Teoriaa ja käytäntöä käsillä päällä sydämellä ja rennolla asenteella

Suomalainen käsityönopettaja ylpeänä kertoo oppiaineestaan

26.1.2018 - Kirjoittanut

Åbo Akademissa Vaasan opettajankoulutuslaitoksella käsityönopettajaksi opiskeleva Roland Wahlstèn sai pro gradu -työnsä valmiiksi  juuri tässä kuussa. Opinnäytteen nimi on Den svenska skolslöjden. En studie om slöjdämnets utveckling och nuläge i Sverige”. Aihe kiinnostaa ymmärrettävästi käsityönopettajia myös naapurimaassamme. 19.1.2018 ilmestyikin Ruotsin käsityöopettajien verkkosivustossa (Slöjdlärarportalen) Wahlsténin haastattelu http://slojdlararportalen.se/den-svenska-skolslojden-i-ett-finlandskt-perspektiv. Se antoi aiheen tähän blogikirjoitukseen.

Roland Wahlstèn kiinnostui ruotsalaisesta koulukäsityöstä ja käsityön asemasta ruotsalaisessa koulujärjestelmässä ollessaan kenttäharjoittelussa eräässä ruotsalaisessa koulussa. Siellä hän pääsi vertailemaan ruotsalaista ja suomalaista käsityöoppiainetta toisiinsa ja kertoo kuulleensa myös negatiivista kritiikkiä ruotsalaisesta koulukäsityöstä. Hän kiinnostui käsityön asemasta ruotsalaisessa koulussa siinä määrin, että päätti tehdä pro gradu-tutkimuksensa tästä aiheesta. Hänen tutkimuksensa painopiste on lähinnä teknisessä työssä.

Wahlstènin mukaan suomalainen käsityönopettaja saa koulutuksessaan ruotsalaista paremmat teknologiset tiedot käsityöstä. Lähinnä hän arvelee tämän johtuvan siitä, että suomalainen käsityöoppiaine on sisällöltään laajempi ja monipuolisempi kuin ruotsalainen, näin erityisesti teknisen työn alueella.

Suomalainen käsityönopettaja oppii koulutuksessaan reflektoimaan akateemisen ajattelutavan mukaisesti sekä oppiaineensa sisältöjä että sen opettamista koskevia kysymyksiä. Tämän tutkija arvelee juhtuvan siitä, että Suomessa on käsityöllä oma tieteenalansa, käsityötiede, johon kuuluu myös käsityökasvatus. Meillä siis käsityönopettajakoulutus on akateemista, mikä on erittäin merkityksellistä käsityön aseman ja säilymisen kannalta koulussa. Wahlsten suosittelee myös ruotsalaisille käsityön omaa tieteenalaa.

Merkittävänä erona ruotsalaisen puu- ja metallityön ja suomalaisen teknisen työn välillä Wahlstèn pitää edellisen esteettistä suuntausta jälkimmäisen teknologiseen suuntaukseen verrattuna. Erään syyn tähän hän näkee Suomen teollistumisen historiassa. Vielä 1950- ja 1960-luvuilla koulukäsityön nähtiin meillä tukevan teollisuutta ja työelämää, ja sitä kehitettiin tästä näkökulmasta lähtien. Myös sodan jälkeinen jälleenrakennus vaati taitavia rakentajia. Tutkija näkee koulukäsityön vaikuttaneen jopa suomalaisten maineeseen hyvinä työntekijöinä. Näistä lähtökohdista on Suomessa ollut aina luonnollista ottaa käyttöön uusia tekniikoita ja uutta teknologiaa sekä yhä uusia materiaaleja käsityöoppiaineen piiriin.

Eroja Ruosin ja Suomen välillä löytyy myös siinä, mitä tulee yrittäjyyskasvatukseen ja oppilaiden innovatiivisuuden kehittämiseen käsityöoppiaineessa. Suomessa nämä aiheet ovat olleet mukana eri tavoin käsityön opetuksessa jo pitkään. Ruotsissa tätä kehitystä on tarkkailtu ehkä varovaisen kiinnostuneina.

Kohteliain sanakääntein tutkija suosittelee ruotsalaisille kollegoilleen oppiaineensa vähittäistä modernisointia ottamalla aineeseen mukaan tulevaisuuden taitoja, joita esimerkiksi työn digitalisoituminen edellyttää. Hän muistuttaa, että myös käsityö opetuksen avulla voimme osallistua yhteiskunnan kehittämiseen ja kehityssuunnan määrittelyyn.

Käsityön opetuksen suurina haasteina Ruotsissa Wahlstèn pitää epäpätevien opettajien suurta määrää. Useilta heistä  puuttuu opettajankoulutus. Toinen haaste on aineopintojen jatkuva väheneminen opettajankoulutuksesta. Etäkursseilla ei saavuteta kunnollista aineenhallintaa, eikä opettajankoulutus tällaisenään huokuttele opiskelijoita vaikka töitä olisi runsaasti tarjolla.

Kysyttäessä asiaa Wahlstèn sanoo, että hänen nähdäkseen käsityöoppiainetta ei kyseenalaisteta Suomessa siinä määrin kuin tapahtuu Ruosissa. Käsityöllä näyttää Suomessa olevan korkeampi status kuin Ruotsissa. Tärkeimpänä käsityön arvostusta tukevana seikkana hän pitää käsityönopettajien akateemista koulutusta. Kun oma oppiaine voi olla yliopisto-opintojen pääaine, merkitse se tietenkin myös sitä, että jatko-opintoja käsityössä tehdään jatkuvasti, ja uutta korkeatasoista tutkimusta on aina saatavilla ajankohtaisista aiheista. Neljässä yliopistossa Suomessa on käsityönopettajankoulutusta ja myös alan professori / professoreja ja tutkijoita. Käsityönopettajat kentällä voivat jatkuvasti päivittää uuteen tutkimukseen perustuen tietojaan ja täydentää osaamistaan omassa työssään. Yhä lisääntyvä käsityön tutkimus on taustalla myös asenteiden muokkautumisessa käsityöoppiainetta kohtaan positiivisiksi yleisesti yhteiskunnassa. Niinpä meillä pidetään nykyisin käsityötä paitsi työhön kasvattavana, myös yleissivistävänä oppiaineena.

Kun haastattelija kysyy Wahlstènilta neuvoja ruotsalaiselle käsityönopettajalle käsityön arvostuksen nostamiseksi, sanoo tämä jotain, joka lämmittää suomalaista käsityön filosofian tutkijaa ihan ytimiä myöten. Hän sanoo, että käsityönopettajan tulisi ymmärtää käsityön merkitys ihmiselle, yhteiskunnalle ja luonnolle entistä syvällisemmin ja hänen tulisi osata välittää tuo ymmärrys myös oppilaille ja heidän vanhemmilleen. Silloin tietäisimme kaikki, miksi on tärkeää opiskella käsityötä tässä modernissa maailmassa.

(Nyt taisin kyllä tulkita aika vapaasti omasta näkökulmastani, mutta en kovin kauas ehkä eksynyt.)

 

P.S. Tässä eräs Slöjdlärarportalenin juttuun jätetty kommentti.

En otroligt viktig artikel!
Allt, precis allt är värdefullt vetande och borde diskuteras flitigt på såväl lärarutbildningar som bland oss verksamma lärare och våra huvudmän.
En hel del av det som skrivs fram är långt ifrån en verklighet i dagens Sverige.

Erityisen viisaiden johtajien ja opettajien aika

- Kirjoittanut

Itseohjautuvia työntekijöitä

Luin äskettäin Ajatushautomo Ellun Kanojen liiketoimintajohtajan Miia Savaspuron kirjoituksen ”Itseohjautuvuus tuli työpaikoille – mutta kukaan ei kertonut meille, miten sellainen ollaan”.

Kirjoittaja toteaa, että hierarkkisesti organisoituneissa ja johdetuissa yrityksissä pohditaan kuumeisesti työntekijöiden itseohjautuvuutta. Se tarkoittaa, että pomot yritetään saada luopumaan kontrolloinnista ja työntekijät yritetään saada luottamaan itseensä, tekemään valintoja ja päätöksiä itse sekä kantamaan myös vastuuta itse.

Työntekijöiden itseohjautuvuus on välttämätöntä koska nopeat muutokset työympäristössä vaativat nopeita päätöksiä. Oman ja muiden tekemisien arviointia ja korjaamista on tehtävä ajantasaisesti. Ei siinä ehditä odotella eri organisaatioportaiden hyväksyntää. Uusi teknologia mahdollistaa työryhmien joustavan organisoitumisen ja vaihtelevat työtavat, siihen ei tarvita esimiestä. Sitäpaitsi työntekijöistä on tullut vaativampia. He odottavat työantajalta vapauksia ja luottamusta ja sitä, että yritystä johdetaan kulttuuri ja ihmiset, ei raha edellä.

Itseohjautuvuuden nimiin vannovia yrityksiä on jo niin paljon, että puhutaan työelämän uudesta paradigmasta. Monet ovat ihastuksissaan näistä trendeistä. Se kuulostaa työltä kivassa porukassa, lämpimässä auringonpaisteessa. Se kertoo innostuksesta, luovuudesta ja hauskasta kekseliäisyydestä, onnistumisen juhlimisesta ja epäonnistumisen kohdatessa ystäviltä shampanjan kera saadusta lohdutuksesta.

Mutta monet eivät jaksakaan sellaista itseohjautuvuutta. Se uuvuttaa ja hämmentää. Kaikki eivät ilman muuta ymmärrä, miten olla itseohjautuva uudessa tai muuttuvassa työssään. Vastuun kantaminen ja toistuvasti esiin pyrkivä riittämättömyyden tunne ovat stressaavia. Savaspuron mukaan itseohjautuvuuden aiheuttamasta ahdistuksesta puhutaankin aivan liian vähän.

Liian vähälle huomiolle on jäänyt myös se, mitä työtekijöiden itseohjautuvuus edellyttää yritysten johtajilta. He eivät tässä uudessa työkulttuurissa pääse yhtään sen vähemmällä kuin työtekijätkään. Savaspuro sanoo, että itseohjautuvien työntekijöiden johtajalta vaaditaan erityisen paljon viisautta. Hänen on kyettävä luomaan psykologisesti turvallinen ilmapiiri, asettamaan selkeät ja realistiset tavoitteet sekä vahvat tukirakenteet, jotka eivät petä, vaikka työntekijän ote pettäisikin.

Savaspuron kirjoitus on lyhyt ja aihe on siinä pelkistetty. Hän ei esitä ratkaisuja havaitsemiinsa ongelmiin. Psykologi Jarkko Rantasen kirjoituksesta (https://www.hs.fi/paivanlehti/14012018/art-2000005521510.html) hän kuitenkin on löytänyt yhden vihjeen: yrityksen keskeinen menestystekijä tässä uudessa kulttuurissa on hyvä tunneilmasto. Erityisesti olisi kiinnitettävä huomiota kiitollisuuteen työpaikoilla.

Itsenäisesti opiskelevia ja oppivia oppilaita ja opiskelijoita

Ajatus itsenäisesti opiskelevasta ja oppivasta oppilaasta on sukua ajatukselle itseohjautuvasta työntekijästä. Kummassakin tapauksessa johtaja / opettaja julistetaan lähes tarpeettomaksi kyseessäolevan toiminnan suunnan näyttäjänä, toimintatapojen määrittelijänä  ja toiminnan laadun valvojana. Työntekijöille / oppilaille ja opiskelijoille nähdään tästä avautuvan vapauden toteuttaa itseään ja luovuuttaan innokkaiden työ- ja opiskelukavereiden kanssa, itse etsimiensä virikkeiden ja innovatiivisten oivallusten siivittäminä, vailla niskaan puhaltavaa päällepäsmäriä. Tekemisen ja oppimisen tulokset ovat omia, itse konstruoituja, eikä johtajan määrittelemiä tuotteita tai opettajan oppilaaseen ”kaatamia” tietoja ja osaamista.

Koulumaailmassa tämä toiminnan kehitysvaihe alkoi jo kauan sitten. Joskus viime vuosisadalla, kun konstruktivistinen oppimiskäsitys syrjäytti behavioristisen oppimiskäsityksen. Kokeiluja ja kokemuksia asiasta on meillä jo noin 40 vuoden ajalta (?). Hiukan niitä on pitkittänyt ja mutkistanut se tosiasia, että koulutus on maassamme yhteiskunnan rahoittamaa ja siis poliittisesti ohjailtua. Oppijoiden itseohjautuvuus eli oppimaan oppiminen itsenäisesti näyttäytyy silloin myös huokuttelevana mahdollisuutena leikata varoja koulutuksesta. Kärjistetysti sanoen, kun oppijat oppivat itsenäisesti, tarvitaan opettajia entistä vähemmän, ja verorahoja säästyy.

Tulkintani on, että jatkuvien muutoksen ja kokeilujen vuosikymmenten jälkeen koulutuksen alueella ollaan päätymässä tietynlaiseen kompromissiin. Koululaitoksessa oppijoina on sekä pieniä lapsia että eri ikäisiä nuoria ja aikuisia. On selvää, että siellä tarvitaan myös useammanlaisia  opiskelutapoja ja eri määrä itsenäisyyttä ja vastuuta kaikille toimijoille. Mutta selväksi käynee vähitellen myös se, että samat ongemat, joita ilmenee työelämässä työntekijöiden itseohjautuvuuden saadessa yhä enemmän jalansijaa, vaivaavat myös koululaitosta. Itsenäisen opiskelun joissain oppijoissa tuottama ahdistus ja uupumus samoin kuin opettajien uudenlainen rooli ja sen edellyttämät toimet ovat jääneet liian vähälle huomiolle.

Opettajilta on aina vaadittu viisautta tietojen ja taitojen lisäksi. Itsenäisesti opiskelevien oppijoiden opettajilta sitä vaaditaan entistä enemmän. Eikä tunneilmasto, jonka olemme aina tienneet olevan ratkaisevan tärkeä kaikissa opiskeluympäristöissä, menetä merkitystään, vaikka oppijat opiskelisivat kuinka itsenäisesti hyvänsä. Päinvastoin, se on entistäkin tärkeämpää. Yksinkertainen ja selkeä johtopäätös tästä kaikesta on, että mikäli haluamme edetä tällä itsenäistä opiskelua suosivalla kehitystiellä, säästöhaaveet koulutuksesta on syytä unohtaa. Suunta on oikea, mutta se vaatii entistä enemmän resursseja koulutukseen, erityisesti opettajankoulutukseen ja opettajien jatkuvaan täydennyskoulutukseen.

Itsenäisestä käsityön opiskelusta opettajankoulutuksessa

Tein kerran pienen tutkimuksen selvittääkseni itselleni, miten itsenäinen käsityön opiskelu sujuu opettajankoulutuksessa ja mitä se edellyttää opiskelijoilta ja opettajalta.

(Kojonkoski-Rännäli, S. 1998. Työ tekijäänsä opettaa – totta toinen puoli. Kasvatusteoreettista ja koulutuspoliittista pohdintaa sekä empiirinen tutkimus itsenäisestä käsityön opiskelusta. Turun yliopisto. Kasvatustieteiden tiedekunta. Julkaisusarja A: 189.)

En rasita lukijoitani tässä selvittämällä tarkemmin tutkimustani, mutta joitain tuloksia siitä haluan kuitenkin nostaa esiin siksi, että ne näyttävät tukevan niitä huomioita, joita tänä päivänä nousee esiin tarkasteltaessa itseohjautuvuutta työpaikoilla. Lisäksi saamissani tutkimustuloksissa on joitain vihjeitä siitä, mitä seikkoja itseohjautuvuudesta työelämässä on ehkä vielä kokonaan huomaamatta, vaikka niihin olisi toiminnan sujuvuuden ja tuloksellisuuden kannalta mitä kiireisimmin puututtava.

Yleisesti voin oman tutkimukseni tulosten perusteella todeta, että opiskelijoiden itsenäinen käsityön opiskelu edistää kyllä parhaimmillaan toiminnan tehokkuutta ja ehkä myös sen monipuolisuutta edellyttäen kuitenkin, että toiminta on etukäteen organisoitu hyvin ja että sen laajat suuntaviivat ovat vahvoissa käsissä. Itsenäisen opiskelijan on lisäksi voitava tuntea olonsa turvatuksi toimintaympäristössään. Hänen on voitava saada, paitsi vapautta, myös tarvittaessa yksilöllistä ja ymmärtävää tukea ja ohjausta, hyväksyntää, kannustusta ja rakentavaa kritiikkiä. Lyhyesti sanottuna hän tarvitsee osaavan ja viisaan opettajan. Tästä tietenkin seuraa, että tässä koulutuksen muutoksessa tarvitaan runsaasti lisää resursseja opettajien koulutukseen. Ilman sitä ei itsenäsesti opiskelevilta oppijoilta voida odottaa hyviä tuloksia.

Tutkimuksessani kävi ilmi, että opiskelun tulokset, käsityöstä puhuttaessa sekä sen ulkoiset että sen sisäiset tulokset, eivät aina ilman muuta ole itsenäisessä opiskelussa parempia kuin opettajajohtoisessa opiskelussa. Vapauden mukana saatu vastuu tekee opiskelijan varovaiseksi. Joskus se johtaa tavoitteiden alentamiseen – varmuuden vuoksi. Toisaalta itsenäisyys ja oma vastuu antaa myös luvan perustella vaatimattomia saavutuksia sillä, että ne palvelevat sellaisenaankin tämänkertaista käyttötarkoitusta ihan hyvin. Tutkimuksen kohteena olevalla kurssilla itsenäinen opiskelu ei juurikaan kohdistunut uusiin, tuntemattomiin käsityötekniikoihin, sen sijaan jo jollain tavalla hallussa olevat tekniikat kyllä vahvistuivat entisestään. Vapaus ja itsenäisyys opiskelussa ei siis aina riitä motivoimaan opijaa tarttumaan uusiin haasteisiin. Siihen tarvitaan tässäkin opiskelutavassa innostavaa ja kannustavaa – ja tuloksen turvaavaa opettajaa.

Poikkeuksen tässä suhteessa muodosti tutkitulla kurssilla tehtävän käsityötuotteen materiaaliin tutustuminen. Se toteutettiin tutustumalla valittuun materiaaliin autenttisesti siellä, missä sitä tuotettiin ja muokattiin. Kyseessä oli suomenlampaan villa. Kaikki tieto materiaalista saatiin alan asiantuntijoilta lammastilalla ja villan muokkaukseen päästiin myös tutustumaan siihen itse osallistumalla. Opiskelijat järjestivät itse opintokäynnit ja uhrasivat päiviä tutustuakseen materiaaliinsa, sovittivat aikataulut keskenään ja myös kustansivat itse opintomatkansa.

Tämä opiskelutapa osoittautui menestykseksi. Oppimista tapahtui yli odotusten ja opiskelijoista tuli itse asiassa materiaalinsa asiantuntijoita, jotka esittivät myös opettajalle ylpeinä tietojaan ja taitojaan. Syvällinen materiaalituntemus sai heidät sitoutumaan materiaaliinsa ja sitä kautta myös siitä tehtävään työhön. Lisäksi ekologinen tietoisuus ja kiinnostus tekstiilimateriaaleja kohtaan yleisemminkin heräsi. Autenttiset kokemukset ja elämykset osoittautuivat siis erittäin hyviksi oppimisen edistäjiksi. Opiskelutavan valitseminen ja sen toteutuksen suunnittelu itsenäisesti näytti nimenomaan olevan hyvien oppimistulosten taustalla, vaikka tehtävä ei ollut helppo, eikä ennestään tuttu. Koska tämä vaihe kurssin opinnoista päätettiin käytännön syistä toteuttaa ryhmänä, pääsivät aremmat ja itsestään epävarmemmatkin oppijat nauttimaan hyvistä tuloksista ja myös kaikkien sosiaaliset taidot kasvoivat. Positiivisia tunteita ja toiminnan palkitsevuutta ei voi oppimisessa yliarvioida.

1990-luvun lopulla, kun tämä tutkimus tehtiin, oli itsenäistä käsityön opiskelua koskevaa tutkimusta varsin niukasti julkaistu, eikä keskustelukaan siitä ollut kovin vilkasta. Nykyään alalla kuin alalla keskustellaan enemmän ihmisten itsenäisyydestä ja vapaudesta sekä oppijoina että työntekijöinä, mutta edelleenkään aihe ei liiemmin tutkijoita kiinnosta. Tutkittua tietoa kuitenkin tarvittaisiin aikana, jolloin koulutusta voimakkaasti kehitetään työelämän nopeita muutoksia paremmin palvelevaksi ja jokaisen kansalaisen elinikäistä oppimista korostetaan edellytyksenä työllistyä tai työllistää itsensä yhä uudelleen muuttuvissa olosuhteissa.

Omassa tutkimuksessani mukana olleet opiskelijat pohtivat kurssinsa arviointikeskustelussa sitä, millaista itsenäisen käsityön opiskelun, tai itsenäisen opiskelun ylipäätään, pitäisi olla institutionaalisessa koulutuksessa silloin, kun vielä on kyse nimenomaan institutionaalisesta koulutuksesta, ja milloin on siirrytty puhtaan itseopiskelun puolelle. He olivat koko kevään työskennelleet yksin ja pikku ryhmissä tietokoneiden äärellä, kirjastoissa, tehtaissa ja verstaissa ja kyselivät toisiltaan, mihin yliopistoa enää tarvitaan, jos opiskelu sujuu tarkoituksenmukaisesti myös nyt toteutetulla tavalla. Jääkö opettajien tieto ja taito vain kurssien ja kurssitöiden arvioinnissa käytettäväksi, ja onko tulevaisuudessa maksettava palkkaa myös niille työelämässä toimiville oheisopettajille, joilta opiskelijat esimerkiksi tällä kurssilla kävivät noutamassa suuren osan tiedoistaan ja ohjausta taitojensa hallintaan?
Nämä ovat vielä nykyäänkin hyviä kysymyksiä vailla vastauksia.

Uusia ajatuksia 2

5.1.2018 - Kirjoittanut

Kiipesin kurottautumaan kaapin ylähyllylle. Sain käsiini pussin täynnä erilaisia lankoja, erikokoisia keriä. Niistä olin joskus neulonut tai virkannut, ehkä kirjonutkin … jotain. Kaadoin ne kaikki lattialle. Kirjavana sekasotkuna ne levisivät jalkoihini.

Hypistelin, selvittelin, kerin kokoon. Etsin puikkoja. Tämäkö koko? Vai tämä? Lähdin kokeilemaan. En tiennyt mitä teen, mihin riittää langanloppu, jonka nimi tai hankintapaikka ei enää ollut mielessä. Mutta tein vain eteen päin. Sopivan levyistä, kaunista pintaa. Kun tämä kerä loppuu, niin jatkan ehkä tuolla – tai tuolla. Tai sitten panen nämä kaksi yhteen, ja jatkan niillä molemmilla.

Niin nousi aina uusia ajatuksia, hitaasti neulomisen tahtiin, takkuilevia ajatuksen pätkiä takkuilevista lankakeristä.

Aika pitkän siitä tein, koska kivoja lankoja riitti. Ajattelin, että jos päät ovat ohuempia ja kapeampia kuin keskikohta, niin ne saa helpommin solmuun. Voin kietoa sen ympärilleni, sillä tavalla kuin sitä riittää, ja solmia sitten päät yhteen.

Kun kaikki sopivat langat loppuivat, työ oli valmis. Siitä näkyi, että se oli neulekoru. Sellainen kokovartaloneulekoru. Kun sen kiinnitti mustan mekon päälle, se oli ihana!

Heti tuli mieleen, että jos ihan kapean, tai edestä leviävän renkaan teen, niin tulee kaulakoru. Ja hei! Legginssien päälle osin kiinteä, osin avoin ja  reiällinen, lämmittävä säärikoru. Mutta ei tästä langasta, täytyy etsiä joku muu.

Uusia ajtuksia syntyi monta, melkein suunnitelmia jo.

Uusia ajatuksia 1

30.12.2017 - Kirjoittanut

Sain yllätysjoululahjan, kivalta kollegaltani, tämän linkin: https://journals.hioa.no/index.php/techneA/article/view/1910/2494
Se on Tomi Dufvan artikkeli  Maker Movement. Creating knowledge through basic intention. (Techne Series A: 24(2), 2017 129-141).

Kirjoittaja on tohtoriopiskelija Aalto Yliopistossa (The school of Arts, Design and Architecture). Hän on myös taidekasvattaja ja kuvataiteilija, joka työskentelee pääasiassa uuden median keinoin. Lisäksi hän on eräs art & craft school Robotti- koulun perustajista ja opettajista. Hänen tutkimuksensa liikkuvat lähinnä koodilukutaidon, medialukutaidon ja kriittisen pedagokiikan piirissä sekä tekoälyä (AI) koskevien ongelmien parissa. Mutta nyt, tässä artikkelissa hän tutkii uuden tekijä-liikkeen ja käsin tekemisen filosofian yhteyksiä painottaen erityisesti sitä, millainen yhteys on käsin tekemisellä ja tekijä-liikkeen tavalla lähestyä digitaalista tekemistä.

Jos luette vaikka vain artikkelin ingressin, ymmärrätte varmaan, miksi sanon tätä tutkimusta joululahjakseni. Tomi on bongannut kirjoituksistani yhden rakkaimmista ideoistani, tekemisen perusintention ja tulkinnut sitä uudelleen omista lähtökohdistaan. Hän tekee siitä käsitteellisen välineen, jonka avulla meidän on helpompi ymmärtää digitaalista tekemistä ja läpeensä digitalisoitunutta yhteiskuntaamme, tarvittaessa myös muuttamaan sitä. Nähdäkseni juuri näin etenee parhaimmillaan tieteellinen tutkimus. Ja siinä ketjussa mukana oleminen tekee minut onnelliseksi.

Hyvin lyhyesti kuvattuna tarkoitan tekemisen perusintentiolla sitä, että alkuperäisessä tuottavassa toiminnassaan, muokkaamalla materiaalia käsin, ihminen haluaa tehdä hyvää hyvin. Sellaiseen tekemiseen hän innostuu ja siihen sitoutuu hoivaten tekemisellään sekä materiaalin lähdettä, luontoa, että kanssaihmisiään. Tomi Dufvan tutkimuksen mukaan näyttää siltä, että uuden tekijä-liikkeen piirissä digitaalisen tekemisen intentio eli tarkoitus on tämän perusintention kaltainen. Jos hän on oikeassa, maailmalla on vielä toivoa.

Tutkittua tietoa ja kokemustietoa

10.10.2017 - Kirjoittanut

Kosketus

Miksi oikeastaan tänä teknisesti pitkälle kehittyneenä aikana pitäisi kenenkään osata tehdä mitään käsin?

Siksi että jokin esine tuntuu nautittavalta silloin, kun siitä välittyy kokemus niistä prosesseista, joilla se on tehty. Käsin tehty esine ikään kuin kutsuu katsojaa / käyttäjää koskettamaan tekijän kättä. Tietokoneella suunniteltu ja käsin koskematta valmistettu esine näyttää täsmälliseltä ja tietyllä tavalla lopulliselta. Se houkuttelee pinnallisella viehätyksellä, mutta siinä maailmassa ei trarkastelijalla eikä tekijälläkään ole ihoa, käsiä tai kehoa. Tietokoneistettu käsi ei salli tekijälle sitä onnellista hetkeä, jolloin kaikki tietoinen kontrolli unohtuu ja moniaistiset mielikuvat ja kehollinen samaistuminen voivat tulla mukaan tekemisen prosessiin. Ja kun ne puuttuvat prosessista, syntyvä esine ei anna turvaa eikä paikkaa käyttäjän tai kokijan kehon, muistin tai unien kosketukselle.

Kaikkien luovien prosessien luontainen rakenne on epätarkka ja hapuileva. Varmuus saavutetaan niissä asteittain, useiden yritysten ja erehdysten kauttan. Tietoteknisten laitteiden hyötyjä ei tietenkään voida kieltää eikä niitä jättää käyttämättä. Ihmisen on kuitenkin opittava ensin suunnittelemaan ja tekemään käsin, vasta sitten hän voi tarttua uusiin työvälineisiin. Muuten hänen tekemisensä saattaa joutua liian etäälle aistivasta kehosta, joka kuitenkin on hänen luovuutensa lähde.

Tuntoaisti on vanhin aistimme. Kaikki muut aistit ovat sen jatketta. Käden merkitys aisti-elimenä on olennainen, koska koko elämismaailmamme on perustavanlaatuisesti haptinen eli tuntoaistilla hahmotettava. Tietokonekin pyrkii jo tavoittamaan ihmisen hänen tuntoaistinsa välityksellä tavanomaisten näkö- ja kuuloaistin lisäksi. Kännykkäsi voi esimerkiksi väristä taskussasi ja ilmaista näin tulevan puhelu, vaikka olisit säätänyt sen äänettömälle. Tämähän ei kuitenkaan tarkoita, että tietokoneella olisi tuntoaisti. Se voi omalla tavallaan `nähdä` ja `kuulla`, mutta se ei voi tuntea, koska sillä ei ole ruumista. Ihmisruumis on viittausten, muistin, mielikuvituksen ja maailmaan kiinnittymisen paikka, se on kokemuksen keskipiste. Ilman ruumista ei ole kokemusta.

Ihmisen kädet eivät muokkaa vain konkreettista materiaalia. Käsin tekemisessä kädet kommunikoivat, paitsi materiaalin, myös tekijän aivojen kanssa ja muokkaavat niitäkin. Käsillä on merkittävä rooli ihmisen älyn kehittymisessä. Kädet ajattelevat ja viestivät. Niiden ajattelun ja viestien sisältö on käsin tehdyssä esineessä. Koskettamalla esinettä, voit kokea sen viestin Mutta ilman aistivia käsiä ei voi koskettaa. Kosketuksessa herkästi aistiva ihminen saa arvokasta kokemustietoa.

Edelläolevan tekstin kirjoitin luettuani Juhani Pallasmaan kirjan Ajatteleva käsi. Arkkitehtuurin eksistentiaalinen ja ruumiillinen viisaus. (ntamo P&C 2017. Suomentanut Kirsi Heininen-Blomstedt)

Tutkimus ja kokemus

Pallasmaa (s. 1936) on professori kansainvälisesti tunnustettu arkkitehti, arkkitehtuurikirjoittaja, opettaja ja luennoitsija. Hän on julkaissut paljon ja hänen kirjoituksiaan on käännetty kymmenille kielille. Nyt lukemani kirja perustuu Pallasmaan vuosien mittaan pitämiin luentoihin ja esitelmiin.

Ajatteleva käsi on tietokirja, joka sisältää paljon tutkittua tietoa. Pallasmaa myös viittaa ahkerasti eri alojen tutkijoihin ja merkitsee lähteensä näkyviin varsin tarkkaan. Voidaan siis sanoa, että kirjan anti on tutkittua asiantuntijatietoa. Mutta se on muutakin, ja siksi sen lukeminen on vaikeaa ja osin ärsyttävääkin. Onnittelen itseäni, että jaksoin lukea sitä käsivällisesti, paikoin moneen kertaan, sillä tuon tekstin sisältämät monenlaiset totuudet avautuivat vasta vähitellen. Suosittelen kärsivällistä lukemista muillekin.

Pallasmaa ei ole vain alansa asiantuntija, hän on myös taiteilija omalla alallaan. Hän on hyvin herkkä aistimaan ja kokemaan henkilökohtaisesti itsessään ja olemassaolossaan samat asiat, jotka hän tietää todeksi tutkimusten perusteella – ja myös sellaiset asiat, joita ei ole koskaan tutkittu. Kokemuksensa hän kertoo kuin runoilija. Siinä on haastetta lukijalle. Huomaan itse olevani taipuvainen ottamaan nämä runollisesti ilmaistut kokemukset todesta siinä kuin tutkimustiedonkin. Ja vaikea niitä on kritisoida, sillä Pallasmaa asettaa ne usein tutkimustiedon rinnalle ja perustelee näin niitä vastaansanomattomasti. Esimerkiksi näin:

”Aivofysiologien ja psykologien tutkimukset osoittavat, että mielikuvat tallentuvat samoille aivoalueille kuin visuaaliset havainnot, ja että nämä kuvat ovat kokemuksellisesti yhtä autenttisia kuin kuvat, joita olemme havainneet silmillämme.(viite) Epäilemättä muidenkin aistien alueilla varsinaiset ärsykkeet ja mielikuvat ovat lähellä toisiaan ja kokemuksellisesti ne ovat siten yhtä `tosia`.” (s. 94)

Hyvin viisaalta kuulostaa käsityön tekijän korvissa myös Pallasmaan puhe mielikuvituksen merkityksestä ihmisen kaikelle toiminnalle, vaikka sitä ei ole dokumentoitu ja siinä käytetään superlatiiveja ja sellaisia ilmaisuja, jotka eivät kuulu tieteelliseen tekstiin, esimerkiksi ehkä, varmaankin ja on ilmiselvää. Hän sanoo näin: ”Ihmisen osa on ainutlaatuinen, koska elämme kokemusten, muistojen ja unien luomissa ja ylläpitämissä monituisten mahdollisuuksien maailmoissa. Kyky kuvitella ja unelmoida on varmaankin henkisistä kyvyistämme inhimillisin ja olennaisin. Olemmekin ehkä ihmisiä kuvittelukykymme, emme käsiemme tai älykkyytemme ansiosta. On ilmiselvää, että emme voisi käyttää käsiämme merkityksellisesti, jollemme osaisi kuvitella toimiemme lopputulosta.” (s. 96) Jos tämä ei olekaan tutkimustietoa (faktaa), niin se on kokemustietoa, joka parhaimmillaan laajentaa ja syventää  tutkittua tietoa.

Merkitys ja ymmärrys

Viime aikoina on paljon puhuttu kokemustiedon saamasta huomiosta tutkimustiedon rinnalla. On kritisoitu esimerkiksi sitä, että kun media kutsuu asiantuntijoita (= tutkijoita) keskustelemaan jostain ajankohtaisesta asiasta tai ongelmasta, niin mukaan kutsutaan myös ei-asiantuntijoita, joilla on henkilökohtaisia kokemuksia keskustelun aiheena olevasta asiasta. Kokemukset ovat saattaneet johtaa aivan erilaisiin päätelmiin kuin tutkimukset, ja molemmat osapuolet pitävät omaa tietoaan totena. Tämän ristiriidan esiin tuominen ei välttämättä ole huono asia. Nähdäkseni molemmat ovatkin oikeassa, vaikka se ”oikean ja lopullisen tiedon” etsijästä tuntuukin joskus ahdistavalta.

Luin hiljattain tutkijasta, joka tutki nuorison ruokailutottumuksia niiden terveellisyyden kannalta. Tulostensa perusteella hän kritisoi mediassa sitä, että Sotilaskotiyhdistykset tarjoavat (myyvät) varusmiehille munkkeja, jotka säilyttävät suosionsa vuosikymmenestä toiseen. Nehän eivät todellakaan ole terveellisiä! Hän sai palautetta eräältä Sotilaskotiyhdistyksen jäseneltä, joka kertoi, että ei näillä munkeilla ole mitään tekemistä terveellisten ruokailutottumusten kanssa, ne ovat sielunhoitoa. Tämä on esimerkki kokemustiedosta, joka varmasti ansaitsee paikkansa tutkimustiedon syventäjänä ja laajentajana.Viisas nainen tuo sotilaskotisisar!

Tässä valossa käy ymmärrettäväksi sekin, miksi villasukkien neulominen on rakkain käsityöharrastus monelle nykyisin. Sanovat, että Suomi on villasukkamaa. Pitänee uskoa, kun näillä Punomon sivuillakin perinteisen villasukan ohje on ahkerimmin käytetty (kertoi Pirjo Sinervo viime viikolla FB:ssa). Nehän eivät ole vain sukkia, ne ovat viesti tekijältä käyttäjälle, kosketuksen kautta välittyvä. Sitä ne olivat sota-aikana, kun niitä sotilaille  rintamalle neulottiin. Sitä ne ovat edelleen, kun ne ystävälle neulotaan tai maahanmuuttajalapsille annetaan. Se viesti kertoo välittämisestä ja huolehtimisesta. Se on lämmin kosketus kovina aikoina. Siinä on merkitys ja siinä on ymmärrys.

Ja niin on aina ollut.

Ohoh kullaista kotia
(Kanteletar)

Lämmin on paita liinainenkin
Oman äidin ompelema.
Vilu on vaippa villainenkin
Vaimon vierahan tekemä.

 

… KUVITTELEN …

28.9.2017 - Kirjoittanut

Kuvittelen, että käsityöoppiaine toteutuu kouluissa monenlaisen tekemisen ja kaikkien mahdolisten materiaalien työstämisen ”työpajoissa”/ ”tekijätiloissa” (makerspace). Kuvittelen, että käsityönopettajat, kuvataiteen opettajat, kotitalousopettajat, tietotekniikan opettajat, ohjelmoinnin ja koodauksen ohjaajat, ?-opettajat toimivat yhteisissä tai rinnakkaisissa tiloissa yksittäin tai ryhmissä ideoitaan kehittelevien oppilaiden opettajina, ohjaajina, auttajina ja kannustajina.

Eikä se ihan pelkkää kuvittelua olekaan. Kyllä tätä jo kokeillaan käytännössä. Yhdessä kokeilu-projektissa on ollut mukana käsityön- ja ruotsinkielen opettaja Eva Söderberg Wallhamran koulussa Partillen kunnassa Länsi-Götanmaalla Ruotsissa. Projektin nimi on Makerspace i skolan, ja tarkoituksena on löytää uusia tapoja työskennellä koulussa tekijäkulttuurin tapaan mm. käyttäen digitaalista materiaalia.

Eva Söderberg kertoo, että hänen käyttämänsä digitaalinen materiaali on vielä ollut paremminkin sähköistä materiaalia (elektriska material), eikä hän ole vielä päässyt ohjelmoimaan oppilaiden kanssa. Hän pitää kuitenkin selvänä, että siihenkin on oltava mahdollisuus tutustua niiden oppilaiden, jotka haluavat liittää ohjelmoinnin käsityöhönsä. Digitaalinen materiaali voi Evan mukaan olla esim. sähkövirtaa johtavat langat ja led-lamput, joiden avulla kirjontatyöhön saadaan valoa ja välkettä helmien ja paljettien tapaan tai niiden rinnalle.

En tiedä, ovatko ruotsalaiset meitä edellä näissä asioissa. Ehkä meilläkin on meneillään tällaisia mielenkiintoisia, käsityötä oppiaineena kehittäviä kokeiluprojekteja, mutta en vain ole sattunut niistä tietoa löytämään. Ruotsissa niitä näyttää olevan kehitteillä useita. Tietoni perustuvat slojdlararportalen.se – sivuilla oleviin kuvauksiin. Meillä Suomessa ainakin digitaalisen tekemisen tutkija, taiteilija Tomi Dufva on varteenotettava seurattava, kun käsityön opetusta uudistetaan. Itse olen, hänen tutkimuksiinsa vedoten, pohtinut digitaalista tekemistä ja tekijä-liikettä artikkelissani ”Käsin tekeminen, digitaalinen tekeminen ja uusi tekijä-liike”. Se löytyy punomosta.

Selvää on joka tapauksessa se, että käsityö-oppiaineen on kehityttävä, ja hienoa on se, että tämä kehittäminen on peräti hallituksen kärkihänkkeena Suomessa tällä hetkellä. Onnea raumalaisille kollegoille, jotka ovat saaneet kunnian johtaa tätä uljasta hanketta!
Innokomp-hankkeessa uudistetaan käsityön opetuksen käytänteitä

Toivomme kaikki, että tässä hankkeessa käsityö kasvaa uuteen aikaan sellaiseksi, kuin se parhaimmillaan voi olla!

Mutta?

Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka

kullassa ruskotelkoot;

Toiveet on turhia, vaikka ne kuinka

onnea uskotelkoot.

(E. Katila. Otto Manninen, 1872 – 1950)

Silti

kuvittelen – haaveilla saa ja haaveilla kuuluu.

Ilmiöpohjainen opetus, tutkiva oppiminen ja käsityötuotteen suunnittelu- ja valmistusprosessin teoreettinen malli

13.9.2017 - Kirjoittanut

Ilmiöpohjaisella opetuksella ja oppimisella tarkoitetaan oppiainerajoja rikkovaa, tutkivaa otetta oppimiseen. Lähtökohtana ovat kokonaisvaltaiset, todellisen maailman ilmiöt, joita tarkastellaan kokonaisina, aidossa kontekstissa. Ilmiöpohjaisuus avaa isompaa ikkunaa maailmaan ja sen ymmärtämiseen.

Tutkiva oppiminen ei ole menetelmä vaan ajattelutapa. Se on näkemys oppimisesta tai kasvatusfilosofia, joka tarkoittaa opetuksen organisoimista siten, että oppiminen tapahtuu ongelmanratkaisuna ja tähtää ilmiöiden ymmärtämiseen.

Ilmiöpohjaisella opetussuunnitelman rakenteella tarkoitetaan sitä, että osaamisen tavoitteet (/oppimisen ja opetuksen tavoitteet) on esitetty oppiainekohtaisen jäsennyksen ohella laajempina oppiainerajat ylittävinä kokonaisuuksina.

Nämä määritelmät on kerätty nettisivuilta http://www.edu.fi/perusopetus

Niitä on näkynyt usein myös lehdistössä ja sosiaalisessa mediassa näinä aikoina. Ne ovat tulleet kaikille tutuiksi. Silti niiden perään kysellään. Epäselväksi näyttää usein jäävän, mitä ne oikeastaan tarkoittavat käytännössä, oppilaiden ja opettajien työssä.

Ilmiöpohjaisen opettamisen ja tutkivan oppimisen määritteitä lukiessa vanhan konkarin mieleen nousee väistämättä ”Anttilan häkkyrä”. Varmaan muistatte vielä tekin sen? Se on käsityötuotteen suunnittelu- ja valmistusprosessin teoreettinenen malli (Pirkko Anttila 1993). Kun sitä katselee ilmiöpohjaisen opetuksen ja tutkivan oppimisen määritelmät mielessään, sen huomaa kuvaavan juuri sitä prosessia, jonka mukaisesti nämä ”uudet” opettamisen ja oppimisen tavat etenevät. Anttilan kuviosta pitää muuttaa vain prosessin lopputuloksen nimi, Valmis työ onkin tässä tapauksessa Ilmiön ymmärtäminen. Seuraavassa esitän sanallisen selitykseni Anttilan mallista (vuodelta 1995) ilmiöpohjaisen opetusprosessin ja tutkivan oppimisprosessin teoreettisena mallina.

Ilmiöpohjainen opetusprosessi ja tutkiva oppimisprosessi alkaa tuumailuvaiheella jonka aineksina on oppilaiden erilaisista lähteistä hankkima informaatio; faktat, testattu tieto, mielikuvat, taito-tieto, kokemukset yms. viriketieto. Prosessi etenee tutkittavaa ilmiötä koskevalla funktio- ja arvoanalyysillä alkumielikuvan kautta tutkimisen perustoimintojen määrittelyyn ja toimintasuunnitelman laatimiseen. Siitä alkavat useat spiraalimaiset toimintakierrokset, joiden aikana mielikuvaa ja suunnitelmia testataan, arvioidaan ja korjataan yhdessä muiden oppilaiden ja opettajien kanssa. Toimintakierroksiin kuuluu uuden tiedon hankintaa, tutkimusresurssien ja rajoitusten optimointia, arvo- ja funktioanalyysin tarkentamista sekä ilmiön ymmärtämiseen liittyvien ongelmien ratkaisuvaihtohtojen kehittelyä kokeilujen, tutkimisen ja arviointien perusteella. Mielikuva ongelmien ratkaisuista täsmentyy ja ymmärrys ilmiöstä lisääntyy vähitellen edettäessä kohti päättöanalyysiä, jonka jälkeen tutkittu ilmiö näyttäytyy oppilaille selkeänä osana maailman ja elämän kokonaisuutta ja vapauttaa heidät entistä osaavampina uusien ilmiöiden tutkimiseen. 

Onhan selvää, että kun oppilaille annetaan oppimistehtävä, jokin ”kokonaisvaltainen, todellisen maailman ilmiö”  – tai he saavat sellaista itse ehdottaa, niin ei heille todellakaan voida panna eteen tätä teoreettista prosessimallia ja pyytää heitä toimimaan sen mukaisesti. Opiskelutilanne, -tila ja oheismateriaalit on sen sijaan järjestettävä sellaisiksi, että tämän tyyppinen toiminta voi niiden puitteissa toteutua. Se on eri oppiaineiden opettajien yhteistehtävä. He myös ovat koko prosessin ajan oppilaiden suuremmoinen apu-, turva- ja kannustusjoukko. Uskon, että käsityönopettajat ovat tässä tehtävässä avain-opettajia.

Siinä, kuin kokonaisessa käsityöprosessissa, on monia näkökulmia. Sellainen koulutus tuottaa työelämän professori Hannu T.L. Heikkisen mukaan (HS 31.5.2017, A5) yleissivistystä. Se taas on kykyä ajatella laajasti ja toimia järkevästi. Se on käytännölistä viisautta ja erilaisten kulttuurien, ajattelutapojen ja elämisen muotojen syvällistä ymmärtämistä. Siinä syntyy oppilaiden laaja-alaista osaamista, jota kaiken toiminnan koulussa pitäisi tavoitella ilmiöpohjaisen oppimisen asantuntijaopettajien Ilona Taimelan, Jesse Jarvan ja Veli-Matti Harjulan mukaan (HS 30.8.2017, B12).

Tiedämme, että vaikka käsityöprosessin teoreettinen malli on hieno ja kohdettaan hyvin kuvaava, ei toiminta tuossa prosessissa aina suju kuin tanssi. Mutta silti, tai ehkä juuri siksi, tämä työskentelutapa on kasvatuksellisesti hyvin hedelmällinen. Mielestäni osuvasti tämän selittää Carl Heath (senior researcher och designer vid interactive Institutee, ICT, Göteborg). Hän sanoo sen näin:

”Käsityössä prosessisuuntautunut työskentelytapa on hyvin tärkeä. Siinä epäonnistutaan, yritetään uudelleen, ja lopuksi useimmiten päästään perille. Tutkimisen, epäonnistumisen, uudelleen tekemisen ja yrittämisen prosessi sekä työvälineiden että materiaalien avulla, on tärkeä osa oppimista. Lapset eivät pelkää epäonnistua, ja se on hyvä. Epäonnistuminen on tärkeää ja se pitää sallia. Se osoittaa sen, mikä ei toimi ja voi vieläpä johdattaa oikeaan ratkaisuun.”

http://slojdlararportalen.se/slojd-ger-elever-forstaelse-for-programmering/

Tekijän tunteet ja tekemisen taito

29.8.2017 - Kirjoittanut

Tunnekokemukset ovat elävän olennon itseorganisoituvia rakenteita, jotka rekrytoivat erilaisia prosesseja (mm. hermo-, lihas- jne.) pitkälle integroituneeseen toimintaan.

Arviointi ei – vastoin yleistä näkemystä – ole vain päänsisäinen ”fiksu” (”brainy”) prosessi, joka olisi täysin irrallinen tunteista, tai vähintäänkin niiden ruumiillista aspekteista. Arvioinnit syntyvät kaikkialla organismissa sen toimiessa kokonaisuutena.

Affektiivisuus läpäisee mielen. Meillä on perustavaa laatua oleva kyky vaikuttua tunteellisesti jostain, joka on meille merkityksellistä, koska olemme eläviä, ruumiillisia organismeja. Eloton olento ei pyri ylläpitämään itseään eikä sillä ole mitään syytä välittää mistään mitään.

Nämä tutkimustiedot löytyvät professori Giovanna Colombettin teoksesta The Feeling Body: Affective Science Meets the Enactive Mind (2014). Tekijä on kognitiotieteen filosofian tutkija, joka on perehtynyt älyllisen toiminnan, ruumiillisen toiminnan ja tunteiden kiinteään yhteyteen elävässä organismissa, kuten ihmisessä. Näkemykseni mukaan hänellä on paljon annettavaa käsityötieteelle ja käsityökasvatukselle. Myös käsityön opettajat löytävät varmasti rohkaisua työhönsä ja ratkaisuja ongelmiinsa tästä kirjasta.

 

Käsityötunti on tunteita täynnä

Käsin tekemisen opiminen on siirtymistä katsomaan työtään ja tekemistään aina uudesta näkökulmasta. Siinä oppija joutuu asettamaan jatkuvasti kykynsä koetukselle, ja ne myös ovat koko ajan esillä ja muille näkyvissä. Taito kehittyy hitaasti ja vaivalloisesti. Puutteitaan ei voi piilottaa eikä mestariksi ole oikotietä. Onneksi käsityöluokassa on aina mukana kaverit ja opettaja. Oppimista helpottaa, kun saa jutella muiden kanssa, kun saa auttaa ja tulla autetuksi, kun huomaa että samassa veneessä ollaan.

Mutta silti – välillä oppilaiden tekee mieli heittää koko työ päin seinää, joskus heidän taas on pakko kiljua ilosta. Joku on paniikissa, toinen hehkuu ylpeydestä, muutamat ”ei vois vähempi välittää”. Käsityöluokassa työskennellään keskellä monenlaisia tunneilmaisuja. Oppilaiden halu tehdä ja oppia tekemään syttyy ja sammuu, syttyy ja sammuu … sen tunnekuohun keskellä  on tärkeintä vaalia tekemisen ja oppimisen motivaation lepattavaa liekkiä.

Kuinka opettaja voi siitä selvitä?

Stina Westerlund asetti itselleen tämän kysymyksen ja lähti etsimään vastausta Umeån yliopistossa. Syntyi väitöstutkimus Lust och olust – elevers erfarenheter i textislöjd. Väittävät, että se on ensimmäinen tutkimus, jossa päähuomio kiinnitetään tunteisiin tekstiilityössä oppilaan näkökulmasta ja vieläpä liitetään nuo tunteet taidon oppimiseen. Väitteessä lienee vinha perä, ainakaan minä en ole aiemmin sattunut tällaista tutkimusta käsiini saamaan.

Kyseessä on empiirinen tutkimus, jossa neljää tekstiilityöryhmää vuosikurssilta 8 tutkittiin tarkailemalla oppilaiden työskentelyä ja siihen liittyviä tunneilmaisuja käsityötunneilla. Havainnot tallennettiin videoimalla ja haastatteluin. Havainnoinnin kohteena olivat siis erityisesti oppilaiden erilaiset tunteet, jotka kertoivat heidän elämyksistään ja kokemuksistaan käsityössä ja käsityöstä . Tutkijan vaikea tehtävä oli sitten analysoida eri tavoin noita havaintoja ja tulkita meille muille, mitä ne kertovat siitä, miksi joku oppilas tekee työtään halukkaasti ja innostuneena, kun taas toinen menettää mielenkiintonsa tekemiseen ja oppimiseen välillä lähes kokonaan. Tulkintansa perusteella tutkija antaa sitten myös vinkkejä siitä, miten käsityön opetus olisi järkevää organisoida mm. opetussuunnitelman, työtilojen ja ajankäytön kannalta katsoen.

Stina Westerlund halusi myös asettaa kysymyksen alaiseksi sitkeästi elävän ja usein esiin tuodun näkemyksen käsityöstä hauskana ja pidettynä, helppona oppiaineena, jossa ei tarvitse paljon ajatella ja joka niin muodoin on vastapainona vaativille, teoreettisille oppiaineille, kuten matematiikalle. Hän sanoo, että voimakkaat tunnevaihtelut ovat tärkeä osa työskentelyprosessia käsityöoppiaineessa, eikä se niinkään riipu siitä onko tekeminen hauskaa vai ikävää, vaan siitä onko se oppilaalle merkityksellistä vai yhdentekevää. Aikaa vaativa ja runsaasti vastusta tarjoava käytännöllinen työ on tämän tutkimuksen valossa useimmille oppilaille positiivisella tavalla haastavaa. Juuri haasteiden vastaanottaminen ja yritykset vastata niihin synnyttivät voimakkaita tunneilmaisuja.

 

Jokainen haluaa tulla sellaiseksi kuin optimaalisesti voisi olla

Taidon merkitys ihmisen kaikessa työssä ja tekemisessä, käsin tekemisessä erityisesti, on monissa tutkimuksissa todettu. Esimerkiksi sosiologi ja työn tutkija Richard Sennett tiivistää teoksessaan The Craftsman (2008) käsityöläisyyden kaksi ydinkohtaa haluksi tehdä hyvää työtä ja taidoiksi, joita hyvän työn tekeminen edellyttää. Hänen mukaansa kaikenlaisen työn tekijät voisivat näiden käsityöläis-hyveiden avulla saavuttaa paremman elämän. Kysymys on kokemuksellisesti hyvästä elämästä, erityisesti hyvästä työelämästä. Nykyisen töelämän kehittäjien ja tutkijoiden soisi ottavan hyviä vinkkejä Stina Westerlundilta siinä, mitä tulee työntekijöiden työhalukkuuteen ja uusien taitojen oppimishalukkuuteen. Avainkäsite on työntekijän tunteet. Onko ne otettu riittävästi huomioon? Onko niistä keskusteltu yhdessä? Onko niissä piileva oppimismahdollisuus ymmärretty oikein?

Lukiessani Stina Westerlundin tutkimusta, heräsin ihmettelemään, miksi tunteista ei juurikaan puhuta, kun puhutaan taidon oppimisesta! Ilokseni löysin tähän erään syyn tästä samaisesta tutkimuksesta. Siinä tuli nimittäin esiin, että oppilaat itsekin osasivat vasta jälkeenpäin käydyissä keskuteluissa puhua tunteistaan, joita olivat kokeneet työprosessin aikana. Negatiiviset tunteet oli koettu työprosessin kuluessa varsinaisiksi esteiksi  työn etenemiselle ja tästä nousi haluttomuus koko työhön. Huomaamatta oli jäänyt, että juuri tekijän tunteet usein olisivat ilmaisseet eteen tulleen ongelman ja avun tarpeen ja mahdollisesti ohjanneet uudenlaisiin ratkaisuihin.

Pohtiessaan, miksi tunteiden huomioonottaminen työssä on oppilaille niin vaikeaa, Stina Westerlund tuo yhtenä syynä esiin kulttuuriimme syvään juurtuneen ajattelutavan, jonka mukaan tunteet todellakin nähdään enimmäkseen rationaalisen päätöksenteon esteenä eikä potentiaalina, joka voisi tukea sitä. Kulttuuriin juurtuneita ajttelutapoja on vaikea muuttaa, mutta hyvä alku kehittymiselle on se, että asia tiedostetaan ja ymmärretään. Tutkimuksensa tulosten myötä Stina Westerlund on vakuuttunut siitä, että oppiminen tekstiilityössä on pohjimmiltaan tunteellista (emotionellt). Onkin todella luontevaa, että tunteiden merkitystä juuri käsityötaidon oppimisessa selvitetään.

 

Käsin tekeminen on merkityksellistä työtä

Taidot ja osaaminen ovat ihmiselle eräs tärkeimpiä asioita elämässä. Niihin liittyy paljon toivoa ja ylpeyttä, häpeää ja pettymystä. Ne ovat suurten tunteiden lähde. Käsityössä ovat tekijän taidot koko ajan esillä. Ne näkyvät kaikille työn ulkoisen tuloksen laatuina. Voiko tunneherkempää asiaa olla! Sosiaalinen ympäristö, käsityöluokassa siis luokkatoverit ja opettaja, ovat tärkeässä asemassa. Työn tekijän on ehkä hyvinkin vaikea kestää heidän kritiikkiään. Mutta perusteeton hymistely on kuitenkin tekijän oppimis- ja tekemishalulle tuhoisampaa kuin rakentava kritiikki ja myötäelävä avunanto. Kyllä tekijä itse tietää, onko hän onnistunut. Koko työprosessin ajan hän saa parhaan vahvistuksen onnistumisestaan hiljalleen valmistuvalta työkohteelta itseltään. Valmis työ on eräänlainen tekijänsä todellistuma. Siinä tulee näkyväksi hänen kehittymisensä ja se julistaa hänen toimintamahdollisuuksiensa laajenemisesta maailmassa, sanoo Stina Westerlund. Aristoteles oli oikeassa sanoessaan, että tekijä  rakastaa  teostaan ja siinä nimenomaan omaa olemistaan, koska  teos tekee aktuaaliseksi ja tunnetuksi sen, mitä tekijä potentiaalisesti on.

Vuonna 2000 kirjoitin Aikuiskasvatus-lehden 2/2000-numerossa seraavasti:

”Eräs suurimpia onnen lähteitä elämässä ihmiselle on omassa itsessään olevien mahdollisuuksiensa aavistaminen ja niiden käyttöön ottamisen tuoma hallinnan kokemus. Tässä en tarkoita jonkun itsensä ulkopuolella olevan hallitsemista, esimerkiksi tietämistä ja todellisuuden hallitsemista tiedoillaan. Sen sijaan tarkoitan ihmisen omasta olemuksestaan löytämiensä taitojen hallintaa ja siitä nousevaa osaamisen tunnetta eli tunnetta siitä, että on kykenevä `kantamaan kortensa kekoon` oman elämänsä rakentamiseksi  ja samalla koko ihmiskunnan hyväksi.”   Eräs Stinan tutkimustuloksista kertoo, että kun oppilaat sanovat, että käsityö on hauska ja mukava oppiaine, he eivät – vastoin yleistä näkemystä – tarkoita, että se on helppo oppiaine, jossa ei tarvitse paljon ajatella. He tarkoittavat, että sillä on merkitystä. Käsityötaidon kehittyessä he kokevat mahdollisuuksiensa laajenevan maailmassa. Heideggerin sanoin: he kokevat kasvavansa varsinaiseksi itsekseen.

 

Mikä tekee työstä mielekästä?

Oppilaiden suorien ja epäsuorien tunneilmaisujen perusteella Stina Westerlund määritteli tutkimuksessaan kolme asiaa, jotka näyttivät eniten vaikuttavan heidän työhalukkuuteensa ja/tai -haluttomuuteensa. Ne olivat opetusyhteisö, itse työstettävä kohde (työn sisältö) ja käsityöprosessin eri toiminnot, erityisesti kokemus niiden sujumisesta. Näillä kolmella on suuri merkitys siinä, miten oppilas käsityöoppiaineen näkee ja kokee. Tämä tarkoittaa, että oppilailla tulisi olla omaa työtään koskien riittävästi päätöksenteko- ja toimintavapautta. Heidän pitäisi myös voida luottaa siihen, että tarjolla on  heidän tarvitsemaansa apua ja tukea sekä ennen kaikkea rohkaisevaa kannustusta ongelmien ilmaantuessa. Näihin asioihin voidaan opetuksen suunnittelulla ja toteuttamistavoilla paljon vaikuttaa. Avaimet taidon oppimisen onneen ovat siis opetushallinnon, opetuksen rahoittajan ja – näiden tahojen sallimissa puitteissa – viimekädessä opettajien käsissä.

Käytännön ratkaisut eivät tietenkään ole helppoja. Yhteiskunnan ja kulttuurin muutos edellyttää opetuksen suunnittelijoilta ja toteuttajilta toisaalta joustavuutta tarpeellisissa uudistuksissa ja toisaalta lujuutta sekä oppilaan että yhteiskunnan kannalta hyvin perusteltujen käsityön opetuksen vahvuuksien puolustamisessa.

 

Koulukäsityössä on aika-ongelma

Oppimisprosessi, joka koulussa on tietenkin tärkein tavoite, on yleensäkin kovin hidas. Käsityö oppiaineena on koulussa silti outo ilmiö sikäli, että siinä rauhallisen ajan tarve on vielä suurempi kuin useimmissa muissa aineissa. Lisäksi nykyinen lineaarinen aikakäsitys ja ajan tarkka jakaminen tunteihin ja minuutteihin ei sovi lainkaan käsityön tekemiseen. Käsityössä vallitsee edelleen vanha syklinen aika.

Käsityötä tehdessä tekijä kadottaa itsensä tekemiseensä, silloin jako subjektiin ja objektiin katoaa. Edestakaisliike rationaalisesti ohjautuvan tekemisen ja tietyllä tavalla kuin itsestään soljuvan tekemisen välillä, ruokkii ihmisen ajattelua ja synnyttää uusia ideoita. Kun mieli on tekemistä täynnä, ja rationaalinen ajattelu on väistynyt, tekijällä on mahdollisuus kuunnella `mietiskelevää kehoaan`. Silloin hän havaitsee, että hänen kätensä ovat `konkreettisia ajatusten alkuja` täynnä. Tekemisessä syntyneet uudet ajatus-idut taas puolestaan vaativat kehittelyä rationaalisen ajattelun avulla. Näin kasvaa käsityötaito, sillä on oma rytmi. Käsityön aika on kuin tila, josta tekijä voi poistua vasta, kun työprosessin vaiheet sen sallivat. Voi vain kysyä, mihin ennalta määriteltyyn aikatauluun tämän tekemisen tavan voi sijoittaa särkemättä työn luonnollista rytmiä!

 

Mutta näistä emme luovu

Opittavien käsityö-tekniikoiden määrää voidaan tuntien vähyyden tähden rajustikin vähentää. Ei meidän tänä päivänä tarvitse oppia koulussa kaikkia niitä tekniikoita, joiden hallitseminen ennen nähtiin tärkeänä. Työn laadusta sen sijaan emme voi tinkiä. Kysymys on hyvän työn edellyttämien taitojen oppimisesta, niitä ei voi oppia hutiloimalla eikä ongelmia oikaisten. Aluksi tarvitaan melko tarkkaan rajattuja ja ohjattuja harjoituksia.

On kuitenkin pidettävä kiinni siitä, että oppilas mahdollisimman pian pääsee kokemaan taidon oppimisen kannalta niin hedelmällisen kokonaisen käsityöprosessin sellaisen työn parissa, joka on lähtöisin hänen ikiomasta ideastaan. Hän tarvitsee tietenkin rohkaisua ja apua etsiessään ratkaisuja suunnittelua ja tekniikoita koskeviin ongelmiinsa, mutta mahdollisimma vapaa, itsenäinen toiminta on kuitenkin tavoitteena. Stina Westerlund havaitsi tutkimuksessaan, että oppimisen kannalta on hyvin arvokasta, jos oppilaalle muodostuu tunneside työhönsä. Hän kokee sen silloin omakseen ja haluaa pitää kiinni tavoitteistaan.

Monessa maassa käsityö ja design on yhdistetty yhdeksi oppiaineeksi. Taustalla on tuotteiden ja palvelujen suunnittelun merkityksen lisääntyminen työelämässä. Tätä kannattaisi kuitenkin harkita tarkkaan. Käsityö ja design-oppiaine joutuu tasapainottelemaan kahden erilaisen lähestymistavan tai kahden erilaisen diskurssin välillä. Käsityössä lähtökohta on luovassa oppilaassa, ja siinä tavoitellaan oppilaan monipuolista kehittymistä ja autonomiaa hänen työskennellessään kokonaisen käsityöprosessin puitteissa. Designissa ymmärretään tekijän luovuus enemmänkin markkinaehtoisena, ja lähtökohtana on yrittäjyyteen liittyvät periaatteet.

 

Käsityö on sivistävä oppiaine, sen perusteleminen taloudellisella hyödyllä johtaa harhaan. Tehdä jotain voiton saavuttamiseksi ei ole sama kuin tehdä jotain sen itsensä vuoksi. Ollakseen luovia, uteliaita ja innovatiivisia oppilaat eivät tarvitse designin tai yrittäjyyden lähestymistapoja työhönsä.

 

 

MAAILMAAN LAAJENEVA MINUUS JA PUKEUTUMISEN KUVA

21.7.2017 - Kirjoittanut

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä

kuka minä

minä

me

Tähän kolmella sanalla paljon puhuvaan runoon päättää Minna Uotila kirjansa Pukeutumisen kuvaus (1995). Se on kirjoitettu edellisenä vuonna julkaistun vätöskirjan jatko-osaksi. Väitöskirjan nimi on Pukeutumisen kuva – fenomenologis-eksistentialistinen lähestyminen pukeutumiskuvien tekemiseen ja tulkintaan. Se on käsityötieteen ensimmäinen väitöskirja Suomessa.

Tänään voimme todeta, että käsityötiede aloitti akateemisena tutkimusalana hyvin avandgardistisesti, sillä Minna Uotila oli edelläkävijä asettaessaan kysymyksen pukeutumisesta ja minuudesta rinnakkain vihjaten näin, että ihmisen minuus ei ehkä rajoitukaan vain ihmisolennon mieleen, vaan ulottuu myös hänen ruumiiseensa laajenee siitä edelleen hänen vaatteisiinsa ja asusteisiinsa, siis ihmisen ulkopuoliseen maailmaan. Minna puhuu pukeutumisen kuvasta ihmisen todellistumisen muodon kuvana ja kertoo etsivänsä filosofisia ja humanistisia lähtökohtia tuon todellistumisen eri muodoille.

Luin hiljattain Eurooppalaisen filosofian seuran niin & näin-lehteä 2/2017. Sen yhtenä teemana on ruumiillinen mieli. Artikkeleissa puhutaan mm. mielen hauraista rajoista ja ihmisen aivoista, jotka eivät ole kuin tietokone. Tutkijat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana vähitellen luopuneet tietokonevertauksesta puhuessaan ihmisaivoista ja kiinnostuneet sen sijaan ihmisen toiminnallisista valmiuksista ja hänen tavoistaan olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kognitiotieteen filosofiaa käsittelevä artikkeli Maailmaan ulottuva minuus (Heidi Haanila, Anne Salminen & Pii Telakivi, s. 35-39), nosti mieleeni Minnan väitöskirjan ja oivalsin, että jo tässä varhaisessa käsityötieteen tutkimuksessa on myös kyse samasta asiasta, siis pukeutujan, ja ehkä vielä enemmän itselleen vaatteita ja asusteita tekevän ihmisen minuuden laajenemisesta hänen toimintansa ja sen edellyttämien taitojen välityksellä ulkopuoliseen maailmaan.

Tässä linkki kyseiseen n&n-lehden numeroon:

https://www.netn.fi/lehti/niin-nain-217

Mielenfilosofia on perinteisesti määritellyt ihmisen mielen rajoittuvan pään sisälle, tarkemmin sanoen aivoihin. Vaikka aivot ovat tietenkin osa ihmisruumista, niin vanha kartesiolainen käsitys mielen ja ruumiin erillisyydestä (body – mind) on saanut meidät kuvittelemaan, että aivoissa oleva mieli ei ole missään tekemisissä ruumiin kanssa, koska se on henkeä, tai se on sielu. On hämmästyttävää, että vasta viime vuosikymmenten aikana on kognitiotieteessä syntynyt suuntaus (enaktivismi), jonka mukaan mieli onkin luonteeltaan perustavanlaatuisesti kehollista. Ihmisen mieli on kiinteästi sidottu aistivaan ruumiiseen, ja ruumis puolestaan on kiinteästi sidoksissa omaan ulkoiseen ympäristöönsä. Kognitioon, myös ns. korkeampiin kognitiivisiin prosesseihin, kuuluu ajattelun lisäksi kehollinen toiminta sekä vuorovaikutus ympäristön kanssa. Käsityön tekijälle ja tutkijalle tuo tuntuu niin tutulta. Se on koettua todellisuuttamme.

”Minulle pukeutumiskuva onkin kirjallisuuden, musiikin, elokuvan ja tanssin rinnalle asettuva kulttuurin ilmenemismuoto ja osa sitä sekä henkistä että aineellista kulttuuria, jota ihmiset erilaisten yhteisöjen jäseninä omalla olemasolollaan ja toiminnallaan luovat”, sanoo Minna Uotila kirjassaan vuonna 1995. Vuonna 1994, kun Helsingin Sanomat haastatteli häntä väitöksen vuoksi, hän sanoo: ”Luon teoksen joka aamu. … Kyse ei ole vaatetuksesta viestinnällisenä kielenä ja sen esteettisestä käytöstä, vaan kyse on pukeutumisesta yksityisen ihmisen arvomaailman kannalta, yksilön luovuudesta ja ilmaisu- ja toimintakyvystä.” Pukeutumisen kuva on luovan teon tuote. Se yhdistää tekijät ja kokijat. Se on kuvataiteen laji. ”Kaikki pukeutumiskuvat eivät toki ole taidetta, mutta parhaimmillaan ne voivat koskettaa taideteoksen tavoin”, sanoo Minna. Hänen mukaansa pukeutuminen on haaste jokaiselle osana arkea ja itsensä ymmärtämistä.

Niin, ”elämä on mielenkaltaista ja mieli on elämänkaltaista” sanovat kognitiotieteen enaktivistisen suunnan tutkijat tänä päivänä. Kognitiivinen systeemi, kuten ihminen, on itseohjautuva aktiivinen toimija, jolla on kyky erottautua ympäristöstään ja ylläpitää omaa kehollista identiteettiään. Se on itse oman toimintansa lähde, joka säätelee vuorovaikutustaan ympäristönsä kanssa ja luo omat tavoitteensa. Kehollinen identiteetti, minuus, on tämän kognitiivisen systeemin eli ihmisen ydin.

Minna Uotilan mukaan eräänlaista pukeutumisen kuvausta ovat myös pukeutumisen kuvan tutkiminen ja lisäksi kaikki ne arviot, joita omasta ja muiden pukeutumisesta arkisissa yhteyksissä esitetään. Hyvin usein nuo arviot ovatkin yksilön pukeutumisen kuvan taustalla oman minuuden tai identiteetin ilmaisemisen sijaan. Ja noiden arvioiden taustalla taas ovat yhteisölliset arvokäsitykset, joiden tavanomaiset muodot ja merkitykset ovat kulttuuriyhteisön omaisuutta.

Kukin yhteisö pyrkii kasvattamaan jäseniänsä ilmaisemaan nimenomaan yhteisön arvokäsityksiä pukeutumisessaan. Tästä näkökulmasta pukeutuminen voidaankin nähdä – ei niinkään taitona oman identiteettinsä ilmaisemiseksi – kuin taitona omaan yhteisöönsä sopeutumiseksi. Se taito kulkeutuu ajassa vanhemmilta lapsille. On ymmärrettävää, että silloin saatetaan kokea tuo opittu taito joskus omalla kohdalla kovin rajalliseksi. Sen avulla ei aina löydy ilmausta niille asioille, jotka itse kukin kokee olennaisiksi omassa pukeutumisessaan ja omana itsenään olemisessa. ”Usein tuntuukin siltä, että ilmaisuun – itsekseen tulemiseen – kaivataan jotain enemmän. Tarvitaan sitä mikä osuu, jotakin jossa voimme kohdata enemmän itseämme ja omimpaamme”, sanoo Minna.

Maailmaan ulottuva minuus-artikkelissa todetaan, että enaktivistisen näkemyksen mukaan ihmisen minuus voi laajeta kehollisena kokemuksena kehon ulkopuolelle. Klassinen esimerkki tästä on sokeankepin käyttö. Harjaantunut kepin käyttäjä tunnistaa kepin avulla ympäristössään olevia pintoja ja niiden muotoja ja osaa näiden aistimustensa avulla toimia ympäristössään. Hän ei ensisijaisesti koe/havaitse keppiä kädessään, vaan tien tai kadun kepin päässä. Keppi ei ole vain ulkoinen esine, vaan kehoon sulautunut aistielin tai sen korvaaja. Näin mukautuvainen on ihmiskeho ja myös aivot. Sokeankeppi kuuluu käyttäjänsä keholliseen identiteettiin, ja niin voi myös viulu olla taitavan soittajan minuuden jatke, sanovat tutkijat.

Käsitys ihmisen minuuden laajentumisesta ihmiskehon ulkopuolelle avaa kiehtovia näkymiä myös käsityön tekemiseen. Kun teet itsellesi vaatteen tai asusteen, pidät suunnitellessasi ehdottoman tärkeinä kriteereinä sen väejä, muotoja ja yksityiskohtia aina tikkausten pistonpituutta myöten. Sen pitää tuntua omalta ja siinä sinä täytyy voida viihtyä. Etkö silloin laajennakin minuuttasi materiaalien ja taitojesi avulla pukeutumiseesi? Sinä ikään kuin tunnustelet pukeutumisellasi sosiaalista ympäristöäsi, sitä miten muut sinut kokevat ja miten he sinuun suhtautuvat. Ja jos annat itse tekemäsi asusteen jollekin toiselle, etkö silloin annakin hänelle osan itsestäsi? Sinun luovuutesi ja kätevyytesi tuotos/teos hätkähdyttää sinua, nähdessäsi sen toisen ihmisen yllä tai käytössä. Siihen liittyy tunteita, esimerkiksi sen hylkääminen tai sen kaltoin kohtelu koskee tekijän sydämeen. Se ei ole sinulle vain ulkoinen esine, se on minuutesi laajentuma.

Mutta entä sitten, jos et olekaan vapaa toteuttamaan itseäsi pukeutumisessasi! Ehkä et aina huomaa, että olet päätöksissäsi sidoksissa toisiin. Tai et uskalla poiketa normista. Pukeutumisen kuvaus-kirjassa on sivuilla 149 – 164 Sovellettu pukeutumisen kuvaus – kertomus erään suomalaisen kuvantekijän kielestä. Se on esimerkki pukeutumisesta, joka ei olekaan itsenäistä, vaan tehdään yhteisön ehdoilla. Onko se silloin enää minuuden laajentumista vai ehkä yhteisön identiteetin laajentumista yksilön minuuden kustannuksella?

Kyseinen pukeutumisen kuvaus on kertomus rouva Lahtisesta. Tutkijan aineistona ovat useat valokuvat rouva Lahtisesta runsaan kymmenen vuoden ajalta sekä haastattelut ja havainnot hänen lähiymparistöstänsä. Rouva Lahtinen oli tutkimusaineiston keräämisen aikoihin noin 50-vuotias. Hän perusti perheen jo 18-vuotiaana ja hänellä on kaksi lasta. Ammatiltaan hän on pehepäivähoitaja. Ompelijan ammattitaitoa vastaavat taidot hän on hankkinut omaehtoisesti opiskelemalla ja seuraamalla innokkaasti käsityöalan tapahtumia.

Tutkijan analyysi tutkimushenkilön pukeutumisen kuvasta perustuu siis varsin laajaan aineistoon, mikä lisää analyysin tulosten luotettavuutta. Rouva Lahtinen oli tehnyt itse kaikki tutkimuksessa mukana olleet asunsa asusteita myöten. Tämä taas tuo tutkimuksen tuloksineen hyvin lähelle kaikkien käsityön tekijöiden elämismaailmaa. Tässä yhteydessä en käy tarkasti kuvaamaan tutkimusanalyysia enkä sen tuloksia, ne kannattaa jokaisen lukea itse tutkimuksesta. Mutta koska tämä analyysi on mielestäni suorastaan herkullinen kuvaus rouva Lahtisen pukeutumisen kuvasta, en malta kuitenkaan olla referoimatta sitä kursoorisesti.

Tutkija kysyy tutkimuksessaan ensinnäkin, mihin rouva Lahtinen pukeutumiskuvien tekijänä ja siis samalla itsensä todellistajana kiinnittää huomiota. Toiseksi tutkija on kiinnostunut siitä, mitä yksilökohtaisia ja yhteiskunnallisia päätelmiä hän voi tehdä rouva Lahtisen pukeutumiskuvien ja arvostelmien pohjalta. Luettelen seuraavassa tutkijan löytämiä vastauksia näihin kysymyksiin.

Yleisvaikutelma rouva Lahtisen pukeutumisen kuvasta on silmiinpistävän siisti, viimeistelty ja siinä määrin ristiriidaton, että siitä oli aluksi vaikea sanoa yhtään mitään. Nuo piirteet eivät kuitenkaan vaikuta lainkaan tarkoitushakuisilta. Sen sijaan niistä huokuu vaatimattomuus omaan olemukseen nähden. Samalla niistä välittyy kuitenkin myös itsestä huolehtiminen ja kokemus oikeudesta siihen. Niissä on ilmaisullista rikkautta värien vaihteluna ja vaateparsien lukuisuutena. Tämä koskee myös tavallista arkea, josta voidaan päätellä, että rouva Lahtinen on varautunut erilaisiin arjen tilanteisiin hyvin.

Silmiinpistävä piirre Rouva Lahtisen pukeutumisen kuvassa on staattisuus. Kuva pysyy hyvin samanlaisena vuodesta toiseen. Koko tutkimuskuvasto koostuu omin käsin tehdyistä vaatteista ja asusteista, jotka on tehty eräänlaisen peruskaavakokonaisuuden avulla. Tuttuja kaavoja hieman muunnellen Rouva Lahtinen on selvinnyt läpi muodin vaihteluiden. Tutkijan mukaan tämä saattaa merkitä kuvan vastaanottajan kannalta helpotusta; vaikka itse muuttuisit, rouva Lahtisen voit aina tavata turvallisesti, entisenään.

Rouva Lahtisen pukeutumiskuviin liittyy tiettyä ärsyttämättömyyden ja sopivuuden estetiikkaa. Hän tuntee hyvin ympäristönsä odotukset ja pysyttelee itse tekijänä taka-alalla. Hän jättää tekijyyden niille odotuksille, joita hänen kuvalleen on tapana asettaa. Katsoja olettaa kuitenkin tekijäksi rouva Lahtisen, vaikka varsinainen tekijä onkin kuvan taustalla vaikuttava näkymätön lähiympäristö odotuksineen. Tutkija kutsuukin tekijää eräänlaiseksi ideologisesti muokkautuneeksi rouva Lahtiseksi. Rouvan itsensä kannalta se merkitsee toisten toiveiksi puetun tahdon alinomaista toteutumista.

Tutkija näkee rouva Lahtisen pukeutumisen kuvissa myös pukeutumiseen liittyvää realismia. Teokset syntyvät aina tiettyyn elämäntilanteeseen: arki eroaa juhlasta ja myös tavallisesta pyhästä. On vaikea arvioida, johtuuko tämä itse tekijästä vai sosiaalisista velvoitteista. Muutenkin näiden kuvateosten kautta on vaikea löytää yhteyttä tekijän sisäiseen todellisuuteen.

Rouva Lahtisen kuvakieli on ilmaisullisesti selkeää, silti hänen kuvistaan on vaikea löytää tekijää, hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Pikemminkin esiin tulevat katsojan pitämiset ja merkityksenannot. ”Kuvatasolla yleiskuva on hyökkäämätön ja vaatteiden kunto – niiden puhtaus ja siisteys – on yhdenmukainen käsityksiimme vaimouden ja äitiyden todellistumisen kuvasta”, sanoo tutkija.

Yhteenvetona analyysistä lainaan vielä tutkijan sanat: ”Tämän kuvantekijän näkemykset ovat yhdenmukaisia kulttuuristen kuvakäsitysten kanssa eivät niinkään hänen itsensä. … Ruova Lahtinen kunnioittaa todellisuutena niitä käsityksiä, joiden mukaisesti ihmisen kunakin aikana odotetaan ilmenevän.”

Rouva Lahtinen on aikansa lapsi kuten me kaikki. Nyt, tänä idividualismin aikana, tuntuu vieraalta ajatus, että minuuden laajentuminen tapahtuisi jonkun muun kuin yksilön itsensä ehdoilla. Se ei kuitenkaan ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on se, että tiede on vihdoin taipunut ymmärtämään ihmisen minuuden hämärät rajat. Mieli, minuus on vapautettu aivojen ahtaudesta, ja ruumis saa arvoisensa paikan ihmisen kokonaisuudessa ollessaan yhtä mielen kanssa.

TEKIJÖITÄ JA TUTKIJOITA

9.7.2017 - Kirjoittanut

Ovatko tutkimukset mielestäsi tylsiä lukea ja vaikeita ymmärtää? Liikkuvatko ne kaukana käytännön työstä ja elämästä? Ihmetteletkö, mitä hyötyä niistä ylipäätään on?

Jos nämä ovat kokemuksiasi käsityön tutkimuksesta, sinun kannattaa tutustua Hanna Guttormin väitöstutkimukseen Sommitelmia ja kiepsahduksia : Nomadisia kirjoituksia tutkimuksen tulemisesta (ja käsityön sukupuolisopimuksesta)

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/44771

Hannan tutkimus on erilainen. Jo tutkimuksen tiivistelmää lukiessasi yllätyt. Tutkija kertoo:

Pohdin tutkimuksessani tiedon tuottamisen ja tietämään tulemisen käytäntöjä ja kuvaan, miten ja mitä väitöskirjassa tapahtuu. Esitän pitkin tutkimuksen matkaa kirjoitettuja metodin ja empirian kuvauksia sekä runomuotoista kysymysten virtaa limittäin myöhemmin kirjoitettujen teoreettisten tekstien kanssa. Näitä kirjoituksia nimitän nomadisiksi. Samalla haen sekä rationaalisia että affektiivisia argumentteja ei-tietämisen, kunnioituksen ja yhdessäluomisen tilan avartamiseksi akateemisissa käytännöissä. Tässä tutkimuksessa päädyn kirjoittamaan rakkauskirjeitä tutkittavilleni/kanssatutkijoille.”

Kannattaa lukea myös luku Esipuhe ja kiitoksia, jonka päätteeksi on sanat:

”Ja kyllä minusta on paikallaan kiittää myös itseä, tätä kirjoittajaa tässä että jaksoit kirjoittaa, istua ja lukea, ajatella ja taas kirjoittaa ja ettet sittenkään luovuttanut

ja että aurinko paistaa ja ikkunatkin pestään huomenna vaikka koti muuten onkin hyrskyn myrskyn ja aina liikkeessä

ja kohta jo jatkan/jatkamme seuraaviin projekteihin ja tulemisiin elämänvirta jatkaa meissä ja meidän kanssamme”

Kun luet tutkimusta, älä anna sellaisten ilmaisujen kuin Poststrukturalistinen tietäminen tai Nomadinen etnografia pelästyttää. Hyppää niiden yli vaikkapa lukuun Sommitelma III: Runoiksi kirjoitettuja käsityötunteja (s. 43). Siellä on, aina sivulle 65 asti tekstiä, josta voit löytää oman todellisuutesi, kuulla oman äänesi. Olet mukana tutkimuksessa. Olet oleellinen osa sitä. Samalla tulee näkyviin, keitä muita siellä on oleellisena osana, keiden muiden todellisuus on pelissä.

Seuraavassa luvussa, Vinksahduksia ja haaksirikkoja eli Tahmalassa päiväkirjaan puristuneita tekstejä ja affekteja, tutkija tunnustaa olleensa näiden todellisuuksien kanssa ihmeissään ja ahdistunut. Hän tarkoittaa tekstiilityö-tekninen työ-käsityö-todellisuuksia. Ja niinhän me kaikki olimme, muistan sen tunteen hyvin. Onko se vieläkään hälvennyt täysin?

”Toisista tietäminen ja toisten eri syistä tietynlaisiksi konstruoituneiden todellisuuksien, vaikkakin diskursiivisten, teoretisoiminen kriittisestä näkökulmasta tuntui pahalta, epäeettiseltä”, sanoo tutkija.

Hänen ahdistuksensa purkautuu oman tekemisen arvon ja merkityksen epäilemiseen:

”Tiede ja tutkimus Ihmisen arvon määräytyminen suoritusten perusteella (en halua arvottaa ihmisiä sen mukaan, ovatko he akateemisia vai eivät enkä halua, että minua sen mukaan arvotetaan – tähän ajatukseen omalla elämänhistorialla vaikutuksia – tämän sanon siis tältä liikkeelliseltä paikalta) Resurssien epätasainen jakautuminen suoritusten ja hyväveli- ja -siskojärjestelmien mukaan (naiset kritisoivat hyvä veli -järjestelmiä ja tekevät itse samaa – toki tähän liittyy myös pelko siitä, ettei minua pidetä hyvänä siskona – ja kateus niitä kohtaan, joille resursseja jakautuu) Tutkijan käytävä läpi kilometrejä kirjoja ja vasta sitten valittava, mihin viittaa (en minä jaksa ehdi kykene lukemaan niin paljon tekstejä – tai vaikka lukisinkin, en halua niitä kaikkia omaan kirjaani marssittaa – epäekologistakin – toki tässäkin kateutta reippaita lukijoita ja tutkijoita kohtaan)

Turhauttavaa kirjoittaa kirjaa, jonka lukevat vain vastaväittäjä ja ohjaaja (hirveä työ ja todellinen hyöty on vain oma meritoitumiseni – luettava siis meritokratiasta – haluan herättää keskustelua, onko tässä mitään järkeä)

Tutkimusta on maailma täynnä – harmittaa myös kuormittaa tulevia tutkijoita tälläkin kirjalla Ja vaikka todetaan, että tutkimuksen arvoa ei määrää sen pituus, silti kaikki tutkimukset ovat niiiin pitkiä (voiko sanottavansa sanoa lyhyemmin? Vai onko se sitten vain pamfletti? Mitä siis on tutkimus?))”

Tutkija etsii omaa tekemisen tapaansa lukemastaan, muiden kirjoittajien kanssa:

”Helena Oikarinen-Jabain (2004, 163–164) kanssa:

hyväksy(tään) äänten moninaisuus, kiedo(taan) yhteen puhe ja hiljaisuus, palautumat, autobiografia ja fiktiot luo(daan) tuoreita keskusteluja kohtaamisia rajapinnoilla, tai niiden ylittämistä toisaalta `rajojen ylittäminen ei muuta mitään, jos emme itse halua muuttua` muntarinaan (mystory) `lihallisesti ja aistein koetun ankkuroi(tu)miseen historiallisesti erityisille kokemuksen alueille`

Arto Tiihosen (2004, 211–218) kanssa:

omaelämäkerrallisen asiantuntemuksen, kokemusten, ruumiillistenkin, oman sisäisen tarinan, sosiaalisten ja tieteellisten tarinavarantojen, integroimiseen, kirjoittamiseen ja sen hankaluuteen tekstin ja subjektin hajoamiseen

Johanna Latvalan (2004, 281) kanssa löysin Ruth Beharin (2003):

etnografian viettelevä kutsu/mahdollisuus `löytää tarina, jota ei ole etsinyt`, joka silti opettaa jotakin tärkeää myös tutkijasta itsestään”

Mutta vaikka tutkimustyö on tärkeää, ja tutkija todella haluaisi sen hyvin tehdä, niin kyllä ne aiheet ja tutkittavatkin ovat usein hankalia. Se on kovaa työtä, tämä tutkimus!

Hanna sivulla 104:

”väsyttää tämä tietäminen

että jotkut tytöt `tykkää` ihan oikeestikin neuloa ja virkata ja jotkut pojat ei tykkää ja että niin, jo tyttö- ja poika-sanojen käyttäminen `puhtaina` voi joskus olla ongelmallista, koulussa mennään sen mukaan, miten viimeistään sosiaaliturvatunnuksessa vauvat on jommaksikummaksi merkitty – ja että tää lienee pitkälti sitä, että ne on tällaiseen sukupuolimalliin sosiaalistuneita ja kulttuuristuneita, mutta voi se olla/uusintaa/toistaa sitäKIN, että jotkut tytöt tykkää joko pukeutua nätisti tai kietoutua lämpimään tai koskettaa pehmeää tai tehdä hyvää, kaunista tai lämmintä itselle ja muille, tai kaikkia näitä, mutta se ei tarkoita, että kaikki tytöt tykkäis, tai ettei pojat ollenkaan tykkäis. ja jos taas jotkut pojat ei tykkäis, se taas saattais olla/toistaa/todistaa sitä, että ne on sellaiseen sukupuolimalliin, habituksen toistamiseen, sosiaalistuneita ja kulttuuristuneita. ja sama toisin päin. : eli että jotkut pojat tykkää ihan oikeesti vasaroida ja naputtaa ja jotkut tytöt ei tykkää mutta että silti tyttöjen on yhä ja aina vaan helpompi mennä sinne poikien puolelle ja joukkoon, eikä heitä silti pidetä outoina (eikä edes tai välttämättä lesboina), vaan ehkä reippaina, ehkä poikamaisina, ehkä ihan vaan järkevinä, kun tajuavat valita oman parhaansa mukaan sillä onhan teknisillä aloilla paremmat palkat ja työmaat paikan päällä, Suomessa, täällä, tänään, huomenna ja ensi vuonna ja raskaat kalustot ja suuret koneet mitä esimerkiksi tien rakentaminen maksaa? sata kilometriä yhä nopeammin, yhä tehokkaammilla autoilla ajettavaa valtaväylää? kuinka monta miljoonaa? tosin mitä kevyemmät työkalut, sitä todennäköisemmin niitä käyttää tänään Suomessa(kin) virolainen siirtotyöläinen myös tekno-logisilla aloilla loistava tulevaisuus ja nykyisyys kun taas ale-laputettuja vaatteiksi nimettyjä lumppuja tuodaan kaukaa ja aina vain halvemmalla kertakäyttöön ja kierrätykseen Marimekko, Made in Vietnam ja poika, joka valitsee tekstiilin, saattaa saada osakseen… en pyri häiritsemään – enkö? julistan kieltämisen kautta.. ”

Tutkijakoulutuksessa jokainen tutkijaksi koulutettava saa tietää, että oikeaoppisessa tutkimuksessa on aina alussa tutkimuskysymykset, joihin kyseisellä tutkimuksella pyritään vastaamaan. Vähintäänkin tutkimuksen alusta pitäisi löytyä julkilausuttuna tutkimuksen tavoite tai tarkoitus, jotta lukija saisi tietää, miksi tämä tutkimus ylipäätään on tehty.

Mutta Hanna sanoo (s. 77):

Tässä luvussa tulen usein runomuotoisten (”tyhmien”) kysymysten ja poststrukturalistis-teoreettisten lukukirjoitusten kautta kohti ”tasa-arvoista” ja tutkijan omaa ajattelua haastavaa tutkimuksen tekemisen ja kirjoittamisen tapaa.”

Lukija saa seurata kysymysten virtaa, joka kulkee paradokseista kysymyksiin ja seuraaviin. Kysymyksistään ja oikeudestaan vastata niihin tutkija kertoo:

”Kirjoitin näitä kysymyksiä siis tilanteessa, jossa olin tullut hyvin tietoiseksi siitä, että myös oma kirjoittamiseni osallistuu sosiaalisen ja kulttuurisen maailman konstruoimiseen ja uusintamiseen. Olisin mukana toiminnassa, jossa minä tutkijana kerään aineiston vallitseville käytännöille kriittisestä näkökulmasta ja jossa minä osoitan haastateltavieni ja havainnoimieni puheista ja puhetavoista sekä joistakin käytännöistä paikkoja, joissa käsityön sukupuolisopimusta uusinnetaan. Mikä minä olisin sanomaan? Miten toisista ihmisistä voi kirjoittaa, miten toisista ihmisistä voi tietää? Olisiko minulla oikeutta mennä opetustilanteessa puolihuolimattomasti heitetyn kommentin taakse ja osoittaa tietynlaisen diskurssin rakentamista ja uusintamista? Tai osoittaa tiettyyn subjektiviteettioletukseen tai toimijuuteen asettumista?”

Näitä pohtiessa löytyy sitten kuitenkin (s. 90) oma missio:

niin, missiohan minulla ihan selvästi on – että jos tiedon osittaisuus, näkökulmaisuus, ihmistieteen tutkijasta (sitoutuneisuuksista, rajoista) irtipääsemättömyys tunnistetaan ja tunnustetaan, kirjoittaminen muuttuu lopulta todella vaikeaksi. ja minulle se on sitä. … elämän yltäkylläisyys, täyteys, ristiriitaisuus, yhtäaikaisuus, kokonaisuus, kaikkeus versus yksinkertaistetut kuvaukset, funktiot miten tämän voisi kysyä, asettaa kysymykseksi? menisikö se liian filosofiseksi?”

Tutkijan missio, hyvät kysymykset ja vastauksien etsimisen vaiva, kaikki tuo ei merkitse kuitenkaan mitään ilman lukijaa.

” mistä ihmeestä löytäisin lukijan, joka tätä ymmärtäisi, joka uskaltaisi yllättyä, ihmetellä, sallia, ryhtyä dialogiin”

”en väitä juuri mitään muuta kuin etten halua väittää mitään, heitän pallon lukijalle, seuraavalle, avaan tilan, tilaa toivon: pysähtymiselle viivähtämiselle toisin lukemiselle toisin ajattelemiselle ei paremmin tai kehittyneemmin vaan avoimemmin”

Tässä on mielestäni Hanna Guttormin tärkein viesti meille lukijoille. Hän kirjoittaa filosofista tutkimusta, hän filosofoi. Siten hän antaa lukijalleen mahdollisuuden muuttua hiukan, tulla avoimemmaksi uudelle, vaikka se uusi ei olekaan sen enemmän tosi kuin entinen totuutemme, vain uusi ja entisen rinnalla mieltämme avartava.

Joku sanoi kerran suurelle saksalaiselle filosofille, Heideggerille: minä en tarvitse filosofiaa, en tee sillä mitään. Olet oikeassa, et sinä sillä mitään teekkään, vastasi Heidegger, mutta filosofia voi tehdä jotain sinulla. Sinun kauttasi se voi uudistaa maailmaa entistä paremmaksi, kunhan se ensin on tehnyt sinusta laajemmin maailman moninaisuutta näkevän ja avarammin siitä kaikesta ajattelevan.

Filosifisiakin tutkimuksia kannattaa siis silmäillä, niin kuin kaikkia tutkimuksia. Eihän niitä läpi jaksa lukea, eikä tarvitsekaan, mutta selailla sopii etsien, josko sieltä sittenkin jotain löytyisi myös lukijan uudelleen rakentumiseksi.

Hannan sanoin:

”En analysoi käsityötuntien käytäntöjä, vaikka olin niin alussa kuvitellut tekeväni, vaan avaan kurkistusikkunan käsityöhön … siirrän niissä nimenomaisissa tapahtumissa mukana eläneen näkemiä, kokemia ja merkille panemia hetkiä ja häivähdyksiä itseäni siinä vaiheessa kiinnostaneen teeman ympäriltä. Ja lopuksi kirjoitan – sekä vastalahjan antamisen tarpeesta ja halusta että kiitokseksi – rakkauskirjeitä heille, joita alussa ku opettaja vittelin tutkivani.”

”Tietoa ei siis ole jossain löydettäväksi, tuosta vain kuvailtavaksi tai analysoitavaksi, vaan tietoa ja sitä kautta maailmaa tai esim. sitä, mitä on olla ihminen, tutkija, oppilas, luodaan ja rakennetaan koko ajan yhdessä.”

Löytyypä tästä tutkimuksesta myös jotain, jota voitaisiin sanoa ihan tavanomaisessa mielessä tulokseksi (s.190):

”Ja siten käsityötä ja sen sukupuolittuneisuutta, sitä näyttää mielestäni ylläpitävän eniten valinta, se, että oppilaat monessa koulussa yhä joutuvat valitsemaan, ja valintaa käsityönopettajien vastustus, oikeutettukin huoli taidon oppimisen huononemisesta, mutta enemmän kuitenkin aine-eriytynyt opettajankoulutus ja peruskoulu, ja siksi oikeutettukin huoli työpaikan menettämisestä (jos tekstiilityö ja tekninen työ yhdistetään yhdeksi oppiaineeksi) ja oppiainejakautunutta peruskoulua mm. jakaminen ”käden” ja ”pään” (hah) oppiaineisiin ja erilaisiin arvostuksiin,

miten muuten perusopetusta voisi ajatella miten oppilasta, opettajaa, yhdessäkasvavia, yhdessäluovia?”