Teoriaa ja käytäntöä käsillä päällä sydämellä ja rennolla asenteella

MAAILMAAN LAAJENEVA MINUUS JA PUKEUTUMISEN KUVA

21.7.2017 - Kirjoittanut

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä

kuka minä kuka minä

kuka minä

minä

me

Tähän kolmella sanalla paljon puhuvaan runoon päättää Minna Uotila kirjansa Pukeutumisen kuvaus (1995). Se on kirjoitettu edellisenä vuonna julkaistun vätöskirjan jatko-osaksi. Väitöskirjan nimi on Pukeutumisen kuva – fenomenologis-eksistentialistinen lähestyminen pukeutumiskuvien tekemiseen ja tulkintaan. Se on käsityötieteen ensimmäinen väitöskirja Suomessa.

Tänään voimme todeta, että käsityötiede aloitti akateemisena tutkimusalana hyvin avandgardistisesti, sillä Minna Uotila oli edelläkävijä asettaessaan kysymyksen pukeutumisesta ja minuudesta rinnakkain vihjaten näin, että ihmisen minuus ei ehkä rajoitukaan vain ihmisolennon mieleen, vaan ulottuu myös hänen ruumiiseensa laajenee siitä edelleen hänen vaatteisiinsa ja asusteisiinsa, siis ihmisen ulkopuoliseen maailmaan. Minna puhuu pukeutumisen kuvasta ihmisen todellistumisen muodon kuvana ja kertoo etsivänsä filosofisia ja humanistisia lähtökohtia tuon todellistumisen eri muodoille.

Luin hiljattain Eurooppalaisen filosofian seuran niin & näin-lehteä 2/2017. Sen yhtenä teemana on ruumiillinen mieli. Artikkeleissa puhutaan mm. mielen hauraista rajoista ja ihmisen aivoista, jotka eivät ole kuin tietokone. Tutkijat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana vähitellen luopuneet tietokonevertauksesta puhuessaan ihmisaivoista ja kiinnostuneet sen sijaan ihmisen toiminnallisista valmiuksista ja hänen tavoistaan olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Kognitiotieteen filosofiaa käsittelevä artikkeli Maailmaan ulottuva minuus (Heidi Haanila, Anne Salminen & Pii Telakivi, s. 35-39), nosti mieleeni Minnan väitöskirjan ja oivalsin, että jo tässä varhaisessa käsityötieteen tutkimuksessa on myös kyse samasta asiasta, siis pukeutujan, ja ehkä vielä enemmän itselleen vaatteita ja asusteita tekevän ihmisen minuuden laajenemisesta hänen toimintansa ja sen edellyttämien taitojen välityksellä ulkopuoliseen maailmaan.

Tässä linkki kyseiseen n&n-lehden numeroon:

https://www.netn.fi/lehti/niin-nain-217

Mielenfilosofia on perinteisesti määritellyt ihmisen mielen rajoittuvan pään sisälle, tarkemmin sanoen aivoihin. Vaikka aivot ovat tietenkin osa ihmisruumista, niin vanha kartesiolainen käsitys mielen ja ruumiin erillisyydestä (body – mind) on saanut meidät kuvittelemaan, että aivoissa oleva mieli ei ole missään tekemisissä ruumiin kanssa, koska se on henkeä, tai se on sielu. On hämmästyttävää, että vasta viime vuosikymmenten aikana on kognitiotieteessä syntynyt suuntaus (enaktivismi), jonka mukaan mieli onkin luonteeltaan perustavanlaatuisesti kehollista. Ihmisen mieli on kiinteästi sidottu aistivaan ruumiiseen, ja ruumis puolestaan on kiinteästi sidoksissa omaan ulkoiseen ympäristöönsä. Kognitioon, myös ns. korkeampiin kognitiivisiin prosesseihin, kuuluu ajattelun lisäksi kehollinen toiminta sekä vuorovaikutus ympäristön kanssa. Käsityön tekijälle ja tutkijalle tuo tuntuu niin tutulta. Se on koettua todellisuuttamme.

”Minulle pukeutumiskuva onkin kirjallisuuden, musiikin, elokuvan ja tanssin rinnalle asettuva kulttuurin ilmenemismuoto ja osa sitä sekä henkistä että aineellista kulttuuria, jota ihmiset erilaisten yhteisöjen jäseninä omalla olemasolollaan ja toiminnallaan luovat”, sanoo Minna Uotila kirjassaan vuonna 1995. Vuonna 1994, kun Helsingin Sanomat haastatteli häntä väitöksen vuoksi, hän sanoo: ”Luon teoksen joka aamu. … Kyse ei ole vaatetuksesta viestinnällisenä kielenä ja sen esteettisestä käytöstä, vaan kyse on pukeutumisesta yksityisen ihmisen arvomaailman kannalta, yksilön luovuudesta ja ilmaisu- ja toimintakyvystä.” Pukeutumisen kuva on luovan teon tuote. Se yhdistää tekijät ja kokijat. Se on kuvataiteen laji. ”Kaikki pukeutumiskuvat eivät toki ole taidetta, mutta parhaimmillaan ne voivat koskettaa taideteoksen tavoin”, sanoo Minna. Hänen mukaansa pukeutuminen on haaste jokaiselle osana arkea ja itsensä ymmärtämistä.

Niin, ”elämä on mielenkaltaista ja mieli on elämänkaltaista” sanovat kognitiotieteen enaktivistisen suunnan tutkijat tänä päivänä. Kognitiivinen systeemi, kuten ihminen, on itseohjautuva aktiivinen toimija, jolla on kyky erottautua ympäristöstään ja ylläpitää omaa kehollista identiteettiään. Se on itse oman toimintansa lähde, joka säätelee vuorovaikutustaan ympäristönsä kanssa ja luo omat tavoitteensa. Kehollinen identiteetti, minuus, on tämän kognitiivisen systeemin eli ihmisen ydin.

Minna Uotilan mukaan eräänlaista pukeutumisen kuvausta ovat myös pukeutumisen kuvan tutkiminen ja lisäksi kaikki ne arviot, joita omasta ja muiden pukeutumisesta arkisissa yhteyksissä esitetään. Hyvin usein nuo arviot ovatkin yksilön pukeutumisen kuvan taustalla oman minuuden tai identiteetin ilmaisemisen sijaan. Ja noiden arvioiden taustalla taas ovat yhteisölliset arvokäsitykset, joiden tavanomaiset muodot ja merkitykset ovat kulttuuriyhteisön omaisuutta.

Kukin yhteisö pyrkii kasvattamaan jäseniänsä ilmaisemaan nimenomaan yhteisön arvokäsityksiä pukeutumisessaan. Tästä näkökulmasta pukeutuminen voidaankin nähdä – ei niinkään taitona oman identiteettinsä ilmaisemiseksi – kuin taitona omaan yhteisöönsä sopeutumiseksi. Se taito kulkeutuu ajassa vanhemmilta lapsille. On ymmärrettävää, että silloin saatetaan kokea tuo opittu taito joskus omalla kohdalla kovin rajalliseksi. Sen avulla ei aina löydy ilmausta niille asioille, jotka itse kukin kokee olennaisiksi omassa pukeutumisessaan ja omana itsenään olemisessa. ”Usein tuntuukin siltä, että ilmaisuun – itsekseen tulemiseen – kaivataan jotain enemmän. Tarvitaan sitä mikä osuu, jotakin jossa voimme kohdata enemmän itseämme ja omimpaamme”, sanoo Minna.

Maailmaan ulottuva minuus-artikkelissa todetaan, että enaktivistisen näkemyksen mukaan ihmisen minuus voi laajeta kehollisena kokemuksena kehon ulkopuolelle. Klassinen esimerkki tästä on sokeankepin käyttö. Harjaantunut kepin käyttäjä tunnistaa kepin avulla ympäristössään olevia pintoja ja niiden muotoja ja osaa näiden aistimustensa avulla toimia ympäristössään. Hän ei ensisijaisesti koe/havaitse keppiä kädessään, vaan tien tai kadun kepin päässä. Keppi ei ole vain ulkoinen esine, vaan kehoon sulautunut aistielin tai sen korvaaja. Näin mukautuvainen on ihmiskeho ja myös aivot. Sokeankeppi kuuluu käyttäjänsä keholliseen identiteettiin, ja niin voi myös viulu olla taitavan soittajan minuuden jatke, sanovat tutkijat.

Käsitys ihmisen minuuden laajentumisesta ihmiskehon ulkopuolelle avaa kiehtovia näkymiä myös käsityön tekemiseen. Kun teet itsellesi vaatteen tai asusteen, pidät suunnitellessasi ehdottoman tärkeinä kriteereinä sen väejä, muotoja ja yksityiskohtia aina tikkausten pistonpituutta myöten. Sen pitää tuntua omalta ja siinä sinä täytyy voida viihtyä. Etkö silloin laajennakin minuuttasi materiaalien ja taitojesi avulla pukeutumiseesi? Sinä ikään kuin tunnustelet pukeutumisellasi sosiaalista ympäristöäsi, sitä miten muut sinut kokevat ja miten he sinuun suhtautuvat. Ja jos annat itse tekemäsi asusteen jollekin toiselle, etkö silloin annakin hänelle osan itsestäsi? Sinun luovuutesi ja kätevyytesi tuotos/teos hätkähdyttää sinua, nähdessäsi sen toisen ihmisen yllä tai käytössä. Siihen liittyy tunteita, esimerkiksi sen hylkääminen tai sen kaltoin kohtelu koskee tekijän sydämeen. Se ei ole sinulle vain ulkoinen esine, se on minuutesi laajentuma.

Mutta entä sitten, jos et olekaan vapaa toteuttamaan itseäsi pukeutumisessasi! Ehkä et aina huomaa, että olet päätöksissäsi sidoksissa toisiin. Tai et uskalla poiketa normista. Pukeutumisen kuvaus-kirjassa on sivuilla 149 – 164 Sovellettu pukeutumisen kuvaus – kertomus erään suomalaisen kuvantekijän kielestä. Se on esimerkki pukeutumisesta, joka ei olekaan itsenäistä, vaan tehdään yhteisön ehdoilla. Onko se silloin enää minuuden laajentumista vai ehkä yhteisön identiteetin laajentumista yksilön minuuden kustannuksella?

Kyseinen pukeutumisen kuvaus on kertomus rouva Lahtisesta. Tutkijan aineistona ovat useat valokuvat rouva Lahtisesta runsaan kymmenen vuoden ajalta sekä haastattelut ja havainnot hänen lähiymparistöstänsä. Rouva Lahtinen oli tutkimusaineiston keräämisen aikoihin noin 50-vuotias. Hän perusti perheen jo 18-vuotiaana ja hänellä on kaksi lasta. Ammatiltaan hän on pehepäivähoitaja. Ompelijan ammattitaitoa vastaavat taidot hän on hankkinut omaehtoisesti opiskelemalla ja seuraamalla innokkaasti käsityöalan tapahtumia.

Tutkijan analyysi tutkimushenkilön pukeutumisen kuvasta perustuu siis varsin laajaan aineistoon, mikä lisää analyysin tulosten luotettavuutta. Rouva Lahtinen oli tehnyt itse kaikki tutkimuksessa mukana olleet asunsa asusteita myöten. Tämä taas tuo tutkimuksen tuloksineen hyvin lähelle kaikkien käsityön tekijöiden elämismaailmaa. Tässä yhteydessä en käy tarkasti kuvaamaan tutkimusanalyysia enkä sen tuloksia, ne kannattaa jokaisen lukea itse tutkimuksesta. Mutta koska tämä analyysi on mielestäni suorastaan herkullinen kuvaus rouva Lahtisen pukeutumisen kuvasta, en malta kuitenkaan olla referoimatta sitä kursoorisesti.

Tutkija kysyy tutkimuksessaan ensinnäkin, mihin rouva Lahtinen pukeutumiskuvien tekijänä ja siis samalla itsensä todellistajana kiinnittää huomiota. Toiseksi tutkija on kiinnostunut siitä, mitä yksilökohtaisia ja yhteiskunnallisia päätelmiä hän voi tehdä rouva Lahtisen pukeutumiskuvien ja arvostelmien pohjalta. Luettelen seuraavassa tutkijan löytämiä vastauksia näihin kysymyksiin.

Yleisvaikutelma rouva Lahtisen pukeutumisen kuvasta on silmiinpistävän siisti, viimeistelty ja siinä määrin ristiriidaton, että siitä oli aluksi vaikea sanoa yhtään mitään. Nuo piirteet eivät kuitenkaan vaikuta lainkaan tarkoitushakuisilta. Sen sijaan niistä huokuu vaatimattomuus omaan olemukseen nähden. Samalla niistä välittyy kuitenkin myös itsestä huolehtiminen ja kokemus oikeudesta siihen. Niissä on ilmaisullista rikkautta värien vaihteluna ja vaateparsien lukuisuutena. Tämä koskee myös tavallista arkea, josta voidaan päätellä, että rouva Lahtinen on varautunut erilaisiin arjen tilanteisiin hyvin.

Silmiinpistävä piirre Rouva Lahtisen pukeutumisen kuvassa on staattisuus. Kuva pysyy hyvin samanlaisena vuodesta toiseen. Koko tutkimuskuvasto koostuu omin käsin tehdyistä vaatteista ja asusteista, jotka on tehty eräänlaisen peruskaavakokonaisuuden avulla. Tuttuja kaavoja hieman muunnellen Rouva Lahtinen on selvinnyt läpi muodin vaihteluiden. Tutkijan mukaan tämä saattaa merkitä kuvan vastaanottajan kannalta helpotusta; vaikka itse muuttuisit, rouva Lahtisen voit aina tavata turvallisesti, entisenään.

Rouva Lahtisen pukeutumiskuviin liittyy tiettyä ärsyttämättömyyden ja sopivuuden estetiikkaa. Hän tuntee hyvin ympäristönsä odotukset ja pysyttelee itse tekijänä taka-alalla. Hän jättää tekijyyden niille odotuksille, joita hänen kuvalleen on tapana asettaa. Katsoja olettaa kuitenkin tekijäksi rouva Lahtisen, vaikka varsinainen tekijä onkin kuvan taustalla vaikuttava näkymätön lähiympäristö odotuksineen. Tutkija kutsuukin tekijää eräänlaiseksi ideologisesti muokkautuneeksi rouva Lahtiseksi. Rouvan itsensä kannalta se merkitsee toisten toiveiksi puetun tahdon alinomaista toteutumista.

Tutkija näkee rouva Lahtisen pukeutumisen kuvissa myös pukeutumiseen liittyvää realismia. Teokset syntyvät aina tiettyyn elämäntilanteeseen: arki eroaa juhlasta ja myös tavallisesta pyhästä. On vaikea arvioida, johtuuko tämä itse tekijästä vai sosiaalisista velvoitteista. Muutenkin näiden kuvateosten kautta on vaikea löytää yhteyttä tekijän sisäiseen todellisuuteen.

Rouva Lahtisen kuvakieli on ilmaisullisesti selkeää, silti hänen kuvistaan on vaikea löytää tekijää, hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Pikemminkin esiin tulevat katsojan pitämiset ja merkityksenannot. ”Kuvatasolla yleiskuva on hyökkäämätön ja vaatteiden kunto – niiden puhtaus ja siisteys – on yhdenmukainen käsityksiimme vaimouden ja äitiyden todellistumisen kuvasta”, sanoo tutkija.

Yhteenvetona analyysistä lainaan vielä tutkijan sanat: ”Tämän kuvantekijän näkemykset ovat yhdenmukaisia kulttuuristen kuvakäsitysten kanssa eivät niinkään hänen itsensä. … Ruova Lahtinen kunnioittaa todellisuutena niitä käsityksiä, joiden mukaisesti ihmisen kunakin aikana odotetaan ilmenevän.”

Rouva Lahtinen on aikansa lapsi kuten me kaikki. Nyt, tänä idividualismin aikana, tuntuu vieraalta ajatus, että minuuden laajentuminen tapahtuisi jonkun muun kuin yksilön itsensä ehdoilla. Se ei kuitenkaan ole tässä tärkeintä. Tärkeintä on se, että tiede on vihdoin taipunut ymmärtämään ihmisen minuuden hämärät rajat. Mieli, minuus on vapautettu aivojen ahtaudesta, ja ruumis saa arvoisensa paikan ihmisen kokonaisuudessa ollessaan yhtä mielen kanssa.

TEKIJÖITÄ JA TUTKIJOITA

9.7.2017 - Kirjoittanut

Ovatko tutkimukset mielestäsi tylsiä lukea ja vaikeita ymmärtää? Liikkuvatko ne kaukana käytännön työstä ja elämästä? Ihmetteletkö, mitä hyötyä niistä ylipäätään on?

Jos nämä ovat kokemuksiasi käsityön tutkimuksesta, sinun kannattaa tutustua Hanna Guttormin väitöstutkimukseen Sommitelmia ja kiepsahduksia : Nomadisia kirjoituksia tutkimuksen tulemisesta (ja käsityön sukupuolisopimuksesta)

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/44771

Hannan tutkimus on erilainen. Jo tutkimuksen tiivistelmää lukiessasi yllätyt. Tutkija kertoo:

Pohdin tutkimuksessani tiedon tuottamisen ja tietämään tulemisen käytäntöjä ja kuvaan, miten ja mitä väitöskirjassa tapahtuu. Esitän pitkin tutkimuksen matkaa kirjoitettuja metodin ja empirian kuvauksia sekä runomuotoista kysymysten virtaa limittäin myöhemmin kirjoitettujen teoreettisten tekstien kanssa. Näitä kirjoituksia nimitän nomadisiksi. Samalla haen sekä rationaalisia että affektiivisia argumentteja ei-tietämisen, kunnioituksen ja yhdessäluomisen tilan avartamiseksi akateemisissa käytännöissä. Tässä tutkimuksessa päädyn kirjoittamaan rakkauskirjeitä tutkittavilleni/kanssatutkijoille.”

Kannattaa lukea myös luku Esipuhe ja kiitoksia, jonka päätteeksi on sanat:

”Ja kyllä minusta on paikallaan kiittää myös itseä, tätä kirjoittajaa tässä että jaksoit kirjoittaa, istua ja lukea, ajatella ja taas kirjoittaa ja ettet sittenkään luovuttanut

ja että aurinko paistaa ja ikkunatkin pestään huomenna vaikka koti muuten onkin hyrskyn myrskyn ja aina liikkeessä

ja kohta jo jatkan/jatkamme seuraaviin projekteihin ja tulemisiin elämänvirta jatkaa meissä ja meidän kanssamme”

Kun luet tutkimusta, älä anna sellaisten ilmaisujen kuin Poststrukturalistinen tietäminen tai Nomadinen etnografia pelästyttää. Hyppää niiden yli vaikkapa lukuun Sommitelma III: Runoiksi kirjoitettuja käsityötunteja (s. 43). Siellä on, aina sivulle 65 asti tekstiä, josta voit löytää oman todellisuutesi, kuulla oman äänesi. Olet mukana tutkimuksessa. Olet oleellinen osa sitä. Samalla tulee näkyviin, keitä muita siellä on oleellisena osana, keiden muiden todellisuus on pelissä.

Seuraavassa luvussa, Vinksahduksia ja haaksirikkoja eli Tahmalassa päiväkirjaan puristuneita tekstejä ja affekteja, tutkija tunnustaa olleensa näiden todellisuuksien kanssa ihmeissään ja ahdistunut. Hän tarkoittaa tekstiilityö-tekninen työ-käsityö-todellisuuksia. Ja niinhän me kaikki olimme, muistan sen tunteen hyvin. Onko se vieläkään hälvennyt täysin?

”Toisista tietäminen ja toisten eri syistä tietynlaisiksi konstruoituneiden todellisuuksien, vaikkakin diskursiivisten, teoretisoiminen kriittisestä näkökulmasta tuntui pahalta, epäeettiseltä”, sanoo tutkija.

Hänen ahdistuksensa purkautuu oman tekemisen arvon ja merkityksen epäilemiseen:

”Tiede ja tutkimus Ihmisen arvon määräytyminen suoritusten perusteella (en halua arvottaa ihmisiä sen mukaan, ovatko he akateemisia vai eivät enkä halua, että minua sen mukaan arvotetaan – tähän ajatukseen omalla elämänhistorialla vaikutuksia – tämän sanon siis tältä liikkeelliseltä paikalta) Resurssien epätasainen jakautuminen suoritusten ja hyväveli- ja -siskojärjestelmien mukaan (naiset kritisoivat hyvä veli -järjestelmiä ja tekevät itse samaa – toki tähän liittyy myös pelko siitä, ettei minua pidetä hyvänä siskona – ja kateus niitä kohtaan, joille resursseja jakautuu) Tutkijan käytävä läpi kilometrejä kirjoja ja vasta sitten valittava, mihin viittaa (en minä jaksa ehdi kykene lukemaan niin paljon tekstejä – tai vaikka lukisinkin, en halua niitä kaikkia omaan kirjaani marssittaa – epäekologistakin – toki tässäkin kateutta reippaita lukijoita ja tutkijoita kohtaan)

Turhauttavaa kirjoittaa kirjaa, jonka lukevat vain vastaväittäjä ja ohjaaja (hirveä työ ja todellinen hyöty on vain oma meritoitumiseni – luettava siis meritokratiasta – haluan herättää keskustelua, onko tässä mitään järkeä)

Tutkimusta on maailma täynnä – harmittaa myös kuormittaa tulevia tutkijoita tälläkin kirjalla Ja vaikka todetaan, että tutkimuksen arvoa ei määrää sen pituus, silti kaikki tutkimukset ovat niiiin pitkiä (voiko sanottavansa sanoa lyhyemmin? Vai onko se sitten vain pamfletti? Mitä siis on tutkimus?))”

Tutkija etsii omaa tekemisen tapaansa lukemastaan, muiden kirjoittajien kanssa:

”Helena Oikarinen-Jabain (2004, 163–164) kanssa:

hyväksy(tään) äänten moninaisuus, kiedo(taan) yhteen puhe ja hiljaisuus, palautumat, autobiografia ja fiktiot luo(daan) tuoreita keskusteluja kohtaamisia rajapinnoilla, tai niiden ylittämistä toisaalta `rajojen ylittäminen ei muuta mitään, jos emme itse halua muuttua` muntarinaan (mystory) `lihallisesti ja aistein koetun ankkuroi(tu)miseen historiallisesti erityisille kokemuksen alueille`

Arto Tiihosen (2004, 211–218) kanssa:

omaelämäkerrallisen asiantuntemuksen, kokemusten, ruumiillistenkin, oman sisäisen tarinan, sosiaalisten ja tieteellisten tarinavarantojen, integroimiseen, kirjoittamiseen ja sen hankaluuteen tekstin ja subjektin hajoamiseen

Johanna Latvalan (2004, 281) kanssa löysin Ruth Beharin (2003):

etnografian viettelevä kutsu/mahdollisuus `löytää tarina, jota ei ole etsinyt`, joka silti opettaa jotakin tärkeää myös tutkijasta itsestään”

Mutta vaikka tutkimustyö on tärkeää, ja tutkija todella haluaisi sen hyvin tehdä, niin kyllä ne aiheet ja tutkittavatkin ovat usein hankalia. Se on kovaa työtä, tämä tutkimus!

Hanna sivulla 104:

”väsyttää tämä tietäminen

että jotkut tytöt `tykkää` ihan oikeestikin neuloa ja virkata ja jotkut pojat ei tykkää ja että niin, jo tyttö- ja poika-sanojen käyttäminen `puhtaina` voi joskus olla ongelmallista, koulussa mennään sen mukaan, miten viimeistään sosiaaliturvatunnuksessa vauvat on jommaksikummaksi merkitty – ja että tää lienee pitkälti sitä, että ne on tällaiseen sukupuolimalliin sosiaalistuneita ja kulttuuristuneita, mutta voi se olla/uusintaa/toistaa sitäKIN, että jotkut tytöt tykkää joko pukeutua nätisti tai kietoutua lämpimään tai koskettaa pehmeää tai tehdä hyvää, kaunista tai lämmintä itselle ja muille, tai kaikkia näitä, mutta se ei tarkoita, että kaikki tytöt tykkäis, tai ettei pojat ollenkaan tykkäis. ja jos taas jotkut pojat ei tykkäis, se taas saattais olla/toistaa/todistaa sitä, että ne on sellaiseen sukupuolimalliin, habituksen toistamiseen, sosiaalistuneita ja kulttuuristuneita. ja sama toisin päin. : eli että jotkut pojat tykkää ihan oikeesti vasaroida ja naputtaa ja jotkut tytöt ei tykkää mutta että silti tyttöjen on yhä ja aina vaan helpompi mennä sinne poikien puolelle ja joukkoon, eikä heitä silti pidetä outoina (eikä edes tai välttämättä lesboina), vaan ehkä reippaina, ehkä poikamaisina, ehkä ihan vaan järkevinä, kun tajuavat valita oman parhaansa mukaan sillä onhan teknisillä aloilla paremmat palkat ja työmaat paikan päällä, Suomessa, täällä, tänään, huomenna ja ensi vuonna ja raskaat kalustot ja suuret koneet mitä esimerkiksi tien rakentaminen maksaa? sata kilometriä yhä nopeammin, yhä tehokkaammilla autoilla ajettavaa valtaväylää? kuinka monta miljoonaa? tosin mitä kevyemmät työkalut, sitä todennäköisemmin niitä käyttää tänään Suomessa(kin) virolainen siirtotyöläinen myös tekno-logisilla aloilla loistava tulevaisuus ja nykyisyys kun taas ale-laputettuja vaatteiksi nimettyjä lumppuja tuodaan kaukaa ja aina vain halvemmalla kertakäyttöön ja kierrätykseen Marimekko, Made in Vietnam ja poika, joka valitsee tekstiilin, saattaa saada osakseen… en pyri häiritsemään – enkö? julistan kieltämisen kautta.. ”

Tutkijakoulutuksessa jokainen tutkijaksi koulutettava saa tietää, että oikeaoppisessa tutkimuksessa on aina alussa tutkimuskysymykset, joihin kyseisellä tutkimuksella pyritään vastaamaan. Vähintäänkin tutkimuksen alusta pitäisi löytyä julkilausuttuna tutkimuksen tavoite tai tarkoitus, jotta lukija saisi tietää, miksi tämä tutkimus ylipäätään on tehty.

Mutta Hanna sanoo (s. 77):

Tässä luvussa tulen usein runomuotoisten (”tyhmien”) kysymysten ja poststrukturalistis-teoreettisten lukukirjoitusten kautta kohti ”tasa-arvoista” ja tutkijan omaa ajattelua haastavaa tutkimuksen tekemisen ja kirjoittamisen tapaa.”

Lukija saa seurata kysymysten virtaa, joka kulkee paradokseista kysymyksiin ja seuraaviin. Kysymyksistään ja oikeudestaan vastata niihin tutkija kertoo:

”Kirjoitin näitä kysymyksiä siis tilanteessa, jossa olin tullut hyvin tietoiseksi siitä, että myös oma kirjoittamiseni osallistuu sosiaalisen ja kulttuurisen maailman konstruoimiseen ja uusintamiseen. Olisin mukana toiminnassa, jossa minä tutkijana kerään aineiston vallitseville käytännöille kriittisestä näkökulmasta ja jossa minä osoitan haastateltavieni ja havainnoimieni puheista ja puhetavoista sekä joistakin käytännöistä paikkoja, joissa käsityön sukupuolisopimusta uusinnetaan. Mikä minä olisin sanomaan? Miten toisista ihmisistä voi kirjoittaa, miten toisista ihmisistä voi tietää? Olisiko minulla oikeutta mennä opetustilanteessa puolihuolimattomasti heitetyn kommentin taakse ja osoittaa tietynlaisen diskurssin rakentamista ja uusintamista? Tai osoittaa tiettyyn subjektiviteettioletukseen tai toimijuuteen asettumista?”

Näitä pohtiessa löytyy sitten kuitenkin (s. 90) oma missio:

niin, missiohan minulla ihan selvästi on – että jos tiedon osittaisuus, näkökulmaisuus, ihmistieteen tutkijasta (sitoutuneisuuksista, rajoista) irtipääsemättömyys tunnistetaan ja tunnustetaan, kirjoittaminen muuttuu lopulta todella vaikeaksi. ja minulle se on sitä. … elämän yltäkylläisyys, täyteys, ristiriitaisuus, yhtäaikaisuus, kokonaisuus, kaikkeus versus yksinkertaistetut kuvaukset, funktiot miten tämän voisi kysyä, asettaa kysymykseksi? menisikö se liian filosofiseksi?”

Tutkijan missio, hyvät kysymykset ja vastauksien etsimisen vaiva, kaikki tuo ei merkitse kuitenkaan mitään ilman lukijaa.

” mistä ihmeestä löytäisin lukijan, joka tätä ymmärtäisi, joka uskaltaisi yllättyä, ihmetellä, sallia, ryhtyä dialogiin”

”en väitä juuri mitään muuta kuin etten halua väittää mitään, heitän pallon lukijalle, seuraavalle, avaan tilan, tilaa toivon: pysähtymiselle viivähtämiselle toisin lukemiselle toisin ajattelemiselle ei paremmin tai kehittyneemmin vaan avoimemmin”

Tässä on mielestäni Hanna Guttormin tärkein viesti meille lukijoille. Hän kirjoittaa filosofista tutkimusta, hän filosofoi. Siten hän antaa lukijalleen mahdollisuuden muuttua hiukan, tulla avoimemmaksi uudelle, vaikka se uusi ei olekaan sen enemmän tosi kuin entinen totuutemme, vain uusi ja entisen rinnalla mieltämme avartava.

Joku sanoi kerran suurelle saksalaiselle filosofille, Heideggerille: minä en tarvitse filosofiaa, en tee sillä mitään. Olet oikeassa, et sinä sillä mitään teekkään, vastasi Heidegger, mutta filosofia voi tehdä jotain sinulla. Sinun kauttasi se voi uudistaa maailmaa entistä paremmaksi, kunhan se ensin on tehnyt sinusta laajemmin maailman moninaisuutta näkevän ja avarammin siitä kaikesta ajattelevan.

Filosifisiakin tutkimuksia kannattaa siis silmäillä, niin kuin kaikkia tutkimuksia. Eihän niitä läpi jaksa lukea, eikä tarvitsekaan, mutta selailla sopii etsien, josko sieltä sittenkin jotain löytyisi myös lukijan uudelleen rakentumiseksi.

Hannan sanoin:

”En analysoi käsityötuntien käytäntöjä, vaikka olin niin alussa kuvitellut tekeväni, vaan avaan kurkistusikkunan käsityöhön … siirrän niissä nimenomaisissa tapahtumissa mukana eläneen näkemiä, kokemia ja merkille panemia hetkiä ja häivähdyksiä itseäni siinä vaiheessa kiinnostaneen teeman ympäriltä. Ja lopuksi kirjoitan – sekä vastalahjan antamisen tarpeesta ja halusta että kiitokseksi – rakkauskirjeitä heille, joita alussa ku opettaja vittelin tutkivani.”

”Tietoa ei siis ole jossain löydettäväksi, tuosta vain kuvailtavaksi tai analysoitavaksi, vaan tietoa ja sitä kautta maailmaa tai esim. sitä, mitä on olla ihminen, tutkija, oppilas, luodaan ja rakennetaan koko ajan yhdessä.”

Löytyypä tästä tutkimuksesta myös jotain, jota voitaisiin sanoa ihan tavanomaisessa mielessä tulokseksi (s.190):

”Ja siten käsityötä ja sen sukupuolittuneisuutta, sitä näyttää mielestäni ylläpitävän eniten valinta, se, että oppilaat monessa koulussa yhä joutuvat valitsemaan, ja valintaa käsityönopettajien vastustus, oikeutettukin huoli taidon oppimisen huononemisesta, mutta enemmän kuitenkin aine-eriytynyt opettajankoulutus ja peruskoulu, ja siksi oikeutettukin huoli työpaikan menettämisestä (jos tekstiilityö ja tekninen työ yhdistetään yhdeksi oppiaineeksi) ja oppiainejakautunutta peruskoulua mm. jakaminen ”käden” ja ”pään” (hah) oppiaineisiin ja erilaisiin arvostuksiin,

miten muuten perusopetusta voisi ajatella miten oppilasta, opettajaa, yhdessäkasvavia, yhdessäluovia?” 

Miten käsityö on nyt suomalaisessa korkeakoulussa?

3.7.2017 - Kirjoittanut

16.06.2017 oli Aalto Yliopiston Johtamisen laitoksella väitöstilaisuus, jossa tarkastettavana oli Toni Ruuskan väitöstutkimus Reproduction of Capitalism in the 21st Century: Higher Education and Ecological Crisis (Kapitalismin uusintaminen 2000-luvulla: korkeakoulutus ja ekologinen kriisi). Tutkija on siinä ottanut tehtäväkseen selvittää, mitä on kapitalismi ja miten sitä uusinnetaan sosioekonomisena rakenteena. Hänen tarkoituksenaan on esittää, miten nykyinen korkeakoulutus on mukana tässä uusintamisprosessissa ja kuinka tämä prosessi on yhteydessä meneillään olevaan ekologiseen kriisiin. Asia on hyvin tärkeä hänen mukaansa siksi, että tavallisesti kasvatusta on pidetty ekologista tuhoa lievittävänä, mutta tämän tutkimuksen mukaan nykyinen korkeakoulutus pikemminkin pahentaa sitä.

Aikaansa seuraavalle lukijalle ei tämä oikeastaan ole yllätys, silti mielen valtaa ahdistus, kun Toni Ruuska, akateemiseen kirjallisuuteen viitaten ja empiirisin havaintoesimerkein todistaa, että myös suomalainen korkeakoululaitos on vahvasti mukana tässä vaarallisessa kehityskulussa. Kyse on valtion koulutuspolitiikasta, jossa korkeakoulutuksen eräänä päätehtävänä nähdään talouskasvun ja alueellisen kilpailukyvyn edellytysten edistäminen. Käytännössä se tarkoittaa, että korkeakoulutus instituutiona toimii kestämättömällä pohjalla ekologisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Tässä linkki Ruuskan tutkimukseen niille teistä, jotka haluatte tutustua siihen tarkemmin: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-7441-2

Olen ehkä lukijoilleni velkaa selityksen siitä, miksi nyt tällaisen aiheen olen kirjoitukselleni valinnut. Tahdonko ehkä osoittaa oikeaksi Toni Ruuskan tutkimuksen tulokset? Onko tarkoitukseni perustella tai kritisoida tiettyä poliittista järjestelmää? No, ei kumpaakaan. Sattui vain niin, että tämä tuore tutkimus nosti eletystä todellisuudestani esiin ilmiön, joka herättää minut ihmettelemään ja kutsuu kuvailemaan, miten sen koen. Jos nimittäin korkeakoultuksemme instituutiona toimii ekologisesta näkökulmasta kestämättömällä pohjalla, niin hätkähdän kysymään, toimivatko käsityönopettajakoulutus ja käsityön tutkimusalat instituutioina korkeakoulutusinstituution sisällä niin ikään ekologisesti kestämättömällä perustalla, sillä korkeakouluinstituutioonhan nekin kuuluvat? En haluaisi uskoa sitä! Siksi kysynkin teiltä, käsityönopettajat, käsityönopettajiksi opiskelevat ja käsityön tutkijat, miten käsityö näinä vaikeina aikoina korkeakoulussamme on?

On yleisesti tiedossa, että Suomessa viime vuosina toteutetun koulutus- ja tiedepolitiikan johdosta on monissa yliopistoissa jouduttu typistämään, tai jopa lopettamaan, tutkimus ja opetus monilta sellaisilta tieteenaloilta, joiden tutkimustuloksia ei suoraan voida tuotteistaa kaupallisesti tuottaviksi. Näin on käynyt monilla humanistisilla tieteenaloilla kuten historiatieteissä ja kielitieteissä, mutta myös esimerkiksi kulttuuritutkimuksessa ja eri taiteenaloilla. Käsityö on yliopistossa ikään kuin ”kasvatustieteen kainalossa”, mutta onko se siellä turvassa leikkauksilta? Täytyykö sen tinkiä omimmasta olemisen tavastaan ja pyrkiä osoittamaan olevansa kilpailukykyä lisäävää ja talouskasvua suoraan edistävää toimintaa?

Monin tutkimuksin on osoitettu, että käsityö on erinomainen ”kasvatuksen väline”, koska käsityön opiskelu ja tekeminen kehittää ihmistä hyvin monipuolisesti. Monipuolisesti kehittyneitä ihmisiä yhteiskunta, ja myös maan talous, tietysti tarvitsevat. Käsityön tekemisessä tulee käyttöön ja kehittyy tekijässä monia sellaisia ominaisuuksia ja kykyjä, jotka ovat merkittäviä tekijöitä myös alueellisen kilpailukyvyn ja koko maan talouskasvun kannalta. Näitä ovat esimerkiksi luovuus, sisäinen yrittäjyys, innovatiivisuus, riskinottokyky, itseluottamus, pitkäjänteisyys, huolellisuus, tarkkuus ja ongelmanratkaisukyky, Varsin yksimielisiä ollaan myös siitä, että käsityön tekemisellä on monia terapeuttisia vaikutuksia. Se ”tekee hyvää” sekä terveille että monille tietyistä sairauksista kärsiville ihmisille. Tämä lienee maan hallituksenkin kannalta hyvä asia. Kun lisäksi tiedämme, että käsityö kuuluu oleellisena osana suomalaiseen kulttuuriin ja kansanperinteeseen, niin voisi olettaa, että se myös suomalaisessa koulutuspolitiikassa saa ansaitsemaansa arvostusta.

Käsityö on myös konkreettisesti tuottavaa toimintaa. Siinä syntyy tuotteita kulutukseen ja teoksia taiteen ja suunnittelun alueelle. Onko tämä se osa käsityötä, josta koulutuspoliitikot lähinnä ovat kiinnostuneita? Käsityötuotteet syntyvät kovin hitaasti ja niistä tulee kalliita. Lisäksi käsityömaailmasta puuttuu kokonaan kilpailullisuus (ks.mm. Gauntlett, Making is Connecting, 2012). Näistä syistä voidaan väittää, että käsityö varsin huonosti sopii talouskasvun edistämiseen tai kilpailukyvyn lisäämiseen. Millaisia paineita tästä syystä kohdistuu käsityön opetukseen ja tutkimukseen koulutuspoliitikkojen taholta?

Kaikista peloistani huolimatta olen kuitenkin varsin opitimistinen. Viimeaikaiset muutokset työssä ja työelämässä antavat toivoa. Tarkoitan sellaisia muutoksia, joissa käsin tekeminen asettuu ikään kuin uuteen asentoon uusien tekemisen tapojen rinnalle.

Vuonna 2009 ilmestyi Jussi Vähämäen tutkimus Itsen alistus. Työ tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa. Hän kuvaa tietokykyä eräänlaisena tekemisvalmiutena, jossa ruumiillisia taitoja ja älyllistä ymmärtämistä ei voi erottaa toisistaan. Tätä kykyä voidaan ihmisessä harjoittaa ja sitä tulee harjoittaa, sillä se käy yhä tarpeellisemmaksi tietoyhteiskunnan työelämässä. Kun luen Vähämäen kuvausta tietokyvystä, en voi välttyä ajatukselta, että se muistuttaa sangen paljon tuttua käsityötaitoa sellaisena, kuin käsityön tutkimus on sen tuonut esiin. Näyttää siis siltä, että digitalisoituminen raivaa tilaa käsityöläismäiselle tekemiselle työelämässä. Ja sehän sopii, aina innokkaana uutta oppimaan käsityön tekijä on jo nyt vauhdilla mukana digitaalisessa tekemisessäkin. Tästä lähemmin artikkelissani Punomossa https://static.punomo.fi/uploads/2016/11/kasin-tekeminen-digitaalinen-tekeminen_seija-kojonkoski-rannali.pdf.

Richard Sennett, New Yorkin yliopiston ja Lontoon Kauppakorkeakoulun sosiologian professori, nimeää kirjassaan The Craftsman (2008) käsityöläisyyden kaksi suurta asiaa, joita hän on halunnut tutkia. Ensimmäinen niistä on käsityöläisen halu tehdä hyvää työtä; toinen liittyy niihin kykyihin, joita hyvän työn tekeminen edellyttää. Hyvin tekemisen halu voi esiintyä myös negatiivisena perfektionismina, jolloin mikään suoritus ei ole tekijälleen kyllin hyvä. Sennett`n mukaan käsityön tekijän hyvin tekemisen halu on kuitenkin positiivista, se ei stressaa tekijää, vaan rentouttaa, koska käsityön tasainen rytmi saa tekijän unohtamaan itsensä ja uppoutumaan vain tekemiseensä. Juuri sellaista perfektionismia nykyinen työelämä kaipaa työntekijöiltä. Lisäksi hyvin tekemisen halu kasvattaa tekijän mieleen eettisinä periaatteina eräänlaisen sisäisen laadunvarmistusjärjestelmän, joka varmistaa työn laadun ilman kallista ulkopuolista valvontajärjestelmää.

Hyvän työn tekemisen kykyihin Sennett liittää mm. luonnostelun ja suunnittelun merkityksen ymmärtämisen, sattuman ja välttämättömyyden kunnioittamisen, väkisin yrittämisen välttämisen sekä sen oivaltamisen, milloin työ on lopetettava. Myös ”käsityöläisen hidas aika”, eli käsityöprosessin hitaus, on Sennett`n mukaan vahvuus, sillä se sallii tarvittaessa työn tekijän syventyä pohtimaan tekemistään. Tulevassa työelämässä, niin kuin työssä aina, nämä käsityöläistaidot ovat kysyttyjä.

Käsityöllä saattaa siis olla mahdollisuuksia selviytyä nykyisen koulutuspolitiikan korkeakouluissa aiheuttamassa myllerryksessä. Mieleen hiipii kuitenkin epäilys. Joutuuko käsityö kuitenkin selviytyäkseen tinkimään omasta olemisen tavastaan ekologisesti kestävällä perustalla esimerkiksi painottamalla yrittäjyyskasvatusta, joka ei enää olisikaan vain ns. sisäistä yrittäjyyttä, vaan tähtäisi enemminkin ns. kasvuyritysten edellyttämään yrittäjyyteen? Tai pyritäänkö tulevaisuudessa ehkä käsityöprosessin suunnitteluosuutta muokkaamaan opetuksessa jonkinlaisen innovaatiotuottamisen suuntaan, jossa tekijän luovuus otetaan suurten kuluttajamassojen mieltymyksiä palvelemaan?

Omissa, käsityön filosofiaan liittyvissä pohdinnoissani olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä käsin tekemisessä on sen ”olemisensallivuus”. Se tarkoittaa käytännössä materiaalien säästämistä ja niiden tulevan saatavuuden varmistamista luontoa suojellen ja hoivaten. Toisaalta se tarkoittaa korjattavien ja ajassa kestävien tuotteiden tekemistä todelliseen tarpeeseen ja ihmisen viihtymiseksi täällä maailmassa. (Tästä tarkemmin blogikirjoituksessani Utopiastani on tulossa totta! 4.5.2017). Toinen ainutlaatuinen piirre käsityössä on elimellisen yhteyden syntyminen tekijän ja materiaalin välille tekemisessä. Se mahdollistaa materiaalin syvällisen tuntemuksen ja siitä kasvavan materiaalin ja sen lähteen, luonnon, kunnioittamisen. Kun nämä käsityön omimmat ominaisuudet ovat mukana käsityön opetuksessa, on se näkemykseni mukaan ekologisesti kestävällä perustalla. Sen opiskelu ja tutkimus ei lisää ihmisestä johtuvaa luonnon tuhoutumista vaan päinvastoin vähentää sitä.

PAKKO TUNTUA HYVÄLTÄ

7.6.2017 - Kirjoittanut

Se oli joskus 2000-luvun alkupuolella, kun havaitsin yllätyksekseni nuorempien kollegojeni ja omien tyttärieni puhetavassa erikoiselta tuntuvan muutoksen. Vastauksina ja kommentteina puheenvuoroihini he rupesivat viljelemään kannustavia kehoituksia tehdä, ajatella, valita ja ratkaista asiota tavalla, joka tuntuu itsestä hyvältä. Hyvä ”fiilis” ja oikeus nauttia nousivat näissä puheissa aivan uudenlaiseen arvoon elämässä, kun ne aiemmin olivat olleet pikemminkin lisäbonus ahkeruudesta ja velvollisuuksien täyttämisestä, kärsivällisyydestä ja omastaan luopumisesta toisten hyväksi.
”Tietty SUN KUULUU ostaa ne ihanat kengät!”
”Hyvää matkaa! ”NAUTTIKAA!”

Kaikenlaisen hyvältätuntumisen yleinen oikeuttaminen ikään kuin itsestäänselvyytenä oli häkellyttävää, mutta samalla houkuttelevaa. Alkaako nyt uusi onnen aika, vai ilmentääkö yksilön hyvän korostaminen välinpitämättömyyttä toisten hyvästä? Joko individualismi on ylittänyt kohtuuden rajat? Intuitiivisesti tajusin, että tapahtumassa on jonkinlainen käänne ajattelutavoissa. Se liittyy laajempiin kulttuurin muutoksiin, ja sitä siivittävät teknologiset innovaatiot, joiden avulla nuo muutokset leviävät ja lisääntyvät ennennäkemättömällä tavalla. On mielenkiintoista olla tässä kaikessa mukana.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin, että myös käsityö tässä käänteessä kääntyilee ja etsii uutta suuntaa. Käsityö on muuttunut ja muuttuu monella eri tavalla. Näkyvimpiä ovat ehkä ne muutokset, jotka liittyvät uusiin suunnittelu- ja valmistustekniikoihin ja uusiin materiaaleihin. Nyt tarkoitan kuitenkin muutosta käsityön tekemisen perusteluissa, siis siinä miksi käsityötä tehdään. Siinä on tapahtunut / tapahtumassa muutos, jota nimitän käänteeksi ARJEN TARPEISTA TEKIJÄN TYYDYTYKSEEN JA ILMAISUUN.

Vielä 1950-luvulla ei ollut ollenkaan tavatonta, että koulun käsityötunneilla ommeltiin tukevasta, kestävästä, edullisesta ja usein oppilaan näkökulmasta aika ikävän näköisestä kankaasta talousesiliina. Tekeekö sellaista nyt kukaan koulussa tai harrastuksenaan? Ja ajatelkaa kansalaiskouluja, joissa käsityötunteja saattoi olla toistakymmentä / viikko! Siellä syntyi tyynyliina poikineen ja kaikkea muuta, mitä jokainen tyttö tarvitsi kapioikseen. Ja tietenkin kasapäin vauvanvaatteita tulevaan tarpeeseen. Erilaiset kodin tekstiilit ja henkilökohtainen, välttäämätön vaatetus (yöpuvut, villatakit) olivat ennen myös käsityön harrastajien yleisimpiä tekemisen kohteita. Kukaan ei kysynyt esimerkiksi oppilailta tai itseltään, miltä tekeminen tuntuu. Tekeminen vain oli tarpeellista.

Ei ole yllättävää, että käsityö rupesi yhä enemmän näyttämään vanhanaikaiselta, ja sen arveltiin kuihtuvan vähitellen pois. Mutta tapahtui aivan päinvastaista. ”Nyt näkee, miten käsityö on voimissaan”, sanoo käsityötieteen professori Pirita Seitamaa-Hakkarainen ja jatkaa, että käsityö on ottanut omana lajinaan paikkansa designin ja taiteen rinnalla (HS, 29.5.17). Olen minä itsekin samaa hehkuttanut ja perusteita noihin havaintoihin tutkimuksista löytänyt. Mutta mistä tämä käänne kuihtumisesta kukoistukseen käsityön tekemisen muutoksessa johtuu?

Hiukan hämmennyn kun näen neulegraffitteja Aurajoen rannan puissa. Virkatut isoäidinneliöt muodostavat liehuvia rimpsuja paksujen runkojen kupeisiin, ja kookas, neulottu rusetti on solmittu oksan hankaan, kirkkaan keltainen. Wikipedia kertoo, että neulegraffitit ovat tekstiilitaiteen ja katutaiteen välimuoto, jonka on tarkoitus tuottaa hyvää mieltä. Ne näyttävätkin iloisilta, melkein ilkikurisilta. Katsoja vakuuttuu, että noita tehdessä tekijöillä on ollut kivaa. Pysäytän pyöräni ja katson ihastuneena oksiin takertuneita seitinohuita pitsimekkoja. Ovatko metsän keijut vaihtaneet tässä vaatteita? Katseeni siirtyy fillariini, jolle virkkasin minäkin kesäksi uudet vaatteet. Teinkö graffiteja? Tulivatko ne tarpeeseen? Ilokseniko vain virkkasin?

Tunnen etääntyväni käsityöstä, kun kuulen sanottavan, että me suomalaiset olemme ”sukkakansaa”. KAIKKI neulovat sukkia, ja ne ovat ihania ja tarpeellisia. Niitä pitää kiireidenkin keskellä päästä neulomaan, koska sukkien neulominen tuntuu hyvältä. Katselen facebookissa mitä mielikuvituksellisempien sukkien värikästä runsautta enkä voi uskoa, että ne kaikki olisivat kovaan tarpeeseen tehtyjä. Pikemminkin niitä tehdään juuri siksi, että tekeminen tuntuu niin hyvältä. Mutta en muista, milloin itse olisin neulonut villasukat. En taida omistaakaan yhtään paria. Mistä olenkaan jäänyt paitsi!

Mitä tähän sanovat tutkijat?

Tieteessä tapahtuu-lehdessä, 2/2017, on aihekokonaisuus nimeltä ”Tieteenalat dialogissa”. Se löytyy allaolevasta linkistä:

https://journal.fi/tt/issue/view/4300/2017-2

Siihen kuuluu neljä lyhyttä artikkelia, joiden kirjoittajat edustavat yhteiskuntatieteiden filosofiaa (Mikko Salmela), aivotutkimusta (Lauri Nummenmaa), sosiologiaa (Christian von Scheve) ja mediatutkimusta (Susanna Paasonen). He ovat kukin alansa vahvoja asiantuntijoita. Kaikki artikkelit käsittelevät tunteita ja niiden merkitystä käyttäytymisen säätelyssä. Koska hypoteesini on, että käsityössä ja käsityön tekemisessä tapahtuneet muutokset ovat käänne tekemisen motiiveissa eli niissä syissä miksi tehdään, tukeudun seuraavassa näiden artikkeiden sisältämiin tietoihin perustellakseni näkemykseni oikeellisuutta.

1990-luvun puolivälissä alkoi monien ihmis- ja yhteiskuntatieteiden alojen, kuten politiikan teorian, kulttuurimaantieteen, ympäristöntutkimuksen, kirjallisuudentutkimuksen, taidehistorian, arkkitehtuurin, mediatutkimuksen sekä kulttuuritutkimuksen piirissä kehitys, jonka tulosta on nimitetty affektiiviseksi käänteeksi tai emotionaaliseksi käänteeksi. Sillä tarkoitetaan huomattavaa mielenkiinnon lisääntymistä tunteiden tutkimusta kohtaan. Aiemmin näillä aloilla korostettiin järkeä ja ihmisen rationalisuutta käyttätymisen ohjaajina esimerkiksi politiikassa, etiikassa ja estetiikassa. Affektisen käänteen jälkeen myös tunteiden ja kehollisuuden merkitys ihmisen ajattelussa, päättelyssä ja pohdinnassa nousi tutkimuksen kohteeksi ja ymmärrys ihmisen toiminnan motiiveista alkoi laajeta entisestään.

Tunteet nähtiin tieteen piirissä pitkään vain ihmisen subjektiiviseen kokemusmaailmaan kuuluvina ilmiöinä ja niiden tieteellistä mittaamista pidettiin mahdottomana. Uusien aivokuvantamismenetelmien ja niitä täydentävien eläinkokeiden avulla on kuitenkin saatu selville, että tunteet ovat biologisiin järjestelmiin perustuvia prosesseja, joita voidaan objektiivisesti mitata. Nyt tiedetään, että aivojen toimintaa mittaamalla on mahdollista päätellä ihmisen kulloinenkin tunnetila. Helppoa ja aukottoman varmaa se ei kuitenkaan ole, sillä aivoissa ei ole mahdollista paikallistaa yhtä selkeätä ”tunnealuetta”, joka käsittelisi keskitetysti tunteita siten kuin esimerkiksi näköaivokuori käsittelee näköaistimuksia.

Objektiivisin luonnontieteellisin mittauksin on jo kuitenkin voitu osoittaa, että tunteet säätelevät käyttäytymistämme ja saavat meidät valmistautumaan toimintaan. Se tarkoittaa, että ne ohjaavat meitä automaattisesti pois kivusta ja kurjuudesta kohti turvaa ja nautintoa. Eläinkokeissa saadut tulokset tukevat tätä mielenkiintoista tietoa. Ihmisen käyttäytymisen tutkimisessa on kuitenkin vielä melkoisia ongelmia verrattuna eläinten käyttäytymisen tutkimiseen. Mittausvälineitä ei nimittäin voida viedä sinne, missä ihmiset luonnollisessa ympäristössään käyttäytyvät tietyllä tavalla. Esimerkiksi hautajaisia viettävän saattoväen surun tai silmittömästi rakastuneen ihmisen tuntemusten aiheuttamia neurokemiallisia muutoksia heidän aivoissaan ei voida tutkia reaaliaikaisesti. Näihin ongelmiin digitaalisen uuden tekniikan uskotaan tuovan lähiaikoina helpotusta. Seuraavathan monenlaiset laitteet jo nyt sekä sosiaalista käyttäytymistämme (puhelut, viestit, sosiaalisen median käyttö) että terveyttämme (sydämen syke, liikunnan määrä). Odotan mielenkiinnolla sitä, kun noita digitaalisia mittalaitteita kiinnitetään myös käsityön tekijä kehoon hänen tarttuessaan työhönsä. Millaisia lukemia hänen onnellisuuden- ja levollisuudentunteilleen mahdetaankaan saada!

Ihmisen aivotoiminnan tutkimuksen kehittyminen näyttää siis lupaavalta tunteiden merkityksen ymmärtämisen kannalta. Jotkut tutkijat katsovat jo tulleen osoitetuksi, että ihmisen tunteilla on biologinen, kulttuurista vain vähän riippuva perusta. Toisaalta kulttuuritutkimuksen piirissä on päädytty päinvastaisiin havaintoihin. On muun muassa osoitettu, että ihmiselle outoa ihonväriä kohtaan tunnettua välitöntä vastenmielisyyttä tai pelkoa on mahdoton erottaa hänen kulttuurisesta ympäristöstään, muistoistaan, arvoistaan tai eettisistä periaatteistaan. Tämä tarkoittaa, että välitön fyysinen tunnereaktio on kiinteässä yhteydessä tiedolliseen prosessointiin. Käsityön tekijän tunteiden selvittämiseksi tämä tuo lisää haasteita. Mitkä tunteet tekijässä painottuvat käsityöprosessin eri vaiheissa? Miltä tuntuu idean syttyminen? Miten näkyvät suunnittelun haasteet ja teknisten ongelmien ratkominen tekijän tunteissa? Millaiset koulukäsityöt ja millainen pedagoginen ohjaus saavat oppilaiden onnellisuuslukemat nousemaan? Jne. jne.

Affektiivinen käänne useiden tieteenalojen piirissä on onnellinen käänne, sillä se lähentää eri alojen tutkijoita toisiinsa ja kannustaa saman ongelman parissa työskentelyyn yhteistyössä. Kun erilaisista näkökulmista ja lähtökohdista lähestytään samoja ongelmia ja niistä käydään dialogia tutkijoiden kesken, on mahdollista päästä sellaisiin uusiin tuloksiin, joita yhdestä taustaperinteestä käsin ei löytyisi. Tutkimuksessa tapahtuneen affektiivisen käänteen mielenkiintoisin seuraus käsityön kannalta on se, että tunteiden myönteinen merkitys ihmisen toiminanohjauksen tehostajana on ymmärretty. Jos tunteet ohjaavat meitä tekemään käsitöitä, eli tavoittelemme käsin tekemisellä hyvää oloa, eheytymistä, turvaakin maailman kiireen ja hälinän keskellä, on selvää että käsityötä ei enää voida sanoa työksi tavanomaisesti ymmärretyssä mielessä. Työ nimittäin on välttämätöntä elämässä pärjäämiseksi tai elannon turvaamiseksi. Käsin tekeminen taas on oleellinen osa ihmisen maailmassa olemista ja osa hyvää elämää. Tämän jos saamme vielä empiirisesti todistetuksi …

Utopiastani on tulossa totta!

4.5.2017 - Kirjoittanut

Vuonna 1995 eräänä kevätpäivänä kuljin Rauman kampuksella pihan poikki melkein hyppien, onnesta sekaisin. Väitöskirjani, jota olin työstänyt viitisentoista vuotta, oli juuri tullut painosta ja jaettu kollegoilleni! Vastaan sattui kävelemään työkaveri, saman alan (eri sukupuolen) edustaja. Hän pysähtyi juttelemaan, ja innoissani odotin onnitteluja.

”Olet sinä, Seija, sellainen utopisti”, sanoi hän. Muutaman sekunnin hämmennyksen jälkeen tunsin ymmärtäväni häntä. Siltähän se varmaan tuntui monesta käsityön tekijästä, opettajasta ja tutkijasta, joka tekstiäni vähän jaksoi lukea. Sanoin: ”Utopisti, se varmaan olenkin, ja ylpeä siitä.” Yhtäkkiä tajusin, kuinka onnellista oli, että tuo asia tuli ilmi vasta nyt. Jos olisin hoksannut sen aiemmin, olisi koko homma saatttanut jäädä kesken. Mutta nyt tiesin vain, että olinpas ollut rohkea! Monet uudet asiat ovat ennen toteutumistaan olleet jonkun utopioita, haaveita ja pilvilinnoja.

Mikä se siinä tutkimuksessa sitten niin utopistista on? En vieläkään tiedä, mitä minua utopistina pitänyt kollega silloin tarkoitti, mutta itsekseni asiaa pohtiessani olen tullut siihen päätelmään, että utopistista tutkimuksessani ovat tulokset, jotka ovat tiivistettynä luvussa 5.7 (s. 66 – 68 / 1995; s. 61 – 63 / 1998 2. painos). Siinä on käsityön käsitteen merkityssiusällön elementit. Niitä on kuusi kappaletta, joista erityisesti neljäs:

käsityön luonne kokonaisena ja olemisen sallivana tekemisenä

oli silloin varsin utopistiselta tuntuva. Ei ehkä niinkään se kokonainen tekeminen, mutta se olemisen salliva tekeminen.

Mikä ihmeen olemisensallivatekeminen?

Tämän ilmaisun lähtökohdat ja perustelut ovat tietenkin tarkkaan tutkimuksessa selvitetyt, mutta mutkia suoriksi oikoen voidaan sanoa, että omituinen ilmaisu tarkoittaa käsityön tekijän, hänen materiaalinsa ja tekemisessä valmistuvan tuotteen läheisestä suhteesta kasvavaa tekijän materiaalituntemusta ja hyvin tekemisen halua.

Käsityön tekemisessä syntyvä materiaalituntemus on myös materiaalin kunnioittamista arvokkaana ja omanlaisenaan yhteistyökumppanina tuotteiden suunnittelussa ja valmistamisessa. Jos meillä sellaista materiaalituntemusta olisi enemmän, lisäisi se oleellisesti luonnon hyvinvointia ja materiaalien riittoisuutta maailmassa. Käsin tekijän hyvin tekemisen halun rinnalla se myös varmistaisi valmistettavien tuotteiden laadun lisäten näin meidän kaikkien viihtymistä täällä.

Tuon saamani ikimuistettavan utopisti-arvion jälkeen, ja osin varmaan sen rohkaisemanakin, olen myöhemmin kehitellyt asiaa edelleen. Näen käsityön, paitsi tuotteiden suunnitteluna ja valmistamisena, myös tiedonhankintana. Siinä tietoa saadaan suoraan materiaalilta, joka on peräisin luonnosta. Tietoa saadaan siis itseltään luonnolta, ja se on luonteeltaan ymmärrystä. Välineenä tässä tiedonhankinnassa on käsityön tekijän aistiva ja kokemuksiaan prosessoiva keho. Käden taitava työstöliike on kuin kysymys materiaalille, ja taidon herkistämä aistimus tulkitsee vastauksen työstöliikkeen vaikutuksesta materiaalissa. Tätä tiedonhankita-menetelmää olen, Maurice Merleau-Pontya mukaillen, nimittänyt vitaaliseksi kommunikaatioksi tekijän ja hänen materiaalinsa välillä. Taustalla on Edmund Husserlin teoria elämismaailmasta, jossa kokemuksina saavutettu tieto on autenttista eli suoraan kohteelta saatua. Se on elämän käytäntöjen kannalta tärkeätä tietoa, koska sitä päästään käsittelemään käytännön vaatimalla tavalla. Se on kuitenkin myös älyllisen prosessoinnin ainesta ja siis teoriaa, joka voidaan verifioida eli todentaa aistihavainnon välittömänä kommentointina.

Olen selvittänyt asiaa tarkemmin mm. artikkeleissani Voiko tekijä oppia ymmärtämään materiaaliaan? (2002) ja Käsityön filosofian lähtökohtia (2005). Viimeksi olen tuonut tämän ajatuksen esille pienessä kirjoituksessani Käsissä syttyvä rakkaus ( 2016).

Utopistista realistiksi kahdessa vuosikymmenessä.

3.5.2017 Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen professori Markku Wilenius puhui vuosisatamme jälkipuoliskon kaupunkeja käsittelevässä apahtumassa Turun Logomossa. Hänen mukaansa luonto ja kaupunki lähenevät toisiaan tulevaisuudessa sekä esteettisessä että toiminnallisessa mielessä. Talot esimerkiksi tuottavat itse tarvitsemansa energian, niin kuin ennen maaseudulla. Seinillä ja katoilla on kaunis ja ilmaa puhdistava kasvipeite, josta saadaan myö lähiruokaa. Eikä tämä ole utopiaa, vaan todellisuutta jo nyt monessa kaupungissa, kuten Milanossa ja Madridissa. Meilläkin on jo selviä merkkejä vahvistuvasta luontotrendistä kaupungeissa, sanoo Wilenius.

2.5.2017, katsoin TV-uutisia, jossa haastateltu vihertaiteilija (!) sanoi, ettei hän taidetta tehdessää aina tiedä, käyttääkö hän kasveja materiaalinaan, vai tekeekö hän taidetta kasvien kanssa.

29.4. 2017 luin Helsingin Sanomien lauantaiesseen, jonka otsikko oli: Mozartia viiniköynnöksille ja muutamia muita huomioita kulttuurielämän vihreästä vallankumouksesta. Siinä puhuttiin mm. kasvien aisteista, niiden älykkyydestä ja uudesta tieteenalasta nimeltä kasvineurobiologia.

Tänä vuonna on ilmestynyt professori Yrjö Sotamaan teos Vihreä päänsärky. Siinä puhutaan mm. kaupunkiakupunktiosta. Termi tarkoittaa ekologisen kaupunkisuunnittelun teoriaa, jonka mukaan kuntoutusta vaativille alueille voidaan suunnitella paikalliseen perinteeseen sitoutuvia kestävän kehityksen projekteja. Ne ovat kuin akupunktioneuloja, jotka parantavat ja elvyttävät kaupunki-ympäristöä.

Viime vuonna ilmestyi suomeksi saksalaisen metsänhoitajan Peter Wohllebenin kirjoittama kirja Puiden salattu elämä. Kasvimaailman kuninkaiden tunteista ja viestinnästä (alkuperäisteos 2014). Siinä kerrotaan, miten puut kommunikoivat keskenään, ja miten ne hoitavat vanhuksiaan ja lapsiaan.

Uusi tieto eläinten älykkyydestä, aisteista ja tunteista on puhuttanut meitä jo kauan. Nyt siis nousevat samat kysymykset pintaan myös kasvien kohdalla. Käsityön tekijän materiaali on useinmiten peräisin kasvi- tai eläinkunnasta. Ihmisen käsissä ja sormenpäissä tuntoaisti voi kehittyä äärimmäisen herkäksi ja hänen empatiankykynsä laajenee helposti aistimaan esim. koirien, lampaiden ja hevosten, niin myös rakkaiden puutarhakasvien “tunteet ja tuntemukset”. Ruumiillinen tai ruumiillistunut tieto, (embodied knowledge) on myös yhä näkyvämmin noussut tutkimuskohteeksi käsityötieteessä ja taiteen tutkimuksessa.

Mitä utopistista enää on vitaalisessa kommunikaatiossa tekijän ja hänen materiaalinsa välillä? Onko parempaa tapaa oppia ymmärtämään materiaalia, kuin harjoitella työstämään sitä käsin mahdollisimman hyvin niin, että sen parhaat puolet tulevat uudessa olomuodossa kauniisti ja käytännöllisesti esiin? Eikö ihminen juuri käsiensä kautta saadun, ja tiedoksi prosessoimansa kokemuksen avulla ole aina tiennyt, millaisesta puusta ja miten talo on rakennettava niin, että se pysyy pystyssa eikä homehdu. Onhan hän ilman luonnontieteellistä tietoakin tiennyt, mistä kuidusta lanka kehrätään ja miten nuttu neulotaan, jotta lapsi pysyy lämpimänä.

Todellakin tässä ajassa utopiani alkaa näyttää realismilta.

Tekstissä mainittujen artikkelieni lähdetiedot:

Käsissä syttyvä rakkaus. 2016. Futura 35 (3), 79 – 80.

Käsityön filosofian lähtökohtia. Utgångspunkter i sløydens filosofi. 2005. In Sampsa Kullas, Marja-Leena Pelkonen (Eds.) The relationship of Nordic handicraft studies to product development and technology. Techne Series. B:14/2005, 284 – 320.

Voiko tekijä oppia ymmärtämään materiaaliaan? 2002. Kasvatus 33 (5), 454 – 465.

Kaikki mikä ansaitsee tulla tehdyksi ….

4.4.2017 - Kirjoittanut

…. se ansitsee tulla hyvin tehdyksi.

Viime päivinä olen saanut hienoja taito-kokemuksia ja osaamisen elämyksiä! Ensin kuulin Kaari Utrion, historian tutkijan ja kirjailijan, kertovan siitä, miten hän romaaneissaan yhdistää faktan ja fiktion. Esimerkkinä hän käytti viimeistä romaaniaan Paperiprinssi (2015).

Siihen tarvitaan ensinnäkin valtava määrä aiheeseen ja käsiteltävään ajankohtaan liittyvää, yksityiskohtaista historiallista tietoa, raakadataa, mutta myös selkeä, synteettinen näkemys kyseisen ajan ja paikan historiasta ja yhteiskunnallisesta oloista yleisesti. Sitten tarvitaan idea tarinasta, joka voisi toteutua tuossa histiriallisessa ja yhteiskunnallisessa tilanteessa. Tarinaan kuuluvat henkilöt ”synnytetään” aikaansa sidottuine näkemyksineen ja ulkoisine olemuksineen. Tarinan edetessä sen fiktiiviset käänteet nivotaan todellisiin tapahtumiin. Lukija saa seurata kiehtovaa satua todellisten historiallisten tapahtumien keskellä. Pienten ihmisten arkinen elämä ja kokemukset tekevät historiasta aivan eri tavalla realistista kuin historin oppikirjat. Lempeä ymmärrys toista ihmistä, ja myös itseä kohtaan kasvaa, kun lukiessaan tajuaa eri aikoina, erilaisissa olosuhteissa eläneiden ihmisten ”mahdollisuuksien avaruuden” (Heideggerilta lainattu ilmaisu).

Kaari Utrio on kirjoittanut kymmeniä (n. 80, laskujeni mukaan) kirjoja sekä paljon artikkeleita ja muita kirjoituksia. Tunnustan, että olen lukenut niistä vain tämän Paperiprinssin, jonka luin valmistautuakseni kuulemaan kirjailijaa. Olen iloinen, että luin ja että kuulin. Kirjailijan ja historioitsijan taidon yhdistelmä avautui näkyviin tekemisen osaamisena, joka hämmästyttävällä tavalla avartaa lukijan maailmankuvaa.  

Toiseksi, seuraavana päivänä Kaari Utrion kuulemisen jälkeen, kuuntelin jazzia intiimin tunnelmallisessa baarissa nimeltä Ö. En ole musiikin tuntija. Itse asiassa olen aivan noviisi sillä alalla. Mutta taidon tunnistan kyllä siinäkin. Esiintyjänä oli Jaska Lukkarinen trio. Turun sanomien musiikin arvioitsija Aleksi Näsänen kirjoitti tästä keikasta otsikon ”Musiikillisen dialogin ytimessä” alla monta kaunista sanaa. Hänen mukaansa Jaska Lukkarinen kuuluu rumpalina maan parhaimmistoon, hänen musiikillinen ilmaisunsa oli selkeää ja teknisesti taidokasta. Lukkarinen ei ole kovin vanha, mutta ei ihan nuorikaan. En tiedä, mutta arvelen, että hän on paukutellut rumpuja koko aikuisen elämänsä ja seurannut muiden mestari-rumpaleiden työtä. Sellaista taitoa ei saavuteta hetkessä. Tuo taito tehdä musiikkia, se loisti kirkkaasti pimeässä baarissa. Kannatti tulla tehdyksi – ja kuulluksi!

Kolmanneksi, pari päivää Bar Ö:n jälkeen, löysin itseni Helsingin Taidehallista, keskeltä Anu Pentikin luomaa Paratiisia. Se on kuvataidetta, joka on tehty käsityönä. Kirjailija Utrion ja muusikko Lukkarisen henkisyyttä henkivien töiden rinnalla ja jälkeen olin päässyt tutuimpaan ympäristööni, konkreettisen materiaalin lähelle. Karkean saven muotoaminen kukiksi, jotka voidaan kokea taiteena, vaatii tekijältä monien henkisten taitojen lisäksi myös fyysisiä taitoja. Se on raskastakin, savi painaa. Kosketuksen materiaaliin on oltava osaava ja varma, mutta myös sallivan herkkä. Tekeminen on tekijän ja materiaalin yhteistyötä. Anu Pentik on syntynyt samana vuonna kuin Kaari Utrio. Hän on tehnyt lukemattoman määrän teollista muotoilua, kauniita käyttöesineitä. Sen työn rinnalla hän on luonut samoista materiaaleista ainutkertaisia taideteoksia käsityönä. Hänen taitonsa hehkuu Paratiisin kukissa.

Jos vanha sanonta Kaikki, mikä ansaitsee tulla tehdyksi, se ansaitsee tulla hyvin tehdyksi otetaan  vakavasti, niin merkitseekö se esimerkiksi sitä, että peruskoulussa ei vähien oppituntien puitteissa voi / kannata yrittää kehittää oppilaiden käsityötaitoa? Aikaa siihen on liian vähän, pakko tehdä vain jotain mahdollisimman helposti ja äkkiä?

Ei, ei se sitä tarkoita. Peruskoulussa tavoitteena ei ole saavuttaa missään oppiaineessa huipputaitoa tai mahtavaa tietämystä. Taito ja osaaminen kasvavat kovalla harjoittelulla pitkän kokemuksen myötä. Mutta innostus tekemiseen ja harjoittelemiseen voi syttyä lyhyessä ajassa pelkkien kokeilujenkin perusteella, kunhan esikuvat ja virikkeet ovat laadukkaita ja aloittelijalle on apua ja kannustusta saatavilla.

 

Hyvän elämän käytäntöjä

5.3.2017 - Kirjoittanut

Käsityö on yksi niistä käytännöistä, joissa tekijän eli käytännön harjoittajan, on mahdollista saavuttaa sisäisesti hyviä asioita. Siksi se ei kuole eikä suostu museoitavaksi, vaan kukoistaa ja kehittyy ajan mukana. Tämä on väitteeni tai hypoteesini. Sen todistaminen ei kuitenkaan ole tämän blogi-kirjoituksen päätavoite.

Tarkoitukseni on moraalifilosofiseen tietoon nojautuen selvittää sitä, miksi yhteiskunnissa, joissa vallitsee liberalistinen individualismi, ja joissa voitonhaluinen kilpailullisuus on hallitseva piirre, erilaiset hyvät, ja tutkimuksissakin hyödyllisiksi todistetut käytännöt kuten esimerkiksi taiteet, tieteet ja käsityö, perhe-elämän ylläpitäminen, koulutus, sairaanhoito ja sosiaalihuolto joutuvat marginaaliin ja jäävät usein talouden varjoon. Selvitykseni ei tietenkään ole täydellinen, mutta se avaa erään näkökulman monia ihmisiä tänä päivänä huolestuttaviin ongelmiin. Joku näkökulma on parempi kuin täydellinen näköalattomuus, ja jostain on aina pakko alkaa, jos haluaa asioita paremmin ymmärtää.

Kirjoitan tätä seuraten moraalifilosofi Alasdair MacIntyren (1929 – ) teosta Hyveiden jäljillä. Teoksen johdannossa filosofi ja historioitsija Juha Sihvola (1957 – 2012) kertoo, että MacIntyre oli pettynyt modernin aikamme moraaliin ja individualistiseen ihmiskuvaan. Hän etsi niille vaihtoehtoa muun muassa Aristoteleen hyve-etiikasta ja yhteisöllisestä ihmiskuvasta. Eräänä pohdintansa tuloksena hän esitti, että moraali edellyttää jaettua arvoperustaa, yhteistä vakaumusta ihmisenä olemisen tarkoituksesta ja ymmärrystä siitä, mitä on hyvä elämä. Nämä näkemykset ovat myös oman ajatteluni taustalla.

Kun katselen modernin yksilön ilmaisevan yksilöllisyyttään ja tekevän valintojaan minuuttaan rakentaen, tulen surulliseksi tehtävän vaikeuden tähden ja yksilön yksinäisyyden tähden. Onko minuuden rakentaminen yksin, muista ihmisistä riippumattomana, sittenkin mahdoton tehtävä? Ilahdun, kun kuulen MacIntyren ohjeen: hän kehottaa ihmistä katsomaan ympärilleen ja huomaamaan, millaisiin kertomuksiin jo on joutunut mukaan. Jokainenhan toimii jossain roolissa jossain yhteisössä. Sen roolin ovat muut paljolti muokanneet, ja jokaisen on ymmärrettävä siihen liittyvät odotukset osatakseen toimia asianmukaisesti muiden kanssaihmisten joukossa. Ihmisen on suhteutettava valintansa siihen, mitä hän itsestään riippumattomista syistä jo valmiiksi on. Minuuden muotoutuminen ei niinkään ole itseilmaisua, vaan etsimistä ja löytämistä, omaan yhteisölliseen ympäristöönsä sisältyvän kertomuksen juonen löytämistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita pelkästään sopeutumista jo olevaan ja ulkoa annettuun, vaan myös vahvan perustan löytämistä kriittiselle näkemykselle entiseen ja oman luovuuden käytölle sen entisen uudistamisessa. Ihmisen on voitava tukeutua perinteeseen voidakseen uudistua ja luoda uusia perinteitä.

 

Ihmiselämä koostuu käytännöistä, joissa voi saavuttaa sekä ulkoisesti että sisäisesti hyviä asioita

MacIntyre tarkoittaa käytännöillä johdonmukaisia, monimutkaisia, sosiaalisesti vakiintuneita inhimillisen yhteistoiminnan muotoja, jolla on mahdollisuus saavuttaa tiettyjä hyviä asioita, kun kehitetään niissä tarvittavia taitoja ja kykyjä sekä laajennetaan käsityksiä kyseiseen toimintaan kuuluvista päämääristä ja hyvistä asioista. Mikä tahansa teko tai tekeminen ei ole käytäntö, mutta se voi kehittyessään tulla sellaiseksi. Esimerkiksi tiilien pinoaminen päällekkäin ei ole käytäntö, mutta rakennusten rakentaminen on. Perunan istuttaminen ei ole käytäntö, mutta maanviljely on. Pallon taitava potkiminen tai jätkänshakki eivät ole käytäntöjä, mutta jalkapallo ja shakki ovat. Käytäntöjä ovat myös vaikkapa biologian tai fysiikan tutkimus, historioitsijan työ, kuvataide ja musiikki.

Osallistumalla käytäntöihin ihmiset voivat saavuttaa erilaisia ulkoisesti ja/tai sisäisesti hyviä asioita. Ulkoisesti hyviä asioita, kuten esimerkiksi voiton tuoma kunnia ja maine tai taloudelliset edut, voidaan saavuttaa myös muilla toiminnoilla. Jossain tietyssä käytännössä saavutettavat sisäisesti hyvät asiat ovat kuitenkin sellaisia, joita voidaan saavuttaa vain kyseiseen käytäntöön osallistumalla. Esimerkiksi shakin pelaamisessa sellaisia ovat tietynlainen hyvin omintakeinen analyyttinen taitavuus, strateginen mielikuvitus ja kilpailun intensiivisyys.

Sekä ulkoisesti että sisäisesti hyviä asioita saavutetaan käytännöissä oppimalla niiden edellyttämiä erinomaisuuksia eli tulemalla niissä taitaviksi. Taidot ja osaaminen ovat siis avaimia sekä sisäisesti että ulkoisesti hyviin asioihin käytännöissä. Ne ovat välineitä, joilla saavutetaan jotain ulkoista hyvää, esimerkiksi taloudellista etua. Mutta niillä on myös itseisarvo, eli taitava toiminta ja osaaminen ovat itsessään ihmiselle arvokkaita. Jokaisessa käytännössä on taitamisen ja osaamisen mittapuita ja sääntöjä, jotka osallistujien on hyväksyttävä. Mutta käytännöillä on myös historiansa, jonka puitteissa sen mittapuut ja säännöt ovat kehittyneet. Aloittelijan on hyväksyttävä käytännön nykyiset mittapuut ja säännöt, kehittyessään hänen on kuitenkin myös mahdollista päästä niitä kritisoimaan ja edelleen kehittämään.

Käytännöissä saavutettavilla ulkoisesti ja sisäisesti hyvillä asioilla on eräs tärkeä ero.Ulkoisesti hyvät asiat ovat aina jonkun yksilön omaisuutta tai hänen hallussaan. Jos niitä kertyy jollekin yksilölle paljon, jää niitä aina vähemmän muille käytäntöön osallistuville. Näin käy esimerkiksi vallan ja kuuluisuuden suhteen välttämättä. Rahan ja muun taloudellisen edun suhteen näin saattaa joskus käydä myös satunnaisten tekijöiden tai olosuhteiden tähden. Ulkoisesti hyvistä asioista kilpailtaessa on joka tapauksessa aina häviäjiä siinä missä voittajiakin.

Myös sisäisesti hyvät asiat ovat tulosta tietynlaisesta kilpailusta, jossa pyritään erinomaisuuteen. Niiden saavuttaminen on kuitenkin hyvä asia koko kyseiseen käytäntöön osallistuvalle yhteisölle. Ne tulevat kaikkien omaisuudeksi, eivätkä ole keneltäkään pois. MacIntyre antaa esimerkiksi William Turnerin, joka uudisti merimaisemien maalaamisen 1700-1800-lukukujen taiteessa ja W.G.Cracen, joka kehitti krikettimailan käyttelyn aivan uudeksi taiteenlajiksi 1900-luvun alkupuolella. Kummankin saavutukset koituivat kaikkien maisemamaalereiden ja kaikkien kriketinpelaajien hyödyksi ja iloksi. Lähempää omaa aikaamme löydämme esimerkkinä samasta ilmiöstä vaikkapa raumalaisen pitsitaiteilijan Tarmo Thorströmin, joka parhaillaan uudistaa pitsin nypläyksen perinnettä ennennäkemättömällä tavalla.

http://iloverauma.fi/artikkelit/tarmo-tomuttaa-ja-ravisuttaa-vanhoja-kasityksia-pitsista

http://www.thorstrom.com/teokset/

Tarmon työstä ja ideoista hyötyvät ja saavat ammentaa uutta osaamista omaan tekemiseensä kaikki nyplääjät. Lisäksi kaikkien näiden omien käytäntöjensä mestareiden saavutukset rikastuttavat myös ulkopuolisten ihmisten elämän laatua.

 

Sisäisesti hyvien asioiden taustalla on tietynlaisten hyveiden hallinta ja harjoittaminen

Osallistuessaan eri käytäntöihin, ihminen välttämättä myös sitoutuu toimimaan muiden kyseiseen käytäntöön osallistuvien ihmisten kanssa ja ottamaan heidät huomioon omassa toiminnassan. Saavuttaaksemme jollekin käytännölle ominaisia sisäisesti hyviä asioita meidän on saatettava itsemme riippuvaisiksi paitsi tuohon käytäntöön kuuluvien taitojen laatukriteereistä myös siihen osallistuvista muista ihmisistä. Tämähän on tuttua meille tosielämästä. Esimerkiksi tietyn tieteenalan tutkijan on otettava omassa työssään huomioon muiden tutkijoiden tekemä työ liittääkseen oman työnsä siihen kokonaisuuteen, jonka puitteissa kyseinen tieteenala etenee. Hänen on myös vastaanotettava kritiikkiä ja ohjeita kollegoiltaan sekä noudatettava tieteenteon yleisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Joukkuepelaajan on täytettävä pelissä hänelle kuuluvat tehtävät ja velvollisuudet ja näin tuettava toisten pelaajien toimintaa.

Tällainen yhteistoiminta vaatii osallistujilta oikeudenmukaisuuden, rohkeuden ja rehellisyyden hyveitä. Ne ovat aitoja erinomaisuuksia, joita ilman sisäisesti hyvätasiat eivät voi toteutua. Jos emme suostu näitä hyveitä itsessämme harjoittamaan, emme voi kokea sisäisesti hyviä asioita käytännöissä. Käytännöt ovat silloin meille vain eräs tapa saavuttaa tiettyjä ulkoisesti hyviä asioita, esimerkiksi rahaa ja mainetta. Samalla nuo hyveet ovat kriteereitä, joiden perusteella neidän on arvioitava omaa ja muiden ihmisten toimintaa riippumatta siitä, millainen yksityinen moraalinen kanta meillä kullakin on, tai millainen moraalikoodisto yhteiskunnassa vallitsee. Emme siis voi väistää hyveiden mukaista toimintaa vetoamalle esimerkiksi omiin, toisenlaisiin arvoihimme tai vaikkapa yleiseen maan tapaan.

 

Käytännöt toimivat instituutioiden suojissa

Yhteiskuntia rakennetaan ja kehitetään käytäntöjen piirissä. Shakki, fysiikan tutkimus, lääketiede tai lääkärin toimi ovat käytäntöjä, mutta shakkikerhot, tutkimuslaboratooriot,yliopistot ja sairaalat sen sijaan ovat instituutioita. Myös politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen yhteiskunnassa, on eräs käytäntö. Se toimii erilaisten valtiollisten ja hallinnollisten instituutioiden suojissa. Käytännöt eivät voi selviytyä kovinkaan pitkiä aikoja ilman instuutioita, jotka hankkivat käytäntöjen tarpeisiin rahaa ja muita aineellisia hyödykkeitä ja perustavat esimerkiksi tarvittavia virka-asemia. Ne siis huolehtivat käytäntöjen ulkoisista hyvistä asioista. Ja siinä on myös vaaransa. Jotta käytännöissä voitaisiin saavuttaa myös sisäisesti hyviä asioita, on käytännön harjoittajien toiminnan oltava hyveiden ohjaamaa. Ilman oikeudenmukaisuutta, rohkeutta ja rehellisyyttä käytännöt eivät voi vastustaa instituutioiden korruptoivaa voimaa.

Hyveiden harjoittaminen instituutioden suojissa toimivien käytäntöjen toiminnassa edellyttää ihmisiltä hyvin määrätietoista asennetta sosiaalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Silti se ei aina tahdo onnistua. Yhteiskunnissa, joissa hyveitä ei arvosteta, eivät käytännöt voi kukoistaa, vaikka yhteisiä tavoitteita palvelevat instituutiot ja tekniset taidot olisivatkin hyvät. Hyveiden harjoittaminen on aina koko yhteisön etu. Hyveellisyys kohdistuu kanssaihmisiin. Esimerkiksi liberalistiselle individualismille yhteisö kuitenkin on ainoastaan areena, jolla kukin yksilö tavoittelee itse valitsemansa näkemyksen mukaista hyvää elämää. Sellaisessa ympäristössä hyveiden harjoittaminen saattaa tehdä yksilölle ulkoisesti hyvien asioiden saavuttamisen erittäin vaikeaksi.

On kuitenkin selvä, että myös ulkoisesti hyvät asiat ovat aidosti hyviä. Ne ovat tyypillisiä inhimillisten halujen kohteita, ja niitä tulisi toki kohdentaa oikeudenmukaisesti. On valitettava tosiasia, että sellaisessa maailmassa, jossa me nyt elämme, rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja rohkeus ovat hyveellisiä ominaisuuksia, jotka usein estävät yksilöä olemasta rikas, vaikutusvaltainen tai kuuluisa. On täysin odotusten mukaista, että kun ulkoisesti hyvien asioiden tavoittelu saa yhteiskunnassa hallitsevan aseman, hyveiden käsite joutuu ensin syrjään ja saattaa sitten jopa kokonaan kadota. Tämän ikävän ilmiön joudumme kohtaamaan joka päivä arjessamme.

 

Ihmisen toiminnassa hyveet toteutuvat laatuna

Ihminen tavoittelee luonnostaan tekemisessään laatua, sanoo Aristoteles teoksessaan Nikomakhoksen etiikka. Tällä hän tarkoittaa, että ihminen haluaa tehdä hyvää työtä, joka tuottaa hyviä tuloksia. Sanan hyvä sijaan on tässä yhteydessä käytetty myös sanaa kelpo, jotta vältettäisiin se väärinkäsitys, että tässä olisi kyseessä eettinen hyvä. Kreikan kielessä sama termi tarkoittaa sekä hyvää että kelpoa. Nykykielessä hyvin tehdyn työn, kelvollisen/kunnollisen työn sanotaan yleisesti olevan laadukasta työtä, siksi sana laatu sopii tähän yhteyteen hyvin.

Ihmisen luontainen laadun tavoittelu johtuu yksinkertaisesta asiasta, nimittäin kun ihminen tietää / kokee tekevänsä jotain hyvin / laadukkaasti, hän tulee siitä onnelliseksi. Onnellisuus on Aristotelen mukaan ihmiselämän korkein päämäärä ja tavoite, joka ei ole väline minkään muun tavoitteen saavuttamiseksi. Onnellinen elämä on hyvää elämää. MacIntyren määrittelemiä käytäntöjä voidaankin sanoa hyvän elämän käytännöiksi, koska niissä toimiessaan ihminen voi harjoittaa itsessään kyseiseen käytäntöön liittyviä taitoja ja saada tekemisessään aikaan laadukkaita tuloksia. Samalla hänen saavutuksensa tulevat koko yhteisön hyödyksi ja iloksi, ja hän voi myös kehittää tuota käytäntöä edelleen. Tässä on syy, miksi sanon käsityötä hyvän elämän käytännöksi.

Hyvän elämän käytännöissä ja niihin verrattavissa, sisällöllisesti ja rakenteellisesti työntekijää tyydyttävissä `oikean` työelämänkin tehtävissä, ihminen tekee uskomattoman ahkerasti ja uupumatta laadukasta tulosta mielellään, kun palkkana on ulkoisen hyvän lisäksi myös sisäisesti hyviä asioita. Eräänlainen laadunvarmistusjärjestelmä on rakentunut hänen mieleensä eettisinä periaatteina. Hyvän elämän käytännöillä on siis myös suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Tekoäly tulee, työ menee, mitä tekee ihminen?

18.2.2017 - Kirjoittanut

Hän tekee käsitöitä, taidetta, tiedettä ja kaikkea muuta mielekästä ja arvokasta. Samalla hän voi keskittyä itsensä kehittämiseen. Eikä resursseista ole puutetta, eiväthän robotit tarvitse palkkaa. Tavoitteena onkin täydellinen palkkatyöttömyys. Palkitseva, mielekäs tekeminen, hyvän tekeminen ja hyvin tekeminen ovat nousussa.

Työn loppumisesta on puhuttu ja kirjoitettu jo kauan. Uhkaaja on aina uusi tekninen kehitys, jonka avulla työt voidaan tehdä yhä vähemmällä ihmistyövoimalla ja yhä lyhyemmässä ajassa. Ja tottahan se on. Monet vanhat ammatit ovat jo hävinneet. Ennen oli kuorma-autoissa apumiehiä ja linja-autoissa rahastajia. Ojia kaivettiin lapioilla ja puut kaadettiin pokasahalla. Voi kirnuttiin ja kankaat kudottiin kotien pirteissä oman perheen voimin. Kuka enää muistaakaan näitä!

Moni muistaa sen sijaan vielä sen kun pankkivirkailijat vähenivät olemattomiin, ja me onnettomat jouduimme opettelemaan asioimista kaikenlaisten automaattien kanssa, vieläpä ”repimään rahaa seinästä”. Muistamme vielä sievät sihteerit suurten johtajien rinnalla ja sen, että moni tuttu sai konttoristin paikan tehtaan toimistossa suoraan oppikoulun viidenneltä luokalta päästyään. Nämä työt ovat korvautuneet tietotekniikalla, jota sekä suuret että vähän pienemmät johtajat ihan itse käyttävät.

Ennen oli myös päiväapulaisia kodeissa, joista molemmat vanhemmat kävivät töissä. Minäkin kuuluin niihin onnellisiin, jotka saivat nauttia tämän työvoiman arvokkaasta työstä. Joskus päiväapulaisena meillä oli juuri kansalaiskoulusta päässyt tyttö, ”työharjoittelussa” perheenemännäksi opettelemassa, toisinaan taas oman äitini ikäinen naapurin emäntä, joka halusi vaihtelua eläkeläiselämäänsä. Heidän työtään eivät robotit voineet korvata. Sitä tehdään tänä päivänä päiväkodeissa, tekijöinä ovat yliopistossa koulutetut lastentarhanopettajat ja lastenhoitajat. Kaikki lapset saavat myös esiopetusta ennen kouluun menoa. Näiden muutosten merkitystä on vaikea yliarvioida, ihmisen kehitystä jos ajatellaan.

Meillä on siis jo jonkin aikaa ollut robotteja, jotka ovat jollain tietyllä tavalla ”älykkäitä”. Ne osaavat tehdä tietynlaisia tehtäviä ihan itsekseen. Joku osaa imuroida, toinen hoitaa autonajon itsenäisesti ilman ihmisen apua. On ”älykkäitä” koteja ja ”älykkäitä” hissejä, jotka palvelevat ihmistä vapauttaen hänet monista sellaisista toimista, jotka ennen veivät runsaasti aikaa ja voimia. Näiden laitteiden ”älykkyys” on soveltavaa tai heikkoa. Eivät ne meitä pelota, päinvastoin ne nähdään kiinnostavina apulaitteina, jotka helpottavat arkeamme.

Mutta jos koneella on yleisälykkyyttä, eli se osaa ratkaista ongelmia ja järkeillä ihmisen tavoin. Silloin se kyllä vähän pelottaa. Se ei enää välttämättä ole vain auttajamme, se voi olla myös kilpailijamme. Haluammeko todella tähän maailmaamme ei-inhimillisiä olioita, jotka pystyvät itsenäisesti ratkaisemaan ongelmia ja kenties päättäävät asioista puolestamme?

Sitähän me emme varmaankaan halua. Totta puhuen, asiantuntijoiden näkemysten mukaan tuollaista vaaraa ei olekaan näkyvissä. Erilaiset automaattisesti toimivat laitteet lisääntyvät kyllä nopeasti, ja ne ”hallitsevat” yhä laajempia toimintoja, mutta ne eivät tietenkään ole itsenäisiä kehittymisessään. Ne eivät opiskellen hanki tietoja eivätkä harjoittele uusia taitoja kuten ihminen, mutta ne toimivat ihmisen kanssa. Ne kykenevät ottamaan vastaan ärsykkeitä ympäristöstään ja prosessoimalla sisältämäänsä tietoa ne sitten voivat ”päätellä”, miten on toimittava kussakin tilanteessa. Loppujen lopuksi ihminen on niiden kehittäjä, ja ihminen voi myös niiden toimintatapoja halutessaan muuttaa.

Voit kysyä, miksi ihminen on kehittänyt nämä laitteet ja haluaa edelleen kehittää niitä. Vastaus on: hän on halunnut ne tekemään yhä useampia tehtäviä puolestaan voidakseen itse päästä yhä uusien ja yhä suurempien kehitysmahdollisuuksien äärelle.

Pari esimerkkiä historiasta selventänee asiaa. Eräs vertailukohta meneillään olevalle tekniselle kehitykselle voisi olla vaikkapa kirjapainotaidon kehitys 1400-luvulla. Ennen Gutenbergin keksimää painokonetta kirjat kirjoitettiin käsin, tai teksti kaiverrettiin käsin puisille laatoille, joilla se sitten painettiin paperille. Homma oli tietenkin hyvin hidasta ja vaivalloista, ja kirjat olivatkin vain kirkonmiesten ja rikkaitten mahtimiesten luettavissa. Painokone mahtoi olla monista aikalaisista pelottava robotti, joka suolsi sisuksistaan arvokasta tietoa paperille kaiken kansan (vähitellen myös naisten) luettavaksi. Työ loppui sadoilta munkeilta koko Euroopassa ja uudet ajatukset levisivät vauhdilla ympäri maanosaa. Mutta ei se mitään, ihmiset saivat tämän tekniset innovaation avulla tietoonsa hyviä perusteita arvioida ja arvostella valtaa pitäviä hallitsijoita ja kirkkoa. He saivat omat asiansa entistä paremmin omaan hallintaansa. Seurauksena oli mm. uskonpuhdistus, valistusaika ja luonnontieteiden edistys, joka myöhemmin toi mukanaan teollisen vallankumouksen.

Toisena okoon esimerkki pienestä ranskalaisesta Pont Avenin kylästä rautatien tullessa kylään. Se oli aiemmin ollut suurista keskuksista eristäytyneenä elävä, hyvin hitaasti kehittyvä, mutta luonnonkaunis ja rauhaisa paikka. Sille alkoi uusi kukoistuskausi, kun rautatie rakennettiin sinne. Pariisilaiset taiteilijat ja opiskelijat löysivät tämän inspiroivan työskentely-ympäristön nyt, kun se oli helposti junalla tavoitettavissa, eikä enää tarvinnut turvautua vaivalloiseen hevoskyytiin. Hevoset ja hevosmiehet jäivät kyllä samalla työttömiksi. Voimme kuvitella, että heille avautui kuitenkin muita kiinnostavia tehtäviä uuden kehityksen myötä.

Luovuus on tässä maailmassa yksin ihmisen kyky. Sen lisäksi ihmisellä on erittäin hyvin monenlaisiin tehtäviin sopivat kädet. Tätä yhdistelmää käyttäen ihmisellä on suuri tulevaisuus, ja siitä on jo näkyvissä selviä merkkejä.

Lähteenä:
http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/79260/Pilkahduksia_tulevaisuuteen.pdf?sequence=1

Käsityön kaunis tulevaisuus

25.1.2017 - Kirjoittanut

Muokattu ja lyhennetty versio artikkelista
(Teoksessa, 2006, Leena Kaukinen & Miia Collanus, toim. Tekstejä ja kangastuksia. Puheenvuoroja käsityöstä ja sen tulevaisuudesta. Akatiimi)

Tulevaisuutta luotaavan tutkimuksen ja ajassamme havaittavien heikkojen signaalien perusteella uskallan väittää, että kauneuden tekemisen opettaminen määrätietoisemmin kuin tähän asti on ollut käytäntönä, on eräs käsityönopetuksen tärkeistä haasteista. Kauneuden tekemisen taito, joka käsityötaidon monipuolisessa taitokimpussa usein on vasta nupullaan on saatava puhkeamaan kukkaan!

Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on käsityötä opettavien opettajien voitava keskustella keskenään ja opetuksen suunnittelijoiden kanssa sekä kauneuden kokemisen että sen tekemisen taidon opettamiseen liittyvistä ongelmista ja mahdollisuuksista. Keskustelu on kuitenkin mahdotonta, jos keskustelijoilla ei ole yhteisiä käsitteitä asiasta ja yhteistä ymmärrystä niiden merkityksestä. Aluksi on siis selvitettävä se, mitä kauneus oikeastaan on, ja mitkä ovat ne ominaisuudet konkreettisessa esineessä, jotka tekevät sen kauniiksi, ja jotka siis puuttuvat vähemmän kauniista esineestä. Asiallista keskustelua ei myöskään voi syntyä, jos asianosaiset eivät ymmärrä, miksi kauneuden tekemisen taito ylipäätään on tärkeää ja miksi sitä pitäisi käsityössä opettaa kaiken muun, jo nyt liiankin runsaalta tuntuvan oppisisällön lisäksi. On siis myös tuotava selkeästi esiin kauneuden kokemisen ja sen tekemisen taidon kasvatukselliset merkitykset – eikä vain yksilön, vaan myös koko yhteiskunnan kannalta. Näihin haasteisiin pyrin vastaamaan seuraavassa.

Kauneus on kohdetta tarkastelevan ihmisen kokemus ja kohteen ominaisuuksien kantama lisäarvo

Kauneus on ympäristöään havainnoivan ihmisen kokemus. Mutta ilman tiettyjä laadullisia ominaisuuksia havainnon kohteena olevassa esineessä tai ilmiössä ei kukaan voi kokea kauneutta siinä. Nämä kaksi asiaa eivät ole erillisiä, toista ei ole ilman toista. Eli jos havaitsijalta puuttuu herkkyys havaita kauneutta, sitä ei hänelle ole olemassa, vaikka hänen havaitsemissaan esineissä olisi noita tiettyjä laadullisia ominaisuuksia. Toisaalta jos havaittavassa ympäristössä ei ole kauneuden kokemuksen edellyttämiä laadullisia ominaisuuksia, ei herkinkään havaitsija sieltä kauneutta löydä.

Aistit ovat ihmisen kosketuspinta maailmaan. Erilaiset hajut, maut, kuvat, äänet, värit, esineiden muodot, pintojen karheus ja pehmeys tulevat aistien välityksellä fyysiseen olemukseemme aiheuttaen tunteita ja elämyksiä. Neurobiologian termein ilmaistuna ne ovat emotionaalisesti merkittäviä ärsykkeitä. Jotkut näistä ärsykkeistä ovat laadultaan sellaisia, että niiden synnyttämä tunne havaitsijassa on kauneuden kokemus. Ne ovat juuri niitä tiettyjä laadullisia ominaisuuksia esineessä. Voidaan sanoa, että niissä on ihmisen kauneuden kokemuksen edellyttämää lisäarvoa.

Kauneuden kokemisen perustana olevat laadulliset ominaisuudet havaittavassa esineessä ovat kahdenlaisia

Etsittäessä kauneuden kokemuksen perustana olevia ominaisuuksia esineessä niitä on löydetty kahdenlaisia. Tutkijat ovat nimenneet ne esteettisiksi perusominaisuuksiksi ja esteettisiksi suhdeominaisuuksiksi.

Esteettisiä perusominaisuuksia ovat esimerkiksi värit, viivat, pinnat ja muodot. Ne ovat esineen faktuaalisia eli tosiasiallisia ominaisuuksia, jotka jokainen voi havaita. Ne eivät sinänsä ole arvioitavia, eli niiden ilmenemisestä ei voida olla eri mieltä. Esteettiset suhdeominaisuudet puolestaan ovat monikerroksisia suhteiden ja yhteyksien rakenteita, jotka nekin ovat kyllä havaittavissa, mutta eri ihmiset havaitsevat niitä erilaisessa määrin ja ja tulkitsevat niitä eri tavoin omien henkisten ja älyllisten ominaisuksiensa mukaisesti. Ne eivät olekaan faktoja vaan merkityksiä ja arvoja ja niitä voidaan myös arvioida. Esteettiset suhdeominaisuudet eivätkä voi ilmetä ilman kohteessa jo olevia esteettisiä perusominaisuuksia. Ne syntyvät ikään kuin perusominaisuuksien päälle vasta havaitsijan tarkastellessa pohdiskellen kohdetta.

Kauneuskokemuskin syntyy kahdenlaisen aistimisen yhteisvaikutuksena

Aistiminen ahtaassa merkityksessä on sitä, että havaitsemme esimerkiksi värin tai muodon. Sitä voidaan sanoa paljaaksi aistillisuudeksi. Siinä tunteilla on merkittävä rooli. Niin sanotut makuasiat kuuluvat paljaan aistillisuuden piiriin. Voit esimerkiksi sanoa, että oranssi väri on mielestäsi kaunis ja pukeudut siksi mielelläsi oranssiin. Se on sinulle totuus, eikä kukaan voi väittää vastaan. Kauneuskokemuksesi on tässä tapauksessa paljasta aistillisuutta, koska se perustuu esineiden, tässä tapauksessa vaatteiden, erääseen esteettiseen perusominaisuuteen eli väriin.

Toinen ihminen, joka katselee sinua ulkopuolisen silmin, voi kuitenkin väittää, että vihreä väri pukee sinua paremmin, koska se hiustesi ja ihosi värien kanssa muodostaa harmoonisen kokonaisuuden. Hänen kauneuskokemuksensa perustuu paitsi esteettisiin perusominaisuuksiin myös esteettisiin suhdeominaisuuksiin, ja hän lausuu havaitsemastaan kokonaisuudesta myös arvion. Totuus onkin siis se, että vihreissä asusteissa olet kaunis tai ainakin kauniimpi kuin oranssinvärisissä vaatteissa.

Kauneudessa on sekä paljasta aistillisuutta että myös jotain yliaistillista, henkistä tai järjellistä. Paljailla/pelkillä fyysisillä aisteilla, esimerkiksi näkö- tai kuuloaistilla, saadut vaikutelmat ja elämykset voivat olla hyvinkin voimakkaita ja henkilökohtaisesti arvokkaita, koska niihin suhtaudutaan tunteella. Kauneuden kokemuksiksi ne muuttuvat kuitenkin vasta silloin, kun havaittu todellisuus ilmenee havaitsijalle myös käsitteellistettynä ja sisältää näin osallisuuden jossain yleisemmässä. Sellaiseen kokemukseen ihminen yltää kehittyessään, ja se on hänelle hyvin palkitsevaa.
Tässä on kasvatuksen, ja myös käsityön opetuksen, suuri mahdollisuus ja tehtävä.

Kauneuden kokeminen ja tekeminen ovat kykyjä ja taitoja, joita voi ja tulee opiskella

Uusi estetiikan tutkimus näyttää todentavan vanhan teorian, josta jo Platon puhui. Sen mukaan ihmisen aistimukset eivät ole vain fysiologisia ja neurobiologisia reaktioita, vaan niissä on aina mukana myös henkistä, älyllistä ja käsitteellistä. Tämä ilmenee muun muassa siinä, että kauneuden kokemus on mahdollinen, kun tarkastelija löytää kohteessa olevien esteettisten perusominaisuuksien keskinäisissä suhteissa jotain älyllisesti tyydyttävää järjestystä tai järjellisyyttä esimerkiksi kontrasteja, vaihtelua, toistoa, samanlaisuutta ja integraatiota. Näiden esteettisten suhdeominaisuuksien löytäminen ja ymmärtäminen syventää kauneuden kokemusta ja nostaa kohteen arvoa tarkastelijan silmissä.

Neurobiologisissa tutkimuksissa on selvitetty, että ihminen ei suinkaan ota vastaan, ympäristöstään aistiärsykkeitä, ei edes emotionaalisesti merkittäviä sellaisia, arvioimatta ja valikoimatta niitä. Jo emootiokoneistomme arvottaa tai evaluoi luonnostaan automaattisesti noita ärsykkeitä, ja tietoisen mielemme koneisto arvottaa niitä tämän lisäksi ajattelemalla.
Eräs arvokas käsityönopetuksen tehtävä onkin vahvistaa tätä oppilaan tietoista arviointivaihetta kun hän kohtaa emotionaalisesti merkittäviä ärsykkeitä tekemässään käsityössä, toisten oppilaiden töissä tai vaikkapa opettajan esittelemässä virikeaineistossa. Käytännössä tämä voi tapahtua esimerkiksi arviointikeskustelussa, kun tehtyjä töitä tarkastellaan yhdessä.

Empiirisen psykologisen tutkimuksen piirissä on havaittu, että ihmisen aistimiseen ja havaitsemiseen liittyvien kognitiivisten prosessien alkuvaiheessa on mukana vain vähän tarkastelijan tietoa ja älyllistä toimintaa, enemmän niissä on tunnetta ja välitöntä eläytymistä. Havainnon analysointi on tietyssä määrin mukana kuitenkin prosessin kaikissa vaiheissa, ja vähitellen se saa syvyyttä ja uusia vivahteita tarkastelijan tietojen ja kognitiivisten kykyjen lisääntyessä. Tämä on merkittävä tieto opettajalle, sillä se kertoo että uusi tieto esimerkiksi väreistä ja sommittelusta, mutta myös tilanteeseen ja oppilaiden kehitysvaiheeseen sopivat katsaukset vaikkapa taidehistoriaan tai eri kansojen käsityökulttuuriin ovat hyvä tapoja syventää oppilaiden esteettisiä kykyjä ja oman toimintansa analysointia.

Tässä yhteydessä ei ole tarkoitus esitellä erilaisia oppisisältöjä tai didaktisia menetelmiä, joilla tutkimustietoa kauneuden kokemisesta ja tekemisestä voisi viedä käytännön opetustyöhön. Se on jokaisen opettajan itse suunniteltava ja apu siihen löytyy paremmin muista lähteistä. En kuitenkaan malta olla tuomatta vielä esiin yhtä seikkaa, josta on tullut jo monessa muussakin yhteydessä puhuttua. Tarkoitan käsityötuntien vähäisten aikaresurssien käyttämistä vielä kaiken muun tärkeän lisäksi entistä enemmän erilaisten, käsityöhön ja kaikkeen kauneuden tekemiseen ja kokemiseen liittyvien ekskursioiden tekemiseen oppilaiden kanssa. Näyttelyt, museot, mestareiden työpajat yms. ovat erinomaisia esteettisten kykyjen kehittymispaikkoja ja -tilanteita niin oppilaille kuin opettajillekin, kunhan ne ovat hyvin suunniteltuja ja niiden anti käyntien jälkeen yhdessä arvioidaan ja analysoidaan. Toinen korvaamaton esteettisten kykyjen oppimisympäristö on oma käsityöluokka ja koko koulu. Kauneus on sielläkin yksi tärkeimmistä ”oppimateriaaleista”, ja kukapa muu siitä huolehtisi kuin käsityönopettaja.

Kauneuden kokemisen ja tekemisen opiskelu on hyvin suositeltavaa kaikille ihmisille, koska kauneuden kokemisen tunne on eräs niistä tunteista, jotka johtavat aivojen tietyillä aistialueilla ilona ja mielihyvänä koettavien neuraalisten karttojen muodostumiseen. Ne puolestaan kertovat elimistön tasapainotiloista, elämän toimintojen optimaalisesta koordinoitumisesta ja tasaisesta käynnistä. Ne ilmentävät toimintakyvyn helppoutta ja ihmisen hyvinvointia. Käsityön opiskelun yhteydessä tämä toteutuu hyvin luontevasti.

Ihmisen pyrkimystä ylläpitää omaa olemistaan ja onnellisuuttaan voidaan pitää jopa hyveen perustana. Pyrkimällä pitämään itseämme yllä autamme välttämättä myös muita samoissa pyrkimyksissä, sillä elämämme on kiinteästi sidoksissa toisten ihmisten elämään. Näin kauneuden kokemuksissa esteettinen on samalla myös eettistä.

Laitan varmuuden vuoksi oheen linkit alkuperäiseen tekstiin, jos joku haluaisi kuitenkin sitä vilkaista.

Seija Kojonkoski-Rännäli: Käsityön kaunis tulevaisuus

Seija Kojonkoski-Rännäli: Käsityön kaunis tulevaisuus, taulukot

Kuinka tehdään kaunista käsillä? Nuoren käsityönopettajan ongelma

- Kirjoittanut

Isäni kysyi minulta lukion viimeisellä luokalla ollessani, mitä haluaisin työnäni tehdä elämässäni. Minä, lapsellisen romanttinen perhetyttö, vastasin haluavani tehdä ”käsilläni jotain kaunista”. Järkevä ja käytännöllinen isäni vastasi viipymättä: ”Jaha, siis käsityönopettajaksi kannattaa sinun opiskella. Silloin voit toteuttaa tuon toiveesi ja saat samalla työn, joka sopii naiselle.”
Tässä on syy, miksi minusta tuli käsityönopettaja.

Asia näytti niin yksinkertaiselta, kun isä sen selvästi ilmaisi. Myöhemmin ymmärsin, että ei se niin yksinkertaista olekkaan, kauneuden tekemisen oppiminen ja varsinkaan sen opettaminen. Käsityötaidon taitokimpussa on niin monta kukkaa, monta erilaista taitoa opittavaksi. Jokaisen niiden kehittyminen tekijässä vaatii paljon harjoittelua ja siis myös paljon aikaa. Taidon harjoitteleminen on kärsivällisyyttä vaativa, pitkä prosessi. Kaikki käsityötaidon taitokimpun kukat eivät aina puhkea kukoistamaan, eikä niitä kaikkia ehditä kouluissa opettamaankaan. Aina ei edes tohdita kaikkiin niistä puuttua.

Minulle on syntynyt käsitys, että käsityön opetuksessa kauneuden tekemisen taito on jotenkin kovin herkkää ja henkilökohtaista aluetta. Se mielletään Luojan lahjaksi, jota joillain vain on enemmän, toisilla vähemmän, eikä sen määrään opetus auta. Toisaalta kauneus käsitteenä on ollut kovin epämääräinen. Mitä se on, ja milloin se muuttuu ei-kauneudeksi? Onko ei-kauneus rumuutta tai ikävystyttävää mitäänsanomattomuutta? Kannanotot näihin kysymyksiin ovat usein hyvin tunnepitoisia. Käsitteen vaikea määriteltävyys houkuttelee pakenemaan asiaa: sepä onkin vain mielipide tai henkilökohtainen näkemys, makuasia, josta ei voi kiistellä. Siksi siihen ei voi, ehkä ei saakaan opetuksellisesti puuttua. On annettava kaikkien kukkien kukkia.

Mutta eihän se niin ole. Entisinä aikoina, silloin kun minä käsityötä opiskelin, ja vielä pitkään silloinkin, kun sitä jo opetin, luonnehtivat tutkijat ihmistä nimityksellä homo faber, tekevä/tekninen/maailmaa rakentava ihminen. Käsityönopetus sellaisena kuin se silloin Suomessa toteutui, oli aikaansa hyvin sopiva. Opetettiin asiallisia, järkeviä, hyödyllisiä käsityötaitoja jokaisen ihmisen arjen tarpeisiin. En muista puhuneeni oppilailleni kauneudesta, mutta omien töidensä suunnitteluun yritin heitä kyllä varovasti ohjata. Olin ensimmäisen työvuoteni kansalaiskoulussa. Siellä aikaa oli paljon, ehdimme tehdä vaikka mitä. En kuitenkaan osannut käyttää aikaa juurikaan oppilaiden suunnittelua rikastuttavien virikkeiden tarjoamiseen heille. Saatikka että olisin uskaltautunut heidän kanssaan keskusteluun siitä, mikä väriyhdistelmä, sommitelma tai kokonaisuus on kauniimpi kuin joku toinen ja miksi. Oppilaatkin ottivat mieluummin vastaan heitä miellyttäviä ehdotuksia töiden suunnitteluun opettajalta, kuin ryhtyivät itse omia ehdotuksia tekemään ja perustelemaan.

Myöhemmin oppikoulussa sain oppilaita, jotka esittivät omia ideoitaan rohkeammin ja keskustelivat erilaisista visuaaliseen suunnitteluun liittyvistä ehdotuksista toisten oppilaiden ja opettajan kanssa. Homo faber oli vähitellen sopeutumassa jälkiteolliseen, postmoderniin maailmaan ja muuttumassa homo aestheticukseksi. Omaan toimintaani tuskin liittyi silloinkaan vielä tietoista pyrkimystä kauneden tekemisen opettamiseen. Tietoisuuteeni pyrki kuitenkin jo se tosiasia, että sellaista opetusta tarvittaisiin, mutta minulta puuttui siihen kompetenssia. Siinä vaiheessa lähdin uudelleen opiskelemaan. No, olihan tuohon elämänmuutokseen muitakin syitä, eikä tämä riittämättömyyden tunne ehkä ollut niistä tärkein, mutta se ohjasi kyllä opintojeni valintaa ja painotuksia.

Monta vuotta myöhemmin, monien opintojaksojen ja tutkimushankkeiden myötä kauneuden tekemisen ongelma sai mielessäni vähitellen hiukan selkeämmän muodon, ja siihen löytyi myös joitain ratkaisuehdotuksia. Muutamia muistiinpanoja niistä on kirjattuna artikkelissani Käsityön kaunis tulevaisuus vuodelta 2006. Mutta onko siitä kaikesta työstä mitään hyötyä?

Kun luen tuota tekstiäni nyt niin ymmärrän niitä moitteita, joita me tutkijat saamme ”kentältä” eli käsityönopettajilta. Tutkimusartikkeleissa ja raporteissa saavutettu tieto todellakin kätkeytyy usein monien perustelujen ja lähdeselvitysten taakse. Lisäksi se on ilmaistu tavalla, jota tutkijayhteisön ulkopulisen on vaikea ymmärtää. Tätä epäkohtaa anteeksi pyytäen yritän – luvallanne – seuraavassa selkeyttää kyseisen artikkelini sanomaa koska, rehellisesti sanoen, pidän sitä tärkeänä ja seison edelleen rohkeasti sanojeni takana. Tietenkin tässä tulee rajusti mutkia oiottua ja ilmaisua typistettyä, joten voimme joutua ojasta allikkoon. Silti otan riskin.