emt., 58.)