Teoriaa ja käytäntöä käsillä päällä sydämellä ja rennolla asenteella

Voiko vaatteella olla sielu?

10.12.2018 - Kirjoittanut

Otsikon kysymyksen esitti toimittaja Juuso Pekkinen New Yorkin Parsonin designkoulun professorille Timo Rissaselle. Ohjelman otsikko oli "Unelma ikuisesta vaatteesta". (Yle Puhe 17.9.2018). Tekstiiliopettajaliitto ry jakoi ohjelman linkin (Areena.yle.fi). Kiitos siitä!

Pekkinen ja Rissanen puhuvat kestävästä vaatesuunnittelusta nopeasti vaihtuvan muodin ja globaalin vaatteiden massatuotannon muodostamassa raadollisessa todellisuudessa. He pohtivat, miten vaatesuunnittelijoiden koulutuksella voitaisiin vaikuttaa siihen, että vaateteollisuus, joka nyt on eniten ympäristöä kuormittava teollisuudenala, muuttuisi kestävämmäksi ja eettisesti hyväksyttävämmäksi. Professori Rissanen sekä tutkii näitä asioita että opettaa tulevia vaatesuunnittelijoita, joten hänellä lienee mahdollisuus ymmärtää tätä ongelmaa ja löytää siihen ratkaisuehdotuksia. Yhtenä mahdollisuutena hän näkee tulevien suunnittelijoiden asenteiden muutoksen positiiviseksi kestävää vaatesuunnittelua kohtaan.

Kuulijan mieleen nousee tämän haastattelun aikana myös meidän kaikkien ihmisten, vaatteiden käyttäjien / kuluttajien asenteet vaatteiden suunnittelun ja valmistuksen kestävyyttä kohtaan. Keskustelijat puhuvat lähinnä vain suunnittelijoista, mutta haikailevat kuitenkin menneitä aikoja ja myös joitain alkuperäiskulttuureja, joiden piirissä oli, ja on, tapana käyttää samoja vaatteita useita vuosia, jopa vuosikymmeniä. Joskus ne jopa siirtyvät sukupolvelta toiselle moneen kertaan korjattuina ja uudistettuina. Tässähän on kyse nimenomaan käyttäjien / kuluttajien asenteista. Keskustelijat innostuvat kyselemään, voisiko maailma vielä muuttua tähän suuntaan, voisiko muodin kierto hidastua, voisivatko vaatteet taas joskus olla "ikuisia"? Oikeastaan he kysyvät, voivatko meidän kuluttajien asenteet muuttua niin, että me vaadimme suunnittelijoilta ja tuotannolta kestäviä ja laadukkaita vaatteita.

Kuulevatko käsityönopettajat tämän kysymyksen?

Vastaus haastattelussa esiin nousevaan kysymykseen on myönteinen Kyllä meidän asenteemme voivat muuttua. Kaikki riippuu kasvatuksesta, sanoo Veli-Matti Värri uudessa kirjassaan "Kasvatusekokriisin aikakaudella" (Vastapaino 2018). Mutta jotta kasvatus voisi muuttaa kasvatettavien asenteita tukemaan eettisesti nykyistä oikeutetumpaa elämäntapaa, on kasvattajien ymmärrettävä kasvatuksen ristiriitainen tehtävä yhteiskunnassa; se on sekä "ihmisyyden luoja" että "vallan väline". Tämä tarkoittaa, että kasvattajan tehtävä on auttaa kasvatettavaa tulemaan (heideggerilaisittain) "varsinaiseksi itsekseen", eli sellaiseksi ihmiseksi, millainen hän parhaimmillaan voisi olla. Toisaalta kasvattajan tehtävä on myös sosiaalistaa eli sopeuttaa kasvava siihen yhteiskuntaa, johon tämä kuuluu, sen sääntöihin, sen tapoihin, siellä vallitsevaan elämäntapaan.

Mitä tällä hetkellä kuuluu kasvattajan tehtävään yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin ja elämäntapaan sosiaalistajana?

Nyky-yhteiskunnassa kasvatus ja koulutus ymmärretään uusliberalismin hengessä tuotantotekijänä ja koulutusteknologiana, sanoo Värri. Tähän yhteiskuntaan kasvattajien on kasvatettavat sosiaalistettava. Asiassa on se ikävä puoli, että tämän tehtävä kanssa kasvattajien toinen tehtävä, "ihmisyyden luominen", käy hyvin vaikeaksi. Juuri nyt maailma nimittäin tarvitsee ihmisiä, jotka kykenisivät tuottamaan ratkaisuja maailman ekologiseen kriisiin, eivätkä siihen kykene ihmiset, jotka on sosiaalistettu taloudellisen kasvun edistämiseen.

Kaikki koulun oppiaineet pyritään nykyään valjastamaan taloudellisen kasvun edistämiseen. Myös käsityö-oppiaineeseen kohdistuu paineita tässä suhteessa. Tämä ilmenee mm. yrittäjyyskasvatuksen ja innovatiivisuuden kehittämisen painotuksina käsityössä. Sehän ei sinänsä ole väärin, mutta on syytä pysähtyä kysymään, ovatko nämä painotukset käsityön omia, vai ovatko ne ulkopuolelta tarjottuja ja käsityölle kasvatuksen välineenä vieraita. Muutamiin muihin tutkijoihin viitaten Värri sanoo, että yrittäjyyskasvatuksen läpimurtoa varhaiskasvatukseen ja perusopetukseen voidaan pitää havainnollisena esimerkkinä taloudellisen ajattelun hegemonisesta roolista kasvatuksessa.

Taloudellisen kasvun ja kilpailukyvyn korostaminen ei tietenkään rajoitu kasvatuksen ja koulutuksen alueelle, se koskee kaikkea toimintaa yhteiskunnassa. Kestävyystutkija Arto O. Salonen sanoo (HS 1.11.2018, C2), että nykyään keskustellaan vain siitä, kuinka saadaan aikaan parempi tuottavuus ja kilpailukyky, paremmat tehot ja talouskasvu, huolehditaan vain nopeudesta eikä välitetä suunnasta lainkaan. Hän suosittelee pysähtymään ja miettimään, mihin oikeastaan tällä kiireellä mennään. Onko suunta todella haluttu vai pitäisikö tavoitteet ja unelmat sanoittaa uudelleen ja nostaa tietoisuuteen.

Mistä apu opettajalle vaikeassa tilanteessa?

Koulun oppiaineet perustuvat oman tieteenalansa tuottamaan tietoon. Sieltä löytyvät tavoitteet kullekin oppiaineelle ja käsitteet niiden sanoittamiseksi. Historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen dosentti Marko van den Berg ja kasvatustieteilijä Najat Ouakrim-Soivio kirjoittavat Kanavassa 7/2018, että niihin kannattaisi koulussa luottaa. Ne opettavat tietojen lisäksi kullekin alalle tyypillisiä ajattelutapoja, joilla eri ilmiöitä voidaan tarkastella analyyttisesti ja auttavat näin kokonaisnäkemyksen muodostamista eri ilmiöistä. Käsityö-oppiaineellakin on nykyään jo oma tieteenalansa. Siltä perustalta se voi antaa parhaansa yhteistyöhön muiden aineiden kanssa tavoiteltaessa kasvatuksen ja koulutuksen keinoin entistä parempaa tulevaisuutta suomalaiselle yhteiskunnalle.

Täyttääkseen kahtiajakoisen ja ristiriitaisen tehtävänsä kasvattajat ja opettajat tarvitsevat selkeän kokonaiskuvan maailman tilanteesta ja omista mahdollisuuksistaan vaikuttaa vaikeisiin ongelmiimme. Oman ymmärryksensä perusteella, eivät ulkoa ohjattuina, he tekevät valintoja siitä, miten käyttävät oppiainettaan kasvatuksensa välineenä. Käsityönopettajilla on käytössään monipuolinen väline, sillä voidaan vastata molempiin haasteisiin, jotka kasvattajat työssään kohtaavat. Painotusten valinta on heidän.

Kaksi avainta vaatteiden pitkäikäisyyteen

Yksi avain vaatteiden pitkäikäisyyteen pääsemiseksi tuli edellä mainitussa haastattelussa esiin, kun professori Rissanen sanoi, että eräs vaatesuunnittelijan tärkeimmistä taidoista on kangasmateriaalin laaduntuntemus, joka saavutetaan sormituntumana. Hän väitti, että jokainen vaatesuunnittelijaksi opiskeleva voi oppia sen oman kokemuksensa kautta. Siihen tarvitaan kyllä harjaannusta, mutta se on mahdollista oppia. Kun suunnittelija oppii sormissaan tuntemaan materiaalin laadun, ei hän oikeastaan voi valita suunnittelemiinsa vaatteisiin huonoa laatua olevaa kangasta. Hän haluaa, että se paitsi sopii kyseiseen malliin ja vaatteen käyttötarkoitukseen, myös kestää aikaa ja on tarvittaessa mahdollista myös korjata. Hänen aistimuksessa saamansa tunne materiaalista muokkaa hänen asennettaan materiaalin laatua kohtaan. Sen aistimuksen, sen "näppituntuman", voi myös oppilas saada jo käsityötunneilla. Kokemuksellisen oppimisen kautta saavutettu materiaalituntemus on varma tae siitä, että kertakäyttövaatteet jäävät ostamatta.

Toinen avain vaatteiden pitkäikäisyyteen on itse tehty vaate - edes kerran elämässä. Itselle tehty tai jonkun toisen tekemä, lahjaksi saatu, johonkin tiettyyn tarkoitukseen tai jonkun tietyn perinteen mukaisesti tehty, kestävä ja toimiva vaate. Voisiko siitä koskaan luopua! Ehkä käsin tehtyyn, jollekin tietylle henkilölle tarkoitettuun vaatteeseen tulee sen suunnittelu- ja valmistusprosessissa mukaan paitsi vaatteen käytettävyyteen ja sen esteettisyyteen liittyviä laatuja myös joitain tulevan käyttäjän persoonallisuuteen hyvin sopivia ominaisuuksia niin, että siitä tulee nimenomaan hänelle "oman tuntuinen". En tiedä, mutta näin olen itse kokenut.

Professori Rissanen kertoi haastattelussa, että hänellä on norjalainen villapaita, setänsä jäämistöstä jo parikymmentä vuotta sitten saatu. Sitä on paljon käytetty ja paljon korjattu, ja vaikka sitä nyt onkin jo tullut aika harvoin käytetyksi, ei hän aio siitä koskaan luopua. Sillä kun tuntuu olevan ihan "sielu".

______________________

Artikkeli on julkaistu myös Teoriaa ja käytäntöä käsillä päällä sydämellä ja rennolla asenteella -blogissa.

Oodi opettajalle potenssiin n

22.10.2018 - Kirjoittanut

Tämän linkin takana on luokanopettaja Anna Vehkalan erinomainen blogikirjoitus  "Opetussuunnitelma ei ole mielipidekysymys". Sen luettuani oli pakko kirjoittaa vielä yksi  OODI OPETTAJALLE, tällä kertaa potenssiin n korotettuna! Tekstinsä perusteella opettaja Anna on mielestäni opetussuunnitelman perusteiden tekemiseen osallistuneen opettajankouluttajan kauneimpien toiveiden toteutuma. Hän on tainnut ymmärtää opettajuuden velvoitteet ja vaikuttavuuden niiden syvyyksiin asti.

Vaikuttamisen syvyys ja sen tiedostamisen vaikeus

Kasvattaminen on kasvamaan saattamista. Opettaminen puolestaan on sellaisten taitojen harjoittamista ja sellaisten tietojen äärelle ohjaamista, jotka palvelevat tätä kasvamaan saattamista. Tässä tehtävässä opettaja vaikuttaa todella laajalle ja syvällisesti meidän lastemme tulevaisuuteen ja koko maapallon tulevaisuuteen. Hän on tulevaisuuden tekijä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Mutta opettaminen ei ole mielipidekysymys niin kuin ei ole opetussuunnitelmakaan. Opettaja ei opeta oman mielensä mukaan, vaan on velvollinen noudattamaan opetussuunnitelmaa, joka taas on yhteiskunnan demokraattisessa päätöksenteossa ilmaisema tahto kasvatuksesta ja opetuksesta. Se on siis ikään kuin yläpuolella yksilöllisten arvojen ja tunteiden. Parhaimmillaan se perustuu tutkittuun tietoon ja yhteisesti sovittuihin arvoihin. Suomessa tämä yhteiskunna  tahto on ilmaistu Peruskoulun opetussuunnitelman perusteissa, ja on sieltä luettavissa.

Amerikkalaisen filosofin, Robert Pirsigin mukaan hyvä voidaan määritellä vain yhteisössä, yhteisesti. Hyvä ei ole kenekään mielipide eikä edes laatua. Se on arete, se on hyve. Sitä me opetussuunnitelmaa tehdessämme ja sitä noudattaessamme tavoittelemme. Mutta onko se liian suuri ja vaikea tavoite?

Anna Vehkala kertoo blogissaan, kuulleensa useilta kollegoiltaan, että nämä eivät ehdi tai jaksa edes lukea tuota dokumenttia. Myös minä olen kuullut tuon saman asian useilta opettajilta, kun olen kiertänyt heille opetussuunnitelman perusteita avaamassa ja perustelemassa. (Olen ollut mukana Peruskoulun opetussuunnitelman perusteita tekemässä vuosien 1994 ja 2004 asiakirjoja valmisteltaessa.) Opetussuunnitelman perusteet näyttää olevan monelle opettajalle pakkopullaa, ja ilmiö näyttää hyvin pysyvältä. Mitä tästä on ajateltava?

Opettaja on opetussuunnitelmaa käytäntöön soveltaessaan itsenäinen ja vapaa

Opetussuunnitelman perusteet on Suomessa hyvin yleisluontoinen, yhteiskunnan arvostamia  opetuksen suuntaviivoja ja tavoitteita kartoittava asiakirja. Siinä ei määritellä tarkkaan tai yksityiskohtaisesti, mitä opetetaan tai miten opetetaan. Nämä käytäntöön soveltavat tulkinnat on jätetty paikallisesti koulutuksen toteuttajien tehtäväksi. Ja hyvä niin, meillähän on tunnetusti hyvin koulutetut opettajat, jotka ovat jo valikoituneet nuorisomme parhaimmistosta koulutukseen. Heillä on avaimet opetussuunnitelman perusteiden käytännön toteutukseen. Meillä on lupa odottaa, että he kaikki tekevät tehtävänsä vastuullisesti, jotta lasten koulutuksellinen tasavertaisuus maassamme edelleen toteutuu.

Paikalliset opetussuunnitelmat ovat maan eri alueilla tietenkin jonkin verran toisistaan poikkeavia, ja niin kuuluukin olla. Alueelliset intressit ja painotukset saavat toteutua. Mutta koko maassa paikalliset opetussuunnitelmat ovat kuitenkin valtakunnallisten opetussuunnitelman perusteiden hengen mukaisesti laaditut. Niissä kerrotaan, miten toimii hyvä koulu, ja mitä on hyvä opetus käytännössä. Niiden laatimiseen toivoisi mahdollisimman monen opettajan osallistuvan, sillä siinä työssä pääsee sisälle omaan vaikuttajuuteensa.

Onko opetussuunnitelman toteuttaminen käytännössä aina mahdollista?

Jonkun asian tavoitteleminen on aina mahdollista, ja se on aina arvokasta. Mutta realiteetit mielessä pitäen, tavoitteiden saavuttaminen on usein vaikeaa, tietyissä oloissa jopa mahdotonta. Olemme tulleet suomalaisessa yhteiskunnassa, muun muassa maahanmuuton tähden tilanteeseen, jolloin opetussuunnitelman perusteiden mukaista opetusta on joissain kouluissa erittäin vaikea, ellei mahdotonta toteuttaa. Kysymys ei ole opettajien tahdosta eikä kyvyistä, vaan resurssien riittävyydestä erittäin vaativaan toimintaan.

Päättäjät, nuo rahan jakajat, eivät kuitenkaan tule kouluihin asiaa toteamaan, niin yksinkertaista ja tehokasta kuin se olisikin. Korjausta ei tapahdu, jos kukaan sitä ei riittävän äänekkäästi vaadi. Kenelle kuuluu vaatijan rooli?

Tehtävä kuuluu ammattiyhdistykselle ja oppilaiden vanhemmille yhdessä opettajien kanssa. Perusteina vaatimuksiin heillä on omat kokemuksensa ja tutkimustietoa asiasta. Nämä tahot ovat kuitenkin perinteisesti olleet sivistyneen hillitysti käyttäytyviä ihmisiä, jotka eivät ole pitäneet suurta meteliä työnsä ja elämänsä epäkohdista, niiden kanssa on yritetty pärjätä yksin. Tutkijatkin, nuo kaikenmaailman dosentit, vain tutkivat eivätkä nouse barrikaadeille tutkimustensa tulosten edellyttämää toimintaa hallitukselta vaatimaan. Vai onko sittenkin kysymys siitä, että ei ymmärretä asian merkitystä? Puuttuuko siviilirohkeutta? Odotetaanko auttajaa ulkopuolelta?

Voimme myös kysyä, toimiiko demokratia. Sanotaan, että tulossa on ilmastovaalit. Hyvä, mutta tulossa pitäisi olla myös koulutusvaalit. Vastikään sai tuhansien kansalaisten ilmastomarssi suurta huomiota mediassa. Mutta onko kukaan järjestämässä koulutusmarssia? Äänestävätkö opettajat ja kouluissa olevien lasten vanhemmat, muiden samanmielisten kanssa, varmasti ehdokkaita, jotka haluavat korjata yhteiskunnan opettajille antamien tehtävien ja niiden toteuttamiseen annettujen resurssien välillä olevan ristiriidan?

Jos opettajat eivät enää jaksa olla vaikuttajayksilöitä lapsillemme, niin kuka heihin yhtä  syvällisesti sitten vaikuttaa? Kenen käsiin he joutuvat?

Oodi opettajalle 1

- Kirjoittanut

OODI OPETTAJALLE *

Opettaja, olet todellinen vaikuttajayksilö. Sinun tekemisesi ja tekemisentapasi tuntuu ja näkyy sukupolvien taa. Sinä työstät elämää ja ihmiskohtaloita. Saat luokkaasi kasvusuuntaansa hapuillen etsiviä uusia ihmisiä. Te olette siellä keskenänne päivät pitkät. Nuo pienet, ne turvautuvat sinuun, olethan monesti kuullut kutsun "äiti!", kun tarkoitus oli sanoa "opettaja". Niin luottavaisia he ovat, eikä syyttä, parhaasihan yrität heidän hyväkseen tehdä.

Yritys ei aina onnistu, mutta elämään vaikuttavat muistot opettajuudestasi pysyvät oppilaasi mielessä pitkään, usein hän siirtää ne myös omille lapsilleen.
Olen nähnyt, kun entinen oppilas, jouluaattoiltana hautausmaalla kynttilöitä ihasteltaessa, kiirehtii vanhan opettajansa pitkästä aikaa nähdessään esittelemään tälle perhettään ja haluaa kertoa, mitä hänelle elämässä on tapahtunut, mitä hän on saavuttanut.
Olen ollut todistamassa, kun joku laitapuolen kulkija lähtee kaveriporukoistaan entistä opettajaansa tervehtimään: "Opettaja! Olet aina ollut reilu, anna vitonen!"
Joku muistelee vanhan opettajan ohjeita kylmän suihkun terveellisyydestä, ja kertoo opettavansa samaa nyt pienille lapsilleen. He kuulemma ovat ihan ihastuneita.
Joskus istuu opettaja aamuyöstä puhelimessa kuuntelemassa entisen oppilaansa epäselvää kertomusta murheista, joita hänelle on muinoin aiheutunut siitä, että sai huonomman numeron liikunnasta kuin se tietty kaveri.

Pienet sattumukset ja yksittäiset tapahtumat jäävät mieleen. Niistä voi kehittyä ajan mittaan ihan legendoja.** Joka tapauksessa ne kertovat siitä, että kysymyksessä on syvästi ihmismieleen vaikuttaneet tapahtumat. Vaikuttajia on jokaisella tietysti monia. Opettaja ei aina varmaankaan ole heistä merkittävin, mutta yksi vahvimmista hän on. Ainakin hän on niistä ainoa, jonka päätehtävä on vaikuttaa lasten ja nuorten kasvuun ihmisinä.


* Oodi on kreikankielinen sana, joka tarkoittaa runoa tai laulua, sellaista, jota Kreikassa ennen käytettiin juhlissa, syntymäpäivillä ja hautajaisissa. Oodi on siis ylistysruno/laulu. Muinaisessa Egyptissä se oli kuninkaan ylistykseen käytetty laulu. (Wikipedia)
** Legenda on latinankielinen sana, joka tarkoittaa pyhimyselämäkertaa, mutta sanaa on sittemmin käytetty kuvaamaan epäuskottavaa, epäilyttävää tai kaunisteltua tarinaa, jossa myyttisiä aineksia on yhdistetty historiallisiin tosiasioihin. (Wikipedia)

Käsityökasvatuksen filosofisista lähtökohdista antroposeenin aikana

4.10.2018 - Kirjoittanut

Mitkä ihmeen filosofiset lähtökohdat?

Käsityökasvatuksella, niin kuin kaikella inhimillisellä toiminnalla, on aina joku tai joitain perusteita ja syitä olla olemassa ja tapahtua. Kutsun niitä perusteita ja syitä kyseisen toiminnan filosofisiksi lähtökohdiksi. Ne löytyvät, kun vastataan kysymykseen: Miksi näin toimitaan?

Tästä näkökulmasta asiaa tarkastellen näyttää selvältä, että inhimillisen toiminnan perusteet ja syyt voivat olla erilaisia eri aikoina ja erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa. Toiminnan filosofiset lähtökohdat siis muuttuvat Joskus ne katoavat kokonaan, silloin kyseinen toiminta loppuu, se jää historiaan.

Suomalaisen käsityökasvatuksen elämä ilmiönä yhteiskunnassamme alkoi Cygnaeuksesta ja hänen perustamastaan kansakoulusta. Se on jatkunut tähän päivään asti erilaisten kehitysvaiheiden kautta kulkeneessa koululaitoksessamme. Paljon on maailmassa, ja omassa yhteiskunnassammekin, muuttunut sitten Cygnaeuksen aikojen, mutta vuonna 1998 hyväksytyn peruskoululain mukaan meillä on edelleen koulussa oppiaine nimeltä käsityö. Tästä voimme päätellä, että päättäjien mielessä on edelleen myös tietyt filosofiset lähtökohdat, tietyt syyt, opettaa käsityötä suomalaisessa peruskoulussa. Kuitenkin tämän oppiaineen nimeä on useita kertoja lainsäädännössä muutettu samaan aikaan kun useimpien muiden oppiaineiden nimet ovat säilyneet ennallaan. Tästä taas voimme päätellä, että käsityökasvatuksen filosofiset lähtökohdat ovat liikkeessä, ne elävät ajan mukana. Tässä suhteessa käsityökasvatuksella näyttää olevan erityisasema oppiaineiden joukossa.

On havahtumisen aika

Elämme aikaa, jolloin maapallon geologisessa historiassa on kääntynyt lehti, sanovat luonnontieteen tutkijat. Vielä äsken elimme haloseenin ajassa, joka oli ihmislajille suurta voittokulkua. Nyt on alkanut antroposeenin aika, jossa ihmis- ja yhteiskuntatieteet tulevat haastetuiksi. Ihmisen on ajateltava oma suhteensa ympäristöön ja luonnon suhde kulttuuriin uudella tavalla. Nyt, niin kuin aikakausien taitteessa aina, geologinen aika ikään kuin tulee häirityksi ja herää rauhallisen ajan unestaan. Silloin planeettaa hitaasti muovaavat voimat tulevat näkyviksi.

Antroposeenin aikana käy ilmi, että ihminen on hallitsemattoman luonnonvoiman tavoin vaikuttanut kaikkeen maapallolla. Aitoa, puhdasta, villiä luontoa ei enää ole. Ihmisen kädenjälki näkyy kaikessa. Luonnon muuttumisen ja myllerrysten keskellä me nyt ihmettelemme, kuinka tässä näin kävi, ja toivomme, että voisimme korjata rumat jälkemme samoilla keinoilla, joilla ne niin taitavasti saimme aikaan, esimerkiksi "puhtaalla teknologialla".

Se, että edes jotain voimme ymmärtää tapahtuneesta vahingosta, on paljolti monialaisen luonnontieteen, maapallojärjestelmätieteen (Earth System Science, ESS) ansiota. Tämä tieteenala mallintaa ja kuvaa sitä, miten maapallojärjestelmä toimii kokonaisuutena. Yleensäkin, ainakin näin humanistin näkökulmasta, näyttää siltä, että luonnotieteiden uusimpien saavutusten valossa useimmat viheliäiset ongelmamme alkavat vähitellen avautua ajatukselle. Tätä kirjoitusta varten olen käyttänyt tietolähteinäni Mikko Pelttarin artikkelia "Mihin uutta aikaa tarvitaan" viimeisessä niin&näin-lehdessä (3/18, 19-27), englantilaisen ihmismaantieteen tutkijan Jamier Lorimerin haastattelua Turun Sanomissa (10.8.2018, s. 16) ja nuoren turkulaisen biologin, Maria Katajavuoren uuden kirjan, "Kuoleman ja elämän kysymys – miten yksilöt, lajit ja yhteiskunnat altistavat itsensä tuholle" esittelyä (HS 30.9.2018, C2).

Tietoa on tänä päivänä yllin kyllin esimerkiksi ilmaston muutoksesta ja myös sen ehkäisemisestä. Ongelma on siinä, että me emme käytä sitä tietoa, koska ihminen on itsetuhoinen laji, sanoo biologi Maria Katajavuori. Ihminen on lyhytnäköinen, koska luonnonvalinnalla ei ole kaukonäköä. Kaikkien lajien yksilöt ovat kiinnostuneita vain lähitulevaisuudessa itseään koskevista asioita.

Kyse on yhteisen resurssin liikakuluttamisesta. Ihmisen kohdalla se on samalla maailmantalouden kasvattamista. Maailmantalous puolestaan lisää resurssien ja ympäristön ylikuluttamista, ja pahan kierre on valmis. Mutta liikakuluttaminen ei ole vain ihmisen ominaisuus, sitä esiintyy – ja on aina esiintynyt – myös kasvi- ja eläinkunnan keskuudessa. Ihminen on laji lajien joukossa, ei sen parempi kuin muutkaan. Haloseenin aikakaudella kyllä luulimme, että ihminen on luomakunnan herra, jotain enemmän kuin muu olevainen maapallolla. Se oli harhaa, ja nyt on havahtumisen aika.

Posthumanistinen näkemys käsityökasvatuksen tehtävästä

Renessanssin aikana syntyi länsimaissa antiikin kulttuurin vaikutuksesta humanismiksi kutsutta kulttuurivirtaus. Aatteellisena käsitteenä se viittaa elämänkatsomukseen, joka korostaa ihmisen erityisyyttä muuhun olevaiseen verrattuna. Vähitellen se laajeni ihmiskeskeiseksi maailmankatsomukseksi, jossa elonkehän katsotaan olevan olemassa vain ihmistä varten (elonkehä on se maapallon pinnan osa, jolla elämä on mahdollista).

Niin paljon hyvää kuin humanismi tutkimustietona ja sivistyksenä on maailmaan tuonutkin, näyttää se kuitenkn nykytietämyksen valossa menneen ihmiskeskeisyydessään liian pitkälle. Sen voidaan sanoa ottaneen vallan elonkehällä ja olevan väkivaltainen muuta olevaista kohtaan. Uuden geologisen ajanjakson, antroposeenin kaikkine vitsauksineen, katsotaankin olevan seurausta juuri ihmiskeskeisestä maailmankatsomuksesta. (Ihmisen väkivaltaisesta toiminnasta muuta olevaista kohtaan ks. tarkemmin esim.  Toni Ruuska ja Pasi Heikkurinen, "Väkivalta ihmisen aikakaudella, Tieteessä tapahtuu 3/2018, 11-16.)

Posthumanismilla tarkoitan tässä ei-hierarkkista näkemystä, joka sanoutuu irti humanismin ihmiskeskeisyydestä ja ottaa tasavertaisesti huomioon ihmisoikeuksien rinnalla elänten, kasvien ja materian oikeudet ihmisen toiminnassa. Tässä on eräs tärkeä käsityökasvatuksen filosofinen lähtökohta tänä päivänä.

Käsityökasvatuksella on  juurissaan humanistinen lähtökohta. Ihmisen monipuolinen kehittyminen käsityötä tekemällä on sen tärkein tavoite. Se on olemassa, jotta ihminen pärjäisi arjessaan ja voisi hyvin tässä maailmassa. Eikä tässä ole mitään väärää. Entisiä lähtökohtia ei tarvitse hylätä. Niitä on kuitenkin tarkistettava ja tarvittaessa täydennettävä.

Käsityöläiset kaikkina aikoina ovat usein olleet maailmankatsomukseltaan posthumanisteja, vaikka tätä termiä ei ole käytetty, eivätkä asianomaiset ole asiaa tiedostaneet. Aistien  välityksellä, kokemuksena saatu tieto työstettävästä materiaalista, synnyttää tekijässä ymmärryksen ja arvostuksen materiaalia kohtaan. Materiaalista tulee tekijän yhteistyökumppani. Hän ei halua kohdella sitä kaltoin. Tämä asenne materiaalista maailmaa kohtaan voi oppilaassa kasvaa myös käsityötunneilla.

Käsityökasvatuksen edustajien ja toimijoiden tulisi tiedostaa filosofiset lähtökohtansa ja miettiä tekemisensä perusteita ja tavoitteita uudelleen posthumanistisen filosofian näkökulmasta. Didaktiikan asiantuntijoina he voivat myös kehitellä käytännön välineitä tavoitteen saavuttamiseksi. Suomessa peruskoulun opetussuunnitelman perusteet antavat opettajille ja koulutuksen suunnittelijoille siihen luvan ja vapauden. Ja se on heidän velvollisuutensa.

Käsityön perustaidot

26.9.2018 - Kirjoittanut

Luopuminen on vaikeaa

13.9.18 oli Taloussanomissa uutinen, jonka mukaan suomalainen lankafirma Novita on ryhtynyt opettamaan sukkien neulomista Lontoossa suurella menestyksellä. Siellä sillä on hyvät markkinat, sillä Englannissa ei perustaitoja enää hallita, kerrotaan uutisessa. Englantilaiset ovat olleet vallan vailla käsityön kouluopetusta, mutta nyt myös he haluavat oppia neulomaan sukkia, ja muutkin käsityötaidot kiinnostavat.

Käsityön perustaidoista on puhuttu etenkin opetussuunnitelmia laadittaessa. Se on tarkoittanut keskustelua siitä, mitkä käsityötekniikat on välttämättä pidettävä - vähentyneistä tunneista huolimatta - käsityöoppiaineen sisällöissä mukana, mitkä voi ehkä vanhentuneina jo unohtaa. Käsityön perustekniikoilla tarkoitettaan siis niitä tekniikoita, jotka mielletään välttämättömiksi jokaisen kansalaisen hallita. Ne edustavat perustaitoja, jotka kunakin aikana ovat välttämättömiä arjessa pärjäämisen kannalta. Muistan esimerkiksi keskustelun siitä, onko pakko vielä opettaa paikkaamista ja parsimista, kun aika ei tahdo riittää. Teknisen työn puolella pohdittiin mm. sitä, onko polkupyörän kumin paikkaaminen sisällytettävä perustekniikoihin.

Ajan riittäminen onkin ollut ikuinen huolen aihe käsityön opettajilla. Välttämättömiksi koettuja käsityön perustekniikoita on aina ollut paljon, taitojen oppiminen vaatii tunnetusti runsaasti aikaa, ja tunnit sen kuin vain vähenevät. Lisäksi uusia käsityötekniikoita syntyy koko ajan lisää teknologisen kehityksen ja uusien materiaalien myötä. Lähes katastrofaaliseksi tilanne muuttui, kun oppiaineen nimeäminen käsityöksi pakotti tekstiilityön ja teknisen työn jakamaan keskenään yhteiset käsityön tunnit. Ristiriita on monen opettajan kohdalla ahdistava. Luopuminen perustaidoista on vaikeaa.

Välttämätön muutos käsityön opetuksessa

13. ja 14.9.18 oli lehdissä ja sosiaalisessa mediassa uutinen 3-vuotiaasta pikku-pojasta nimeltä Toivo. Hän on tuohtunut siitä, että ihmiset jättävät roskia puistoihin ja pihoille eivätkä huolehdi luonnon hyvinvoinnista. Hän kerää innokkaasti kaikki näkemänsä roskat ympäristöstä ja huolehtii perheensä jätteiden lajittelusta asiantuntevasti. Toivon äiti kertoi toimittajalle, että pojan into ja asiantuntemus oli peräisin päiväkodista, jossa Toivo jo kaksi vuotiaana toimi "ympäristöagenttina" luonnonsuojeluun liittyvässä kasvatuksellisessa kokeiluprojektissa.

Se oli hyvä uutinen. Tässä ollaan nyky-ihmiselle välttämättömien perustaitojen äärellä, omaksumassa arvoja asenteita, joiden varassa tarpeelliset taidot hankitaan tavalla tai toisella, vaikka koulussa ei niitä ehdittäisikään opettaa. Varhaiskasvatuksen piiristä on näitä uutisia kuulunut jo ennenkin, mikä on hyvin luontevaa, sillä lapsuus on tunnetusti otollista ja herkkää aikaa ihmisen arvomaailman muodostumisessa. Epäilemättä asialla on yhteys varhaiskasvatuksen tutkimukseen. Siitä kertoo mm. Tarja Karlsson Häikön katsaus "Posthumanismi kasvatustieteessä – esiopetuksen jäljillä" (Tieteessä tapahtuu 2017, 5, 42-46).

Karlsson Häikiö kuvaa katsauksessaan sitä, kuinka ihmiskeskeinen käsitys oppimisesta ja tiedonhankinnasta varhaiskasvatuksen alueella on saanut haastajakseen posthumanistisen näkemyksen. Käsityön tekijän ja tutkijan kannalta mielenkiintoisinta siinä on käsitys tiedonhankinnasta, jossa ihminen ja materiaali ovat riippuvaisia toisistaan. Materiaali ja merkityksen luominen ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tätä kutsutaan "agentiaaliseksi realismiksi". Posthumanismin epähierarkkiset pyrkimykset haastavat esikoulu- ja koulutuskäytäntöä ja siellä vallitsevaa tiedonhankinnan rakennetta. Saman haasteen toivoisi tulevan kuulluksi myös käsityön opetuksen teoriassa ja käytännöissä. Käsityökasvatukselle jos millekä, nuo haasteet kaikuvat. Muutos, joka tarvitaan ei ole vähäinen, se on mullistava.

Käsityön perustaidot eivät katoa

On totta, että parsimisen ja paikkaamisen taito, ehkä myös pyörän kumin paikkaamisen taito, eivät ole kansalaisten keskuudessa enää kovin yleisiä. Toisaalta trendikäs tuunaaminen ja vanhojen tavaroiden kierrätys ovat elvyttäneet näitäkin taitoja. Samoin persoonallisten vaatteiden ompeleminen itse, etenkin kierrätysmaterialeista, on selvästi lisääntynyt. Puhumattakaan sukkien neulomisen taidosta, ja yleensäkin neulomisen ja virkkauksen taidoista, nehän ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti viime vuosina, vaikka niille koulussa ei ole ollut kovinkaan paljon aikaa.

Kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että ihmiset haluavat oppia käsityön perustaitoja entistä enemmän. Ne eivät katoa. Mistä oppi nykyisin haetaan? Innokkaat tekijät opettavat toinen toisiaan. Neulekahvilat ja erilaiset yhteiset työskentelytilat (makerspace) ovat kuin entisajan ompeluseuroja, joissa uusia taitoja opittaan samanhenkisessä tekijäyhteisössä. Digitaalinen media on mainio alusta verkostoitua, löytää ideoita ja tukea uuden oppimiseen. Siellä voi myös esitellä töitään ja saada palautetta, joka kannustaa kokeilemaan edelleen.

Tuntuu hyvin luontevalta, että käsityömateriaaleja myyvät firmat myös kouluttavat asiakkaitaan tuotteidensa käyttöön. Heillähän on valikoimissaan eri laatuisia materiaaleja, ja he ovat siis varsinaisia asiantuntijoita laatutietoisuudenkin kasvattamisessa ja levittämisessä käsityön tekijöiden parissa. Toivottavasti Novita ja muut kaupalliset toimijat tulevat myös suomalaisen käsityönopetuksen avuksi yhteisiin talkoisiin.

Käsityön opettajat voivat siis huokaista helpotuksesta ja keskittyä niihin tärkeisiin käsityötaitoihin, joiden opettamiseen vain heillä on avaimet. Varmasti niihin tulee kuulumaan monia tuttuja käsityön tekniikoita, ja varmasti mukaan tulee myös koko ajan uusia. Mutta niitä ei tarvitse opetussuunnitelmaan kuulua kovin monia eikä välttämättä aina samoja, koska niiden myötä opittavat perustaidot, jotka tässä ajassa ovat tärkeimpiä, voidaan oppia millä tekniikalla hyvänsä ja mitä materiaalia hyvänsä työstämällä. Se mitä tarvitsemme, on uusi filosofinen lähtökohta käsityökasvatukselle ja käsityön tutkimukselle.

Mutta paneutuminen siihen ansaitsee oman blogikirjoituksensa.

Käsityötä tehdään, koska se on hyvän elämän käytäntö, ja siksi sitä myös opetetaan

19.8.2018 - Kirjoittanut

Käytännöt

Käytännöt ovat johdonmukaisia ja monimutkaisia, sosiaalisesti vakiintuneita, inhimillisen yhteistoiminnan muotoja, sanoo MacIntyre vuonna 2007 suomennetussa teoksessaan Hyveiden jäljillä. Esimerkeiksi käytännöistä hän luettelee jalkapallon, shakkipelin, rakennusten rakentamisen, maanviljelyn, luonnotieteiden tutkimuksen, historioitsijan työn, maalaustaiteen ja musiikin. Minä lisään tähän luetteloon käsityön.

Käytännöissä on kysymys ihmisen tekemisestä, jonka päämäärä on sen itsensä ulkopuolella, syntyvässä esineessä tai muussa ulkoisessa tekemisen tuloksessa, mutta myös ihan itsessään siinä tekemisessä, joka on kokemuksellisesti tekijälle monin tavoin merkityksellistä. Onnistunut tekeminen käytännöissä edellyttää yhteistyötä ja keskustelua myös muiden, kyseiseen käytäntöön osallistuvien tekijöiden kanssa.

Mikä sitten antaa aiheen - ja oikeuden – nimittää joitain näistä käytännöistä hyvän elämän käytännöiksi? Tähän olen löytänyt kaksi hyvää syytä, jotka molemmat ovat yleisesti tunnettuja, käsityöhön liittyviä ilmiöitä. Ensimmäinen on taito eli osaaminen, jota tekemisessä tarvitaan, toinen syy koostuu hyveistä, jotka liittyvät tekemiseen.

 

Osaamisen antamia hyviä asioita käytännöissä

Osallistumalla käytäntöihin ihmisen on mahdollista saavuttaa sekä ulkoisia että sisäisiä hyviä asioita. Molempia näitä tekijä saavuttaa oppimalla kyseisen käytännön edellyttämiä erinomaisuuksia, eli tulemalla taitavaksi tekemisessään.

Taidot ovat siis välineitä, joilla voidaan saavuttaa ulkoista hyvää, esimerkiksi taloudellista etua, mutta niillä on myös itseisarvo, eli taitava toiminta on itsessään tekijälle arvokasta ja tekee hänet onnelliseksi. Esimerkiksi käsityön tekijöiden ja tutkijoiden piirissä on yleisesti tunnettua, että eräs suurimpia onnen lähteitä ihmiselle on omassa itsessään piilevien kykyjen  aavistaminen ja niiden harjaantumisen ja käyttöön ottamisen tuoma hallinnan kokemus.

Tekijän osaamisella saavutetut ulkoiset hyvät asiat ovat aina jonkun yksilön omaisuutta tai jonkun hallussa. Siinä ne eroavat ratkaisevalla tavalla osaamisella saavutetuista sisäisistä hyvistä asioista, sillä nämä puolestaan ovat aina hyviä asioita koko tuohon käytäntöön osallistuvalle yhteisölle. Kun esimerkiksi käsityön tekijä valmistaa jonkin laadukkaan tuotteen, on se tekijälleen hyvin arvokas ja tärkeä, koska siinä ilmenevät tekemisen prosessiin liittyvät tekijän kyvyt ja taidot erilaisina laatuina eli ominaisuuksina. Ne ovat ikään kuin tekijän persoonallisuuden ulkoinen toteutuma. Mutta työn laadusta ja siinä syntyneestä luksuksesta saavat tekijän lisäksi nauttia myös tuotteen käyttäjät, välittäjät ja koko tekijäyhteisö, joka saa siitä uutta oppia oman tekemisensä avuksi.

Aristoteles sanoo, että ihminen tavoittelee luonnostaan kaikessa tekemisessään laatua, koska tietäessään ja kokiessaan tekevänsä jotain hyvin, hän on onnellinen. Onnellisuus taas on Aristoteleen mukaan ihmiselämän korkein päämäärä ja tavoite. Se ei koskaan ole väline minkään muun tavoitteen saavuttamisesksi. Jos ihmisen halu tehdä hyvää hyvin ja hänen taitonsa, jotka mahdollistavat sen, yhtyvät jossain käytännössä, ja hän näin saavuttaa onnen elämässään, niin eikö tuota käytäntöä silloin voida sanoa hyvän elämän käytännöksi!

 

Hyveitä käytännöissä

Hyvän elämän käytännöissä ja niihin verrattavissa, sisällöllisesti ja rakenteellisesti työn tekijää tyydyttävissä, niin sanotun työelämänkin tehtävissä, ihminen tekee uskomattoman ahkerasti ja uupumatta laadukasta tulosta mielellään, kun palkkana siitä on myös sisäisesti hyviä asioita. Eräänlainen laadunvarmistusmenetelmä on silloin rakentunut hänen mieleensä eettisinä periaatteina. Tässä on myös käsityön suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Hyveet ovat eettisiä periaatteita, ja niiden ohjaama työ on laadukasta. Mutta mitä sitten on laatu? Platonin mukaan on olemassa hyvän idea, ja laatu on sen ilmentymä. Ihmisen toiminnassa hyvän idea ilmenee mm. käytännöllisyytenä, järkevyytenä, malttina, rauhallisuutena, ripeytenä, rohkeutena, harkitsevuutena ja oikean suhteen tajuna. Nämä ovat hyveitä hyvän elämän käytännöissä, siis myös käsityössä. Laatua käsityön ulkoisessa tuloksessa eli syntyneessä esineessä ovat esimerkiksi kauneus, kestävyys ja käytettävyys.

Mutta yhteiskunnassa, jossa hyveitä ei arvosteta, käytännöt eivät voi kukoistaa. Siksi on tärkeää, että hyvän elämän käytäntöjä, myös käsityötä, opetetaan yleissivistävässä koulutuksessa nuorille, jotka joskus rakentavat uuden yhteiskunnan.

(Tarkempaa tietoa MacIntyren teorian yhteydestä käsityöhön blogissani "Hyvän elämän käytäntöjä" maaliskuulta 2017.)

Kuinka monta käsityön viikkotuntia tarvitaan...

14.7.2018 - Kirjoittanut


...siihen, että käytännöllinen järki herää kasvamaan pienen oppilaan mielessä?

 

Viisaita viestejä antiikin ajoilta

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla oli 4.7.2018 kaksi mielenkiintoista kirja-arvostelua, joissa esiteltiin juuri suomennetut, antiikin aikaiset teokset: Sofoklen näytelmät Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra sekä Senecan kolme esseetä nimellä Elämän lyhyydestä.

Sofokles kirjoitti näytelmänsä 400-luvulla (eaa.) ja Senecakin esseensä lähes 2000 vuotta sitten, mutta ne ovat äärimmäisen ajankohtaisia meidän aikanamme ja nykyisessä maailmassamme. Ne sisältävät viisautta, jota me juuri nyt tarvitsemme.

En tiedä, kuka niitä lukee tänä päivänä, kun voi hukuttaa huolensa viihteelliseen mediamyllerrykseen ja syyttä ongelmiamme liian suuriksi pienen ihmisen pohtia. Mutta sellaisen vaikutuksen nuo esittelyt näistä tuoreista suomennoksista minuun tekivät, että uskallan nyt kirjoittaa blogiini antiikin filosofin, Aristotelen, käsitteestä käytännöllinen järki, ja liittää sen suomalaisen käsitteen käsityö rinnalle. Eihän moinen rohkeus mitään uutta minulle ole, selvitin näiden käsitteiden yhteyden varsin perusteellisesti jo 1990-luvulla ja julkaisin ajatukseni väitöstutkimuksessani Ajatus käsissämme (1995).

En tiedä, kuka sitäkään enää lukee, kun täytyy myös käsityön opetuksella yrittää ylläpitää kaikin voimin Suomen kilpailukykyä ja aina vaan lisätä liikakulutusta, joka jo muutenkin on tuhoamassa maapallomme. Mutta uskokaa tai älkää, eräs mahdollisuus ratkaista vaikeita, ns. viheliäisiä ongelmiamme – ja etenkin ehkäistä uusien sellaisten syntymistä – on juuri siinä, että käytännöllinen järki pääsisi kehittymään mahdollisimman monessa kasvavassa ihmisessä. Siinä kehityksessä on käsityö-oppiaine avainasemassa..

Käsityötä tehdessä kehittyy tekijässä käytännöllistä järkeä

Ihmisen työn ja tekemisen tuloksena syntyy aina jokin ulkoinen tuotos, esim. jokin esine, kone, rakennus, runo tai sävellys. Samalla siinä syntyy aina enemmän tai vähemmän myös sisäisiä tuloksia tekijässä itsessään. Ne ovat kvalifikaatioita, jotka voidaan määritellä yksilön valmiuksiksi toimia tietyllä tavalla yhteiskunnassa. Kvalifikaatiot ovat siis eräänlaisia elämäntaidollisia kykyjä. Käytännöllinen järki on sellainen tärkeä elämäntaidollinen kyky, joka kehittyy ihmisessä, kun hän tekee käsityötä. Se on sellaista järkevyyttä, jonka avulla käytämme tietämistämme ja osaamistamme oikealla tavalla. Ilman sitä saatamme käyttää tietojamme ja taitojamme väärin tai haitallisesti. Tämän tärkeän kyvyn on sanottu voivan toimia vastuullisuuden korkeimpana tasona jopa ihmisen, sinänsä rajoja tuntemattoman, tietämisentahdon alueella.

Käytännöllinen järki kehittyy silloin, kun ihminen käyttää tuottamistoiminnassaan sekä fyysisiä että henkisiä kykyjään. Se muodostuu näistä molemmista, eli siinä on mukana sekä teoriaa että käytäntöä. Koska kokonainen käsityöprosessi, ideointi, taiteellinen ja tekninen suunnittelu, suunnitelmien toteuttaminen ja arviointi edellyttävät sekä fyysisiä että henkisiä kykyjä tekijältä ja kehittävät niitä monipuolisesti hänessä, on käsityön tekeminen juuri sellaista tekemistä, jota tarvitaan käytännöllisen järjen kehittymiseen. Mikä muu oppiaine kehittäisi sitä yhtä hyvin? Tässä on käsityö-oppiaineen eräs tärkeimmistä tehtävistä, eikä siihen tarvita monien käsityömateriaalien tuntemusta eikä monien erilaisten käsityötekniikoiden hallintaa. Riittää, kun oppilas oppii tuntemaan hyvin yhden materiaalin ja hallitsemaan siihen soveltuvat tekniikat. Eikä ole väliä, onko hänen opiskelemansa oppisisältö entiseen tekniseen työhön vai entiseen tekstiilityöhön kuuluva.

Hyvä kehitys alkaa pienestä sysäyksestä. Aikaa ei tarvita paljon, alkuun vain koskettava kokemus. Pian oppilas rakastuu materiaaliinsa ja innostuu opiskelemaan sen työstämistä aina vain paremmin. Kun valittuja tekniikoita ja materiaaleja on kutakin opetusryhmää kohti vain muutamia – tai vain yksi – vuosiviikkotuntejakaan ei tarvita kovin montaa. Sen sijaan tarvitaan käsityön opettajilta halua ja kykyä hyvään yhteistyöhön ja rohkeutta soveltaa annettuja opetussuunnitelman perusteita luovasti kunkin koulun paikallisten olosuhteiden, oppilaidensa toiveiden ja aikamme akuuttien tarpeiden edellyttämällä tavalla.

Viisaita viestejä nykyajan filosofilta

Syyskuussa 2018 ilmestyy tamperelaisen filosofin ja kasvatustieteilijän Veli-Matti Värrin teos Kasvatus ekokriisin aikakaudella. Odotan sitä innolla. Kustantajan ennakkotietojen mukaan Värri väittää, että nykyinen kasvatusjärjestelmä pitää ylikulutusta normaalina elämäntyylinä. Mene itseesi, kasvattaja, näinhän se on! Värri kysyy, miten toimia kasvattajana, jos ymmärtää elämänmuotomme olevan ekologisesti kestämätön. Hän on oikeassa vastatessaan, että perimmäiset käsityksemme ihmisen ja luonnon suhteesta on ajateltava uudelleen.

Käsityötä opettava opettaja, sinä olet kasvattajana ratkaisevan tärkeässä asemassa näiden ongelmien suhteen. Unohda useimmat, ennen niin tärkeät käsityötekniikat, jotka olivat välttämättömiä arjessa selviytymiseen. Unohda pakonomainen valtion kilpailukyvyn pönkittäminen. Käytössäsi on hyvin toimiva kasvatuksen väline tämän päivän suuria ongelmia ratkaistaksemme.

Riemastuttavan hämmästyttävää

2.7.2018 - Kirjoittanut

Myöhään syksyllä, marraskuussa, on tänäkin vuonna Kasvatustieteen päivät. Tällä kertaa ne järjestetään Tampereella. Eihän tuossa nyt mitään hämmästyttävää sinänsä ole, ja riemastuttavuuskin olisi viisasta jättää vasta jälkikäteen arvioitavaksi, kun on nähty ja kuultu päivien anti. Mutta silti minä hämmästyn ja riemastun jo nyt. Syy siihen löytyy kahden linkin takaa:  https://events.uta.fi/kt-paivat2018 ja https://events.uta.fi/kt-paivat2018/teemaryhmat-ja-symposiumit.

Jo tuo kuva, jota on käytetty näiden Kasvatustieteen päivien esittelyssä, on riemastuttava sekä kauneutensa että käsityö-aiheensa tähden. Ja senhän onkin valinnut siihen Miia Collanus, tamperelainen käsityötieteen yliopisto-opettaja (alana tekstiilityö).

Myös päivien teema HYVYYS, TOTUUS JA KAUNEUS KASVATUSTIETEESSÄ on riemastuttava. Tänä vuonna siis paneudutaan Kasvatustieteen päivillä perusarvoihin ja niiden toteutumiseen kasvatuksessa. Voiko tärkeämpää teemaa olla juuri nyt, kun maailma täyttyy valeuutisista, some vihapuheesta ja roskat ja jätteet uhkaavat peittää kaiken kauneuden!

Teeman käsittelyn kannalta kuulostaa kiinnostavalta, että pääpuhujiksi on kutsuttu filosofi, kasvatustiteilijä toiseltä puolen maapalloa, Kiinasta, ja ohjaaja, taiteilija täältä kotimaasta. Asiaa halutaan tarkastella siis sekä tieteen että taiteen lähtökohdista. Hyvin kiinnostavia ovat myös teemaryhmien otsikot. Päivien osallistujat saavat tarjota abstrakteja tutkimuksistaan ehdolle mitä moninaisimpien teemaryhmien yhteydessä. Silloin tutkijat varmaan myös löytävät ymmärrystä ja saavat rakentavaa arvioita samoista kysymyksistä kiinnostuneilta kollegoilta.

Teemaryhmiä on 41 kpl. Kokemukseni mukaan Kasvatustieteen päivillä on yleensä ollut tarjolla paljon vähemmän teemaryhmiä. Nyt siis valittavana on useita vaihtoehtoisia teemaryhmiä, missä esitellä tutkimustaan. Ja miten ne ovatkaan nimettyjä! Onhan siellä tuttuja, vanhoja teemoja tietysti mukana, mutta ei vain niitä jäyhän perinteisiä, vaan myös yllättäviä, uusia, rohkeita ja riemastuttavia. Minulle taitaisi tulla vaikeuksia valita teemaryhmä näistä. Kysymykseen voisivat tulla ainakin

–      Kestävää kehitystä edistävä kasvatus
–      Koodina ja kielenä käsityö – käsityön moninaisuutta ja ideologiaa etsimässä
–      Toislajiset kasvatuksessa, monilajinen kasvatus.

Ja, no, tietenkin
–      Kasvatuksen historia ja filosofia
–      Kasvatuksen ihmiskäsitys ja arvopäämäärät.

Käsityö on muuten ainoa koulun oppiaine, joka näissä teemaryhmien nimissä on mainittu. Sieltä löytyy kyllä teemaryhmä nimeltä The potential of aesthetic and artistic experiences in fostering compassion and intersubjective understanding at schools. Tämä liittyy tietysti kuvataiteeseen, mutta voi sisältää myös muunlaisia taiteellisia toimintoja kuten musiikkia, liikuntaa ja käsityötä. Minkään oppiaineen nimeä ei tässä mainita.

Mistä kertoo käsityön esiintyminen teemaryhmän nimessä? Kertooko se käsityön opettajien aktiivisuudesta kasvatustieteen piirissä? Haluaisin uskoa niin. Käsityö oppiaineena on kasvatuksen väline niin kuin kaikki oppiaineet. Sen kehittyminen, ja etenkin sen kehittäminen, yhä paremmin pienen ihmisen kasvamista palvelevaksi välineeksi kiinnostaa tietenkin kaikkia käsityön opettajia ja on heidän tehtävänsä. Kasvatustieteellinen tutkimus ja sen tiivis seuraaminen on tässä kehittämistyössä paras apu.

Taasko avautuvat vanhat haavat

22.6.2018 - Kirjoittanut

TAO (Teknisten aineiden opettajat ry) julkaisi kannanoton, jossa vetosi peruskoulumme entisen oppiaineen, teknisen työn puolesta https://www.tekninenopettaja.net.
Kannanotto lähetettiin, Elinkeinoelämän keskusliitolle (EK) ja sieltä saatiin myötätuntoinen vastaus, jossa kerrotaan, että liitto jakaa TAO:n kanssa huolen tekisen osaamisen laskusta maassamme ja työvoiman saatavuudesta tulevaisuudessa.


Olen sanaton – ja sanon sittenkin

Suomalaisessa peruskoulussa ei, lain mukaan, ole enää pariinkymmeneen vuoteen ollut oppiainetta Tekninen työ eikä oppiainetta Tekstiilityö. Niiden tilalla on oppiaine  Käsityö. Muutos on poliittinen, demokraattisen yhteiskuntamme lainlaatijan eli eduskunnan tekemä, ja sitä valmisteltiin huolellisesti laajan asiantuntijajoukon avustuksella.

Voimme luottaa siihen, että kaikkien peruskoululain valmistelutyöhön osallistuneiden asiantuntijoiden ja päättäjien vilpitön tarkoitus oli yleissivistävän perusopetuksemme kehittäminen entistä paremmaksi ja ajanmukaiseksi. Lopputulos ei kuitenkaan voi miellyttää kaikkia, koska se demokratiassa aina on kompromissi.


Peruskoulu, samoin kuin lukiokin ovat yleissivistäviä oppilaitoksia

Ne palvelevat lasten ja nuorten kasvua mahdollisimma hyvin itseään, muita ihmisiä, kaikkia olevaisia ja koko maailmaa ymmärtäviksi, luoviksi, kehitys- ja toimintakykyisiksi kansalaisiksi. Tähän tarkoitukseen käsityö kaikkine tekniikoineen ja materiaaleineen sopii mainosti, sillä se on oppilasta hyvin monipuolisesti kehittävä oppiaine. Tästä asiasta meillä on jo kauan ollut runsaasti tutkimustietoa.

Ammatillisen koulutuksen eri asteilla ja yliopistoissa kansalaiset hankkivat pätevyyden palvella yhteiskuntaa työelämässä. Siinä koulutuksen vaiheessa, ja myöhemmin saatavan työkokemuksen myötä, heillä on mahdollisuus saavuttaa työelämän edellyttämä taso valitsemallaan osaamisen alueella. Peruskoulussa mestaruus ei ole mahdollista, eikä edes tavoitteena.


Peruskoulain toteutumista pyritään ohjaamaan kymmenvuosittain päivitetyillä Peruskouln opetussuunnitelman perusteilla

Opetussunnitelman perusteita valmistelevat kunkin oppiaineen osalta kyseisen aineen asiantuntijoista: opettajista, opettajankouluttajista ja tutkijoista koostetut työryhmät.

Valmistelutyö perustuu alan tutkimuksiin, mutta on samalla erilaisia näkemyksiä ja käytännön kokemuksia edustavien työryhmän jäsenten dialogia, jossa muokataan yhdessä mahdollisimman tasapuolinen ja kaikkia tyydyttävä kyseisen oppiaineen opetussuunnitelman perusteita kuvaava teksti. Työryhmän työtä ohjataan ja valvotaan hallinnollisesti ja poliittisesti. Tekstiä joudutaan siis useaan kertaan korjaamaan, ja lopputulos on pitkälle viety kompromissi. Kun teksti on valmis, sen laatijat kiertävät laajalti eri puolilla maata sitä selittämässä ja kysymyksiin vastaamassa. Näin ainakin itse tein palveltuani tässä tehtävässä kaksi eri kertaa.

Työryhmän jäsenet eivät saa palkkaa. Tehtävä kuluu opetuksen ja tutkimuksen lisäksi heidän työhönsä niin sanottuna yhteiskunnan palveluna.


Kunta- ja koulukohtaiset opetussuunnitelmat tehdään opetussuunnitelman perusteiden pohjalta kunnissa ja kouluissa opettajien ja kunnan kouluviranomaisten toimesta

Me Suomessa olemme onnellisessa asemassa, sillä meillä on tiukan karsinnan jälkeen suuresta hakijajoukosta aina saatu valita nuorisomme parhaimmistoa edustavat opiskelijat opettajankoulutukseen, ja itse koulutus on hyvin korkeatasoista. Siksi olemme voineet antaa valtakunnallisten opetussunnitelman perusteiden toteutumisen käytännössä paikallisten toimijoiden huoleksi. He eivät johtajia tarvitse. Myös vastuu jakautuu näin eri tasoille, ja käytännön tieto ja kokemukset ovat kiinteasti mukana opetussuunnitelman perusteiden toteutumisessa.


Käsityö, käsin tekeminen, voi suomalaisessa yhteiskunnassa nykyisin oikein hyvin, ehkä paremmin kuin koskaan yhteiskunnan teollistumisen jälkeen

Käsityöharrastus on lisääntynyt huimasti entisestään. Hyvänä vauhdittajana siinä on ollut tietotekniikan kehittyminen ja sosiaalinen media. Tietoa on helposti saatavilla. Kokemuksia voidaan jakaa ja apua saada osaajilta milloin vain. Omia töitään voi myös mukavasti esitellä suurellekin joukolle ja saada muilta asiasta kiinnostuneilta kritiikkiä ja kannustusta.

Tieto ja ymmärrys käsityön merkityksestä ihmisen monipuoliselle kehittymiselle ja hyvinvoinnille on niin ikään lisääntynyt. Siitä eivät enää puhu vain käsityön tutkijat, mukaan keskusteluun ovat tulleet myös mm. aivotutkijat, psykologit, kognitiivisen psykologian tutkijat ja tekoälyn kehittäjät.

Materiaalien, työn ja tekemisen laatu on noussut kaikessa tuottamisessa entistä tärkeämpään asemaan. Ja kun asiakas kysyy laatua eikä vain vertaile hintoja, niin tuottaja etsii katseellaan  käsityön tekijää. Käsityönä tehty on yhtä kuin laadukkaasti tehty, luontoa säästäen ja materiaalia hoivaten tehty. Nämä ovat nousevia trendejä.

Me elämme keskellä kulttuuria, jossa kukoistavat sellaiset ilmiöt kuin DIY eli teeseitse!, ProAm eli laadultaan ammattimaisen tekemisen harrastaminen ja Maker culture eli tehdään yhdessä ja opitaan toisiltamme. Käsityö ei todellakaan ole kuolemassa, vaan syntyy yhä uudelleen uusiin yhteyksiin ja liittyy uusin tekemisentapoihin. Kuinka se nyt häviäisi myöskään peruskoulun oppiaineiden joukosta! Siellä, yhteiskunnallisen instituution sisällä, sen kehittämisessä tarvitaan kuitenkin paljon monia näkemyksiä ymmärtävää, kärsivällistä, luovaa ja rohkeaa yhteistyötä, joka johtaa mahdollisimman hyvään kompromissiin.

Annetaan vanhojen haavojen umpeutua.

Tutkijan juhlaa

2.6.2018 - Kirjoittanut


18.5.2018 tarkastettiin Aalto yliopistossa TAM Tomi Dufvan väitöskirja  "Art education in the post-digital era: Experiential construction of knowledge through creative coding" (Taidekasvatus post-digitaalisella aikakaudella: kokemuksellinen ymmärtäminen luovan ohjelmoinnin avulla) https://aaltodoc.aalto.fi/bitstream/handle/123456789/31304/isbn9789526079486.pdf?sequence=1&isAllowed=y.

Aiemmassa blogikirjoituksessani "Uusia ajatuksia 1" (30.12.2017) kerroin Tomin artikkelista  "Maker Movement. Creating knowledge through basic intention" (Techne Series A: 24(2), 2017 129-141). Tämä artikkeli on yksi niistä neljästä artikkelista, joista nyt julkaistu väitöstutkimus koostuu. Siinä tutkija luotaa uuden tekijä-liikkeen ja käsin tekemisen yhteistä teoreettista perustaa. Sen hän löytää minun vanhoista, ja vähän uudemmistakin tutkimuksistani. Hän tulee siihen tulokseen, että vanha, ikiaikainen käsityö ja uusi, monimuotoinen, vireätä alkuaan elävä tekemisen kulttuuri kumpuavat samoista lähteistä, ihmisen hyvää tekemisen ja hyvin tekemisen pyrkimyksistä. Hän näkee, että siinä missä materiaalin työstäminen käsin auttaa meitä ymmärtämään fyysistä maailmaamme ja rakentamaan sitä entistä paremmaksi, digitaalinen tekeminen, digi-grasping ja luova koodaus, auttaa meitä ymmärtämään digitaalista maailmaamme, ja jopa ohjaamaan sen kehittämistä eettisesti ja esteettisesti hyvään suuntaan.

Voitte varmaan arvata, miltä minusta tuntuu tätä tutkimusta lukiessani. En olisi osannut ikinä aavistaa, että elämän kirjavien käytäntöjen keskellä, vuosikymmeniä kestänyt opiskelu- ja tutkimustyö, pohdinnat ja teorian syvyyksissä ajelehtimiset, joskus tulisivat tuoreina tulkintoina esiin nuoren tutkija työssä. Voivatko ne todella viedä tiedettä eteenpäin? Voivatko ne oikeasti osallistua tulevaisuuden rakentamiseen?

Tämä on tutkijan juhlaa!