Vuosia sitten arvostettu sisustussuunnittelija lausui televisiossa, että asiakkaan seinällä oleva teos oli kuin jossain kansalaisopiston piirissä tehty. Lausahdus ei suinkaan ollut tarkoitettu ylistäväksi kommentiksi, siitä välittyi selvästi kuinka vähän asianomainen ymmärsi saati arvosti teosta. Pahoitin asiasta mieleni enkä vähiten tekijän puolesta. Minä näin työssä sitä tekemisen riemua ja paneutumista oman luovuuden ja taitojen kehittämiseen, jota näen päivittäin omien opiskelijoiden kanssa.

Työskentelen kansalaisopistossa kädentaitojen opettajana ja olen työstäni ylpeä. Miksen olisi? Saan olla mukana näkemässä, kuinka arka tekijä puhkeaa kukkaan taitojen karttuessa ja kuinka vuosien varrella syntyy uusia, syviä ystävyyssuhteita. Näen, kuinka uudet ja kierrätetyt materiaalit saavat muodon, luovuus ja uskallus lisääntyvät, kuinka nuoret ja vähän vanhemmat yhdessä sopeutuvat ja sulautuvat toimivaksi ryhmäksi, kuinka vähän merkitsee ihmisen tausta, kieli tai ulkomuoto, kun opetellaan innolla uusia asioita.

Kuva on applikaatiosta, jonka kaikki kankaat ovat jäännöspaloja opiskelijan itselleen tekemistä vaatteista. Ensimmäinen tutustuminen tekniikkaan ja varsin onnistunut sellainen!


Applikaatio jämäpaloista

Kirjoitan tätä samalla, kun valmistaudun lähtemään opiston kevätnäyttelyn avajaisiin. Kiireisen rakentamisen ja ohjelman järjestelyn jälkeen viimeinkin koittaa taas se päivä, jolloin kaikki pääsevät näkemään talven uurastuksen tuloksia. Joku tulee paikalle nähdäkseen oman työnsä esillä, toinen hakeakseen ideoita tai tutustumaan uuteen harrastusmahdollisuuteen, kolmas kenties viettämään aikaa tuttavien kanssa. Opiskelijat ja opettajat pitävät työnäytöksiä, musiikki soi ja esityksiä löytyy liikunnasta sanataiteeseen - tiedossa on hauska ja innoittava päivä, sateesta huolimatta.