kirjoittanut Anni Vainio, kuvassa

Tämä teksti jatkaa Seija Kojonkoski-Rännälin blogitekstin aloittamaa kriittisen käsityökasvatuksen pohdintaa ja sisältää hyvin paljon kysymyksiä. Kojonkoski-Rännälin teksti ”Kriittistä käsityökasvatusta ja radikaalipedagogiikkaa” esittelee radikaalipedagogiikkaa harjoittavan opettajan intellektuellina, kriittisenä oman työnsä tutkijana ja tietoisena koulutoiminnan kehittäjänä. Edellä mainitut ominaisuudet ovat edellytyksiä sille, että opettaja ylipäätään voi toteuttaa kriittistä kasvatusta käytännössä. Mielestäni edellytyksenä on myös, että opettajalla on selkeät näkemykset siitä, miksi hän tekee kasvatustyötä ja millaisia tavoitteita toiminnalla on pidemmällä tähtäimellä.

Olen pohtinut kriittisen käsityökasvatuksen sisältöä käsityönopettajaksi kouluttautumiseni aikana ja kirjoittanut aiheesta proseminaarityön. Kaikkein haastavinta oli mielestäni liittää kriittisen käsityökasvatuksen teoreettiset pohdinnat käytäntöön. Mitä muuta kriittinen käsityökasvatus on kuin huomiota herättävä sanapari? Millaisia tavoitteita kriittisellä kasvatuksella on ja mitä uutta käsityö tuo kriittiseen kasvatukseen?

Suorannan (2005) mukaan kriittisen kasvatuksen pyrkimyksenä on lisätä kasvatukseen osallistuvien itsetuntemusta ja yhteiskunnallista tietoisuutta sekä lisätä ihmisten mahdollisuuksia tasavertaiseen elämään ja yhteiskunnalliseen muutokseen.

Mielestäni on tarpeellista kirjoittaa näitä pyrkimyksiä hieman auki. Kriittisen kasvatuksen tavoitteina voisi siis olla, että oppilaat tutustuisivat paremmin itseensä; siihen mistä pitävät ja eivät pidä, millaisia tavoitteita heillä on elämässä ja mitä he pitävät tärkeänä tai arvokkaana. Lisäksi oppilaat tulisivat tietoisiksi siitä, ketkä käyttävät valtaa yhteiskunnassa, mikä merkitys sukupuolella on yhteiskunnassa, millaisia oletuksia ja stereotypioita ihmisten väliseen vuorovaikutukseen liittyy sekä millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia oppilailla on kansalaisina yhteiskunnassa. Lisäksi kriittisen kasvatuksen tavoitteena voisi olla tasoittaa tai kompensoida oppilaiden lähtökohtien eriarvoisuudesta johtuvia eroja ja kasvattaa oppilaita solidaarisuuteen. Tavoitteena voisi myös olla näyttää esimerkkejä siitä, miten tavalliset ihmiset ovat järjestäytymällä aikaansaaneet yhteiskunnallisia muutoksia ja millä tavoin oppilaat voivat itse olla aktiivisia muutoksen tekijöitä. Kriittisessä käsityökasvatuksessa näitä aiheita lähestyttäisiin käsityön näkökulmasta.

Kriittisen kasvatuksen pyrkimyksiä olisi hyvä vieläkin tarkentaa: Mitä kaikkea itsetuntemukseen ja yhteiskunnalliseen tietoisuuteen liittyy ja mitkä näistä ovat ensisijaisen tärkeitä oppilaan kriittiseksi kehittymisen kannalta? Mitä tarkoittaa ihmisten tasavertainen elämä? Onko tasavertaisuus mahdollista nykyisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa? Millainen muutos tarvitaan, jotta ihmiset voivat olla aidosti tasavertaisia? Miten muutos toteutetaan käytännössä? Näitä kysymyksiä opettajaintellektuellit voivat pohtia yksin ja yhdessä.

Kun tiedämme ainakin alustavat vastaukset yllä oleviin kysymyksiin, niin olemme selvillä tavoitteistamme ja voimme alkaa pohtia, miten kriittisen käsityökasvatuksen avulla voidaan tukea näitä tavoitteita. Kriittisessä käsityökasvatuksessa tekeminen liittyy oletettavasti ainakin joiltain osin käsityöhön tai käsityöläisyyteen. Kojonkoski-Rännäli rohkaisee blogitekstissään etsimään käsityön merkitystä ja sen ”olemisen tapaa tässä ajassa”, jotta kriittisen käsityökasvatuksen idea löytyisi. Näitä olemisen tapoja ja merkityksiä on tutkailtu oivaltavasti muun muassa Kaukisen ja Collanuksen (2006) toimittamassa teoksessa ”Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta”, jonka artikkeleista voi kukin käsityökasvattamisesta kiinnostunut luoda oman käsityön merkitysvyyhtinsä. Oma käsitykseni käsityöstä kriittisen käsityökasvatuksen kontekstissa on luettavissa proseminaarityöstäni. Työ sisältää myös muutamia ideoita siihen, miten kriittistä käsityökasvatusta voisi käytännössä toteuttaa.

Kriittisen käsityökasvatuksen käytännön riskinä on, että se voi ajautua tavoitteettomaan puuhasteluun ja hassutteluun. Hienot kasvatukselliset periaatteet peittyvät käytännön suorittamisen alle tai tehdään vain ”kivoja juttuja”. Pelätään, että loukataan joidenkin toisten mielipiteitä tai että ollaan liian jotain: liian kärkkäitä, liian vakavia, liian tosissaan. Riskinä on myös, ettei todellisuudessa pyritäkään muuttamaan asiantilaa vaan rakennetaan ”radikaalia identiteettiä” tai ”vastakulttuurin ilmentymää”. Näiden riskien välttämiseksi on mielestäni ensisijaista, että toiminnan todelliset tavoitteet ovat selvillä.

Epäilen vahvasti sitä, että seuraava vallankumous olisi käsityöllinen. Uskon kuitenkin, että ei ole turhaa ujuttaa myös käsityön opetukseen ja käsityöllisyyteen kriittisen kasvatuksen periaatteita ja käytänteitä. Kun samaa tärkeää viestiä tulee usealta suunnalta, viesti menee todennäköisemmin perille.

Viitteet:
Kaukinen, L & Collanus, M. (toim.) 2006. Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Tampere: Akatiimi Oy.
Suoranta, J. 2005. Radikaali kasvatus. Tampere: Gaudeamus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd.