Tieteellisen teoriakirjallisuuden puolella löytyy laajalti niin vanhuksia, erilaisia ikääntymiseen liittyviä sairauksia kuin käsitöitä ja niiden opettamistakin käsittelevää kirjallisuutta, mutta sen sijaan vanhusten kohtaamista käsityön kautta on kirjallisuudessa käsitelty huomattavasti vähemmän. Uusimmat tutkimukset tarjoavat suuntaa-antavaa ja inspiroivaa tietoa taiteen hyödyntämisestä vanhusten hyvinvoinnin lisäämisessä, mistä on toki hyötyä myös käsityön käytössä samaiseen tarkoutukseen. Tämän lisäksi käsityönopettajan on kuitenkin hyvä myös pohtia opetuksellisia lähtökohtiaan työskennellessään vanhusten parissa, sillä luonnollisestikin opetustilanteen poiketessa "normaalista" peruskouluopetuksesta, poikkeaa jossain määrin myös opetuksellinen ote totutusta.

Eri pedagogiset suuntaukset keskittyvät usein oppijoihin, jotka ovat joko lapsia tai nuoria, eikä aikuispedagogiikkakaan juuri vanhuksia huomioi. Syy tähän saattaa piillä kasvatuksellisen näkökulman painottumisesta, sillä vanhusten kohdalla tuntuu kyseenalaiselta puhua kasvattamisesta. Tästä huolimatta on kuitenkin kiistatonta, että esimerkiksi taidonoppimisen näkökulmasta vanhukset ovat erityisoppijoita, joiden toimintaa, oppimista ja opettamista määrittävät tietyt tekijät. Vanhusten kohdalla näitä rajoittavia, usein iän tuomia, niin fyysisiä kuin psyykkisiäkin tekijöitä voidaan nähdä olevan yhtä laajalla kirjolla kuin vaikkapa autistisen oppijan kohdalla, jolloin yleistäen vanhuksista puhuttaessa voidaan saada vain suuntaa-antava käsitys erityispedagogisen opetusotteen tarpeesta. Tästäkin pedagogisesta lähestymistavasta on kuitenkin pystyttävä poimimaan ja soveltamaan juuri vanhustyötä parhaiten palvelevat näkökulmat ja mallit.

Eräs vanhustyöhön osittain sovellettavissa olevista erityispedagogisista suuntauksista on Suomessa vähemmän tunnettu konduktiivinen kasvatus. Tämä Unkarissa 1940-luvulla András Petón (1893–1967) toimesta alkunsa saanut suuntaus syntyi auttamaan erilaisista liikuntavammoista kärsiviä lapsia, joiden haluttiin oppivat selviytymään arkitilanteissa liikuntarajoitteestaan huolimatta. Päivi Kovanen ja Sanna Uotinen ovat perehtyneet aiheeseen teoksessaan Oppi omiin käsiin: Liikuntavamma toiminnan haasteena (PS-kustannus, 2006), jonka näkökulma painottuu lasten ja nuorten oppimiseen, mutta kuten kirjoittajat itsekin toteavat, on suuntauksella paljon annettavaa myös aikuispuolella (s.29).

Konduktiivisella kasvatuksella Kovanen ja Uotinen tarkoittavat oppimisen ja ohjaamisen yhdistämistä, jonka tarkoituksena on tukea koko persoonaa, ei vain esim. fyysistä pystyvyyttä (s.29). Lähtökohtana toiminnalle on oppijan aloitteellisuus ja aktiivisuus, joiden nähdään olevan oppimisessa rajoitteen luomaa haastetta keskeisemmässä asemassa. Konduktiivisessa kasvatuksessa myös opettajalla, tai tarkemmin määrittäen opettajan persoonalla, opettajuudella, on keskeinen rooli. Opettajan rooli on toimia fasilitaattorina (avustajana tai edistäjänä), oppimisen mahdollistajana mm. oikean tasoisten harjoitteiden ja ilmapiirin luojana. Toiminnan tavoitteena on saada ohjattavalle kokemus omasta aloitteellisesta toiminnasta ja suoriutumisesta. (Kovanen & Uotinen, 2006, s.9­­­–14)

Konduktiivinen kasvatus rakentuu pitkälti ns. ortofunktion positiivisen kehän (Kovanen & Uotinen, 2006, s. 23. Alkuperäinen malli McGee & Sutton, 1989) tukemiselle, mikä tiivistetysti tarkoittaa motivoinnin kautta oppimisen ja onnistumisen kokemusten tukemista. Tämä puolestaan synnyttää uutta motivaatiota ja pitää yllä toiminnan positiivista kehää. Kehämallissa tiivistyy siis konduktiivisen toiminnan pyrkimys edistää erityisesti lapsen tai nuoren edellytyksiä selvitä perusarjesta ja siirtää harjoitteiden kautta opittuja taitoja arkeen. Tämä ei täysin toteudu aikuisoppijoita tai vanhuksia ajateltaessa, sillä heidän kohdallaan on useimmin kyse erilaisia toimintoja ylläpitävästä tai haittoja ennaltaehkäisevästä toiminnasta (Kovanen & Uotinen, 2006, s. 104). Näin ollen esimerkiksi ortofunktionaalisen positiivisen toiminnan pyrkimyksenä ei niinkään välttämättä ole yksittäisen opitun taidon siirtäminen arkeen, vaan pystyvyyden kokemuksen siirtäminen muiden toimintojen yhteyteen.

Tiivistetysti konduktiivisen kasvatuksen anti aikuis- ja vanhustyölle on toiminnassa, jossa oppija saadaan motivoitua luomaan omia tavoitteita riippumatta fyysisitä rajoitteista. Näiden tavoitteiden saavuttamista opettajan tulee tukea mahdollistamalla oikeanlainen toimintaympäristö ja -ilmapiiri, kannustamalla ja havainnoimalla oppijan toimintaa sekä antamalla tuetusti tilaa itsenäiselle oppimiselle (on keskeistä löytää ohjaamistapoja, jotka passivoinnin sijaan motivoivat oppijaa (Kovanen & Uotinen, 2006, s. 116)). Toimintarajoitteesta huolimatta saavutettu onnistumisen kokemus voimauttaa oppijaa myös muissa toiminnoissa arjessa, ja mm. vanhusten kohdalla toimii toimintakykyä ylläpitävänä tekijänä.